Sivut

perjantai 22. tammikuuta 2016

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika



Jostain syystä Pauliina Vanhatalolla on hallussaan juuri sellaisen romaanin resepti, jollaisesta minä erityisen paljon pidän. Tähän tulokseen tulin jo Pitkää valotusaikaa lukiessani, ja ajatus vain vahvistui päästyäni loppuun.

Ensinnäkin Vanhatalon kielessä on jotain taianomaista. Se on huolella hiottua, mutta ei niin, että hiomisjälki olisi jäänyt näkyville. Kieli on selkeää, kirkkaan kuulasta ja vaivatonta, eikä siihen kiinnitä huomiota. Sen huomaa vasta, kun alkaa sitä erikseen ajatella miettiessään, miksi tekstistä jäi niin hyvä jälkimaku.

Veden pinta höyrysi pakkasessa, ja nuori puu taipui joen ylle. Sen oksat viistivät vettä.
Aarni kaivoi repusta kameran. Kun hän nosti sen silmilleen, hän näki että oli ollut oikeassa. Silmille puu ei ehkä ollut paljon mitään, pelkkä aavistus, mutta etsimen läpi se oli täydellinen. Aarni otti kuvan, vain yhden, jotenkin hän tiesi että se riittäisi.

Rakenteeltaankin Pitkä valotusaika on mieluinen. Aarnin elämää seurataan nuorukaisesta 1960-luvulta ihan nykypäiviin, mutta kerronnan kronologia on hienovaraisesti rikottu eikä kaikkea kerrota. Paljon aukoista jää vain hentojen vihjeiden varaan tai aivan tyhjän päälle. Lukijan mielikuvitus saa vapaasti täyttää aukot. Kuitenkaan Vanhatalo ei kikkaile tai jätä liikaa arvailujen varaan, vaan Aarnista piirtyy lopulta hyvin ehjältä tuntuva kuva.

Pidän teoksen miljöökuvauksesta. Suurin osa tapahtumista sijoittuu Ouluun, mutta myös vuosikymmenten takaisella Helsingillä on merkittävä osansa tarinassa. Aarnin kameran linssin läpi kaupungit avautuvat lukijallekin. En tiedä, johtuuko oman iän vaivihkaisesta karttumisesta vai mistä, mutta tällaiset hieman nostalgissävyiset kuvaukset lähihistoriasta puhuttelevat minua.

Keskeinen osuus romaanissa on jälleen työnteolla, tällä kertaa valokuvauksella. Hienovaraisen tarkkanäköisesti Vanhatalo kuvaa henkilöidensä kautta valokuvauksen ja siihen liittyvän liiketoiminnan ja taiteen tekemisen muutokset sodanjälkeisistä ajoista nykypäivään. Kaupallisuuden ja taiteen ristiveto liittyy myös alaan olennaisesti ja se on osa romaaninkin perustaa. Jollain taikuudella kirjoittaja saa arkiset, mekaaniset työt valokuvaamossa tuntumaan kiinnostavilta. Mietin myös, että näin perusteellisen aiheeseen paneutumisen on täytynyt vaatia uskomattoman määrän työtunteja. 

Mutta ennen kaikkea Pitkä valotusaika kertoo vahingossa valokuvaajaksi ryhtyvästä oululaispojasta Aarni Koskiaavasta ja hänen elämästään. Aarnin kirous on kelpaamattomuus. Hän ei ole kelvannut koskaan oikein kenellekään, ei äidille eikä opettajille. Pahinta on, että tästä syystä (tai jostain muusta) hän ei koskaan tunnu kelpaavan itselleen.

Valokuvaajana ja miehenä Aarni vertaa itseään aina parhaaseen ystäväänsä Teuvoon, jolle kaikki on helppoa, tai siltä ainakin näyttää. Teuvolla on rahaa käytössään, kun Aarnin vatsa kurnii tyhjyyttään ja kuvien ottamista on harkittava viimeiseen asti, filmi kun on kallista. Teuvolla on uskomaton vienti niin naisten keskuudessa kuin työelämässäkin. Kun Aarni päättää jatkaa sukulaisnaisten valokuvausliikettä Oulussa, Teuvo matkustelee kiivaasti maailmalla uutiskeikoilla ja niittää mainetta.

Kelpaamattomuuden kirous jatkuu Aarnin kohdatessa suuren rakkautensa Ilsen. Koulutettu ja hyvän perheen tytär tuntuu saavuttamattomalta. Appivanhemmat ovat Aarnin kanssa samaa mieltä, mutta Ilse on päättänyt toisin. Osaako Aarni elää onnellista elämää, kun siihen hänelle annetaan mahdollisuus? Toistuvatko Aarnin haaveiden sortumiset myös lahjakkaan Lumi-tyttären elämässä? Eikö Aarni osaa tukea omia lapsiaan? Entä miltä ammatillinen menestys sitten maistuu, kun se tulee kohdalle?

Pitkässä valotusajassa ei juonellisesti tapahdu kovin mullistavia asioita, mutta sen hienous piileekin juuri siinä, pienen ja arkisen kauneuden ja tärkeyden osoittamisessa. Taiturimaisesti Vanhatalo puhaltaa henkilönsä, ennen kaikkea Aarnin, mutta myös sivuhenkilöt eloon. Aarnista ehtii tulla lukijalle rakas ystävä kirjan mittaan. Välillä häntä haluaisi ravistella huomaamaan, että onni on tässä, tämä kelpaa, SINÄ kelpaat.

Lukiessani Pitkää valotusaikaa, erityisesti kirjan alkupuolella, tuli mieleen toinen osittain samoista aiheista ja teemoiltaankin samantapainen teos eli Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Yhtenevyydet ovat silkkaa sattumaa eivätkä siis mitenkään häiritseviä (ja lopulta todella vähäisiä). Mutta myös Kinnusen kirjasta pidin aivan valtavasti. Jokin salainen resepti näillä kirjailijoilla täytyy olla...

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika
Tammi 2015. 223 s.

Ostettu. Päätin syksyllä ostaa kesäisillä syntymäpäivälahjakorteillani täysihintaisia kirjoja, ja tämä oli yksi noilla rahoilla hankkimistani teoksista. Loistava ostos!


14 kommenttia:

  1. Otan pitkän sitaatin tekstistäsi, kun se on niin hyvä: "Vanhatalon kielessä on jotain taianomaista. Se on huolella hiottua, mutta ei niin, että hiomisjälki olisi jäänyt näkyville. Kieli on selkeää, kirkkaan kuulasta ja vaivatonta, eikä siihen kiinnitä huomiota. Sen huomaa vasta, kun alkaa sitä erikseen ajatella miettiessään, miksi tekstistä jäi niin hyvä jälkimaku."

    Tismalleen juuri kuten kirjoitat. En ymmärrä, miten Vanhatalosta ei puhuta enempää. PS. Luin myös jo Korvaamattoman.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Mahtavaa, että osasin edes jotenkin kuvata tuntemuksiani!

      Ja olen aivan samaa mieltä tuosta, että on sääli, kuinka harva lukija tietää Vanhatalon ja hänen kirjojensa olemassa olon. Ne ovat aivan suomalaisen (eli siis maailman parhaan, minun mielestäni) kirjallisuuden huipputasoa. Suosittelen kiivaasti kaikille!

      Poista
  2. Olen samaa mieltä, tämä teos on kuulaan kaunis ja todellakin viime vuoden suomalaisen kirjallisuuden huipputasoa.
    Korvaamaton oli ensikosketukseni Vanhatalon kirjoihin, mutta lakitekstien vuoksi en tykännyt niin paljon kuin tästä kirjasta.
    On se vaan niin hieno teos ja tuo silta tuossa kannessa kuvattuna todella kauniisti, tuttu silta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kadehdin hieman heitä, joille kirjan Oulu-kuvaukset kolahtavat myös tuttuuden takia. Mutta vaikken Oulua yhtään tunne, ne olivat silti hienoja.

      Poista
  3. Olipa kirjan arvoinen kirjoitus. Tämä on hyvä kirja ja onneksi tämä on nyt saanut myös ansaitsemaansa blogijulkisuutta! Odotan mielenkiinnolla lisää!
    Pakko lisätä, että itse en niin tykännyt Kinnusen kirjasta, minusta tämä tuntui jotenkin rehellisemmältä ja luontaisalta, vaikka loppu olikin hieman erikoinen. Kinnusen kirjasta minulle on näköjään jäänyt loppumauksi sangen laskelmoitu olo, joka harmittaa kovasti, koska Kinnusen uusimman aihe vaikuttaa todella mielenkiintoiselta mutta N:n jälkeen minulla on Kynnys. Jonka todennäköisesti ylitän heti jos kirja tulee kirjastossa vastaani!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voivoi, kaikenlaisia Kynnyksiä voi syntyäkin :( Minulle Neljäntienristeys oli todellinen huippulukunautinto, ja se toimi myös äänikirjana aika tuoreeltaan painetun luettuani. Ensi viikolla testaan, miten N. taipuu Turussa näyttämölle. Hieman oikeastaan pelottaa kauan odotettu Lopotti. Kakkoskirja on aina altavastaajana näissä asetelmissa.

      Poista
  4. Kyseinen kirja kirjaston varauslistalla odottamassa vapautusta, josko pian ehtisin lukea! Olen muissakin blogeissa lukenut tästä kehuja, joten kiinnostus on iso. Tuo kieli on kyllä mielenkiintoista; miten sitä joihin kieliin ihastuu tajuamatta oikeastaan miksi. Luin tämän arviosi vähän toisella silmällä, jottei se liikaa ohjaisia omaa lukukokemusta. :-)

    VastaaPoista
  5. Kiitos kirja ideasta, vois seuraavaks lukea, en ole ennen lukenutkaan hänen kirjoja. Olen ekaa kertaa sun blogissa ja liityin heti lukijaksi. Ois kiva jos kävisit myös Aurinkokujalla kylässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa, uuden lukijan saaminen kirjailijalle ja samalla vielä blogillenikin on mahtava juttu! Vanhatalo kirjoittaa keveämpää proosaa nimellä Veera Vaahtera, joten kannattaa kirjastossa kurkata myös siitä kohtaa :D

      Poista
  6. Kiinnostavaa! Kuten keskustelussa sanottiin, on mennyt ohi monelta tämä kirja, ainakin minulta. Laitanpa varaukseen, kiitos vinkistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoitukseni ei siis mennyt hukkaan! Ja Arja, uskon, että tästä pidät.

      Poista
  7. Kuvaat hienosti Vanhatalon kieltä! Miten jollakin voikin olla noin hyvä tyylitaju! Mitenköhän tuo lopputulos syntyy, onkohan se ihan luontaista, tietysti varmaan myös paljon kirjoittamisen tulosta, vai syntyykö se pitkällisen hiomisen tuloksena? Olisi mielenkiintoista päästä joskus kysymään kirjailijalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että olet samoilla linjoilla! Jos joskus sattuu kirjailija sopivasti kohdalle, pitää rohkaistua kysymään hänen kirjoittamismetodeistaan.

      Poista