Sivut

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Karita Sainio: Me emme elä samassa maailmassa kuin te



Luettuani Karita Sainion esikoisromaanin Me emme elä samassa maailmassa kuin te (kirjojen nimille muuten pitäisi säätää jokin pituusraja!) mietin jälleen kerran genrerajoja ja niiden mahdottomuutta. Onko Sainion teos rikosromaani vai romaani rikoksesta, kuten Kari Hotakainen vuonna 2015 määritteli Henkireikä-romaaninsa? Minä valitsisin tuon jälkimmäisen, mutta voi teoksen toki lukea jännitysromaaninakin, jos niin haluaa.

Sainion romaani on harvinaisen kypsä ja valmis esikoisromaani. Rakenne on mietitty ja toteutettu huolella, ja kertojanäänet ovat selvästi erilaisia. Kieli on hiottua, täsmällistä ja kirkasta. Rikosjuoni teoksessa kulkee pohjavirtana ja saa lopussa ratkaisunsa, mutta se ei ole pääasia. Sainio näyttää vihan ja rakkauden konkreettisen voiman henkilöidensä tekojen ja tunteiden kautta. Arvostan myös napakkuutta, sillä parisataa sivua on juuri sopiva laajuus tarinalle. Mukana ei ole mitään turhaa.

Sisarukset Niko ja Anna ovat eläneet karun lapsuuden. Äidin kuoltua ja isän hylättyä perheensä lapset on annettu äidin siskon ankaraan ja rakkaudettomaan huostaan. Nikon elämä alkaa mennä vinoon jo esiteininä. Viinan juonnin hän aloittaa yksitoistavuotiaana, hassiksen polton kaksi vuotta myöhemmin. Kaveriporukkansa kanssa hän haistattaa pitkät keskiluokkaiselle yhteiskunnalle ja keskittyy huumevetoiseen elämään, joka rahoitetaan rötöksillä.

Pikkusisko Anna on pärjännyt pinnalta katsoen paremmin elämässään, mutta menneisyys ja veljen rankka nykyisyys saavat mielenterveyden pahasti reistailemaan. Vaikka Anna pystyy pääosin peittämään masennuksensa ja lääkkeiden käyttönsä, on avioliitto silti hajoamispisteessä eikä töissäkään taida aina mennä ihan putkeen.

Sainio kuljettaa Nikon ja Annan tarinoita eri tahdissa kohti samaa päätepistettä eli Nikon hautajaisia. Kolmekymmenvuotiaana Niko nimittäin on lopulta kuollut. Hänen tarinansa alkaa lapsuudesta minämuotoisena. Sen rinnalla samaten minäkerrontana seurataan Annan selviytymistä Nikon kuolemasta hautajaisiin, viikon verran siis. Näiden lomaan on ripoteltu myös Annan aviomiehen ja Nikon viimeisen tyttöystävän näkökulmasta kerrottuja palasia. Saattaa kuulostaa monimutkaiselta ja hajanaiselta, mutta Sainio saa kokonaisuuden toiminaan erinomaisesti. Lukija saa koota paloista kokonaisuuden vähitellen, pala kerrallaan.


Nikon kautta avautuu huumehelvetin todellisuus monipuolisesti. Niko rakastaa viinaa ja aineita, koska ilman niitä, selvin päin, elämä on armottoman tylsää. Sisäinen levottomuus ajaa hänet yhä uudelleen aineiden pariin, eivätkä vieroitusyritykset totta puhuen kovin aitoja taida missään vaiheessa olla. Läheisille tämä on tietysti raastavaa, kuten Annalle, mutta myös matkan varrella kertyneille tyttöystäville ja näiden kanssa tehdyille lapsille.

Alusta saakka on siis selvää, että loppu ei ole onnellinen. Prologina on välähdys Nikon hautajaisista, joissa Anna on paikalla Nikon käsiase laukussaan. Miten ase on Annan haltuun päätynyt ja mitä hän aikoo sillä tehdä, avautuvat vähitellen lukijallekin. Mutta kuten sanottu, ne eivät ole tärkeimpiä ulottuvuuksia Sainion romaanissa.

Karita Sainio: Me emme elä samassa maailmassa kuin te
Aula & co, 2016. 205 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti