Sivut

torstai 25. elokuuta 2016

Esa Mäkinen: Totuuskuutio



Mun iskä sanoo, että viihteen takia ei pitäisi tuhlata hiiltä. 
Ne on ihan juppeja, jotka lukee paperisia kirjoja.

Esa Mäkinen on Helsingin Sanomien datajournalismista vastaava uutispäällikkö, jonka tehtävänä on kehittää verkkokerronnan keinoja. Tämä asiantuntemus näkyy mainiolla tavalla Mäkisen esikoisromaanissa Totuuskuutio, jota voinee luonnehtia scifitrilleriksi. Teoksen mottoina on lainaus sekä George Orwellilta että Ray Bradburylta, joiden klassikkoteosten teemoja Totuuskuutio jatkaa.

Mäkinen on rakentanut epämääräiseen tulevaisuuteen sijoittuvan tarinan maailman huolellisesti. Maailma on odotetun dystooppinen, ja menneisyyskin on osin vaihtoehtohistoriaa. Energiavallankumous on syrjäyttänyt kokonaan öljyn, ja sen seurauksena esimerkiksi Lähi-idän alue on pääosin rauhallinen ja miellyttävän ilmastonsa takia houkutteleva yliopistoalue.

Helsinki on kokenut ilmastonmuutoksen haittavaikutuksia, ja osia nyky-Helsingistä on veden alla. Suurin muutos ovat kuitenkin aidat ja muurit, joita on rakennettu asuinalueiden ympärille. Ihmiset haluavat asua turvassa ja valvoa, ketkä pihoilla ja kaduilla kulkevat. Tarkastuspisteet ja vartijat ovat arkipäivää, samoin automaattisesti toimivat autot.

Suurin muutos on ollut kuitenkin tiedonjakelussa. Kaikki on muuttunut sähköiseen muotoon. Netti on jokaisen taskussa tai kädessä ruudun muodossa. Reaalimaailman tapahtumat siirtyvät uutisiksi vartissa, ellei nopeammin. Jättifirma Celsius, joka kovasti muistuttaa tuntemaamme Googlea, hallitsee ihmisten arkipäivää. Erilaisista toiminnoista kerätään celsiuspisteitä, joilla taas saa eritasoisia palveluja, kuten ohituskaistan keskustan tarkastuspisteissä tai paremmat sellit tutkintavankilassa. Poliittista valtaa pitävät vihreät, ja kaikesta kulutuksesta kerätä myös hiiltä, eräänlaista ympäristöveroa. Hiiltä voi säästää tililleen ja tehdä sitten myöhemmin hiiltä kuluttavia hankintoja, kuten lentomatkoja.

Tarinan päähenkilö Tero Lilja on töissä Celsiuksessa täsmäyttäjänä. Täsmäyttäjät poistavat netistä uutisia, jotka ovat haitallisia Celsiuksen asiakkaiden maineelle. He hoitavat siis yritysten maineenhallintaa. Idea perustuu lakiin, jonka mukaan yksilöillä on oikeus unohdukseen, eli menneisyyden epäedullisia kuvia tai tekstejä pitää voida poistaa netistä. Celsius on luonut tästä kukoistavaa bisnestä, mutta se pitää luonnollisesti tehdä salassa suurelta yleisöltä.

Teron vaimo Anna on lupaava nuori taiteilija, joka voittaa merkittävän taidepalkinnon interaktiivisella teoksellaan Totuuskuutio. Kuutio on huone, jonka sisälle menevän ihmisen henkilökohtaiset sähköpostiviestit heijastuvat huoneen seinille. Teos herättää välittömästi suurta kohua, mikä hieman kummastuttaa Teroa, jolle ihmisten henkilökohtaiset ja salaisiksi luullut tiedot ovat arkipäiväisiä työvälineitä.

Näyttelyn avajaisista muodostuu kuitenkin dramaattinen käännekohta Teron elämässä, ja hän alkaa käydä yhden miehen taistelua Celsiusta vastaan. Nopeasti hän saa tosin huomata, että tehtävä on paitsi mahdoton myös hengenvaarallinen.

Jännitysjuoni alkaa käynnistyä vasta kirjan puolivälissä, ja Mäkinen pohjustaa tapahtumia huolella. Varsinaiseen kliimaksiin ei kuitenkaan ihan päästä, vaikka tunnelma ahdistavaksi alkaa käydäkin monella tavalla. Mihin pääsee pakoon, kun kaikkialla on valvontalaitteita? Kehen voi luottaa? Voiko luottaa oikeastaan edes itseensä ja omiin havaintoihinsa ja muistoihinsa?

Pelottavaksi Mäkisen maailman tekee, että on nykytietämyksen valossa liian helppoa uskoa se mahdolliseksi ja jopa todennäköiseksi. Internetissä tietoa on helppoa hallita. Hakukoneita optimoidaan jo nyt, eikä Googlen sähköpostiakaan aivan täysin luotettavana kaikissa piireissä pidetä. Isoveli valvoo jo.

Tapanani on merkitä liimalapuilla kirjoihin mielenkiintoisia kohtia, jotka liittyvät usein kirjoihin, mediaan ja bloggaamiseen. Totuuskuution reunoihin kertyi melkoinen lappuviidakko, sillä Mäkinen on upottanut tarinaan monia mielenkiintoisia ja kriittisiä huomioita median kehityksestä. Paperikirjat ovat reliikki menneisyydestä, mutta Teron mielestä ne ovat ainoa varmasti oikean sisältönsä säilyttävä muoto. Kaikkea muuta voidaan manipuloida, mutta ei painettuja kirjoja. Teron kannattaisi lukea Pasi I. Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta

Esa Mäkinen: Totuuskuutio
Otava 2015. 239 s.


Arvostelukappale.
Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

2 kommenttia:

  1. Tulevaisuus on innostava visioinnin kohde. Orwell, Bradbury ja Toffler pohjana kuorrutettuna kiinnostavalla postauksesellasi = varaukseenhan tämä kuutio aikanaan pyöriteltäväksi meni; kiitos:)

    VastaaPoista
  2. Totuuskuutio kävi kerran lukupinossani tyrkyttämässä itseään, mutta jostain kumman syystä se palasi sittemmin aika takaisin kirjastoon vaikka en tainnut edes kunnolla kokeilla sitä. Nyt arvostelusi houkuttamana lienee uusintayrityksen paikka... Suomalaista dystooppista scifiä ei tahdo hirveästi löytyä ja tuo tulevaisuuden Stadi kuulostaa mielenkiintoiselta miljööltä! -Petter

    VastaaPoista