Seija Vilén: Mangopuun alla

Omaa kirjablogiani aloitellessani vuoden 2010 lopulla ja seuraavan vuoden alussa vierailin ahkerasti muissa löytämissäni kirjablogeissa. Vieläkin koetan toki niin tehdä, mutta uusia blogeja on syntynyt hurjaa vauhtia ja samalla oma aikani tuntuu olevan yhä enemmän kortilla tai ainakin tuhraantuvan johonkin muuhun. Mutta joka tapauksessa tuolloin minulle juuri avautumassa olevassa kirjablogimaailmassa kirjoiteltiin paljon Seija Vilénin esikoisromaanista Mangopuun alla. Kätevästi voin todistaa, että ihan oikeasti runsaasti kirjasta kirjoiteltiin, sillä Vilénin kirjailijablogin sivupalkissa on edelleen linkkilista blogeista, joissa on kyseisestä kirjasta kirjoitettu ja linkkejä on yli kaksikymmentä. Kyseessä ei siis ole tältä osin mutuhutusta.

Jostain syystä kirja ei kuitenkaan herättänyt kiinnostustani ja tulkitsin, että se on kirjoitettu vaikeasti ja että sen käsittelemät asiat eivät olisi mielenkiintoisia. Tästä käsityksestä saan syyttää vain itseäni. Onneksi vahinko kuitenkin nyt korjaantui, kun huomasin Mangopuun alla -kirjan äänikirjaversion kirjastossa. Tuttuun tapaan ajattelin, että kirjamakuni rajoille sijoittuva teos varmasti menisi tässä muodossa ainakin paremman puutteessa.

Ennakko-odotukseni olivat siis aivan pielessä. Kirjahan on mielenkiintoinen kuin mikä, eikä ollenkaan ’vaikea’ tai ’korkealentoinen’. Vilén kirjoittaa kyllä kunnianhimoisesti, ja koska kyseessä on mitä suurimmassa määrin omaelämäkerrallinen romaani, on etäännyttämiskeinoja pitänyt miettiä tarkoin. Minusta siinä on onnistuttu hyvin. Aikatasot vaihtuvat nopeina leikkauksina. Toisaalta minäkertoja kertoo tarinaansa, joka alkaa seitsemäntoistavuotiaan lukiolaistytön liittymisestä Krishna-liikkeeseen. Toisaalta taas sama minäkertoja muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan kronologisemmin etenevän tarinan lomassa. Sekaan liitetään vielä Krishna-liikkeeseen liittyvää mytologiaa ja opinkappaleita. Kuulostaa ehkä sekavalta, mutta ei ole sitä. Kuuntelemallakin pysyin mainiosti mukana kerronnassa.

Ja millainen onkaan kertojan tarina! Tavallisen suomalaisen keskiluokkaisen perheen tytär päättää 18-vuotissyntymäpäivänsä alla karata ja liittyä Krishna-liikkeeseen, jättää lukion kesken ja muuttaa asumaan Helsingissä sijaitsevaan temppeliin. Yhteys entiseen katkeaa. Virallisten oppien mukaan liikkeen jäsenten elämä on tarkoin säädeltyä ja kurinalaista. Ruokavalio on tiukan laktovegaani, puhtaussäännöistä pidetään tarkkaa lukua ja temppelissä osallistutaan sääntöjen mukaisiin palvontamenoihin. Sukupuoliasioissa suositaan selibaattia. Päämääränä on valaistuminen ja sielun rauha.

Vähitellen alkaa kuitenkin toisenlainen todellisuus avautua lukijalle ja kertojallekin. Synti ja sen tekeminen tuntuu vaanivan liikkeen jäseniä mitä arkisimmissa asioissa. Sääntöjen noudattaminen on hankalaa, ja temppelielämän vaatimukset armottomia. Liike on kansainvälinen, ja sen hierarkiassa ylenevät joutuvat viettämään liikkuvaa elämää. Kun kertoja solmii avioliiton intialaisen papin kanssa, hänen juurensa katkaistaan. Alkaa jatkuva muuttaminen Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa.

Naisen asema liikkeessä ei näyttäydy mitenkään ruusuisena. Se muistuttaa pelottavasti monia muita liikkeitä, lahkoja ja kulttuureja, joissa nainen on alistettu, miehen omaisuutta, eikä hänellä ole oikeutta itsenäiseen ajatteluun saati toimintaan. Intiassa tyttöjen kouluttaminen ei ole keskiluokallekaan itsestäänselvyys, eikä lasten koulunkäynti ota onnistuakseen pappisperheen liikkuvassa elämäntavassa. Lisäksi liikkeen toimintaan osallistuvien jäsenten toimeentulo tulee kokonaan liikkeeltä. Riippuvuussuhde on tiukka.

Vilén vietti itse liikkeessä seitsemäntoista vuotta, ja suurin piirtein saman verran kulunee romaanin minäkertojalla. Murtautuminen ulos alkaa vähitellen. Älykäs nainen alkaa janota jotain muutakin kuin vain temppelipalvelusta ja kodinhoitoa. Aviomies ei hyväksy vaimon yrityksiä älyllisempiin tehtäviin pääsystä, vaan osoittautuu jopa väkivaltaiseksi tyranniksi. Monet avioelämän käänteet kuvataan kirjassa hienovaraisesti, ja lukija tai kuuntelija joutuu itse vetämään johtopäätöksiä. Liike on myös hyvin suljettu. Ulkopuolisten tapoihin suhtaudutaan vihamielisen halveksuvasti. Esimerkiksi lihaa syövien naapureiden kanssa ei haluta olla missään tekemisissä, koska tapa on iljettävä. Tämä johtaa eristymiseen, joka ahdistaa minäkertojaa vähitellen yhä enemmän. Väistämätön ratkaisu on edessä.

Tiukasti ohjaillusta ja liikkeen kaikin tavoin hallitsemasta elämästä luopuminen ei ole helppoa, ja vapaus on paitsi huumaavan ihanaa myös pelottavaa. Onneksi voi palata Suomeen, jossa on sukulaisia ja ystäviä sekä yhteiskunta, joka tukee apua tarvitsevia. Lapset pääsevät kouluun ja kertoja itse aloittaa uudelleen kesken jääneet opintonsa. Sairaanhoitajaksi kouluttautuminen tuntuu uudestisyntymiseltä. On oma ammatti ja omaa rahaa! Myös oma seksuaalinen identiteetti tuntuu vähitellen avautuvan. Ihana oli esimerkiksi kuvaus siitä, kuinka minäkertoja käy ensimmäisiä kertoja kirjastossa yli kymmenen vuoden jälkeen ja ahmii pinoittain romaaneja. Uusi maailma tuntuu avautuvan rytisten, kun on vuosia lukenut vain liikkeen sallimia hengellisiä teoksia.

Mangopuun alla tarjosi minulle mukavan kaunokirjallisen elämyksen, mutta ennen kaikkea se oli hyvin opettava ja avartava lukukokemus. Krishna-liike ja sen kaltaiset uskonnolliset tai hengelliset liikkeet ja tiiviit yhteisöt ovat kiehtovia. On kiinnostavaa koettaa pohtia, miksi ihmiset viehättyvät tämänkaltaisista, tiukkoja käyttäytymissääntöjä ja hierarkkisia rakenteita suosivista opeista. Mistä johtuu, että taustaltaan hyvinkin erilaiset aatteet toteuttavat niin samankaltaisia oppeja arjessaan? Tarkoitan tällä esimerkiksi naisten järjestelmällistä alistamista tai seksuaalisuuden säätelyä. Miksi naisen pitää kantaa niin usein vastuu miesten sielun puhtaudesta?

Vilén kirjoittaa liikkeestä ja sen elämästä suoraan ja kaunistelematta mutta samalla kauhistelematta. Pidän myös hänen tavastaan kohdella lempeästi päähenkilöään. Hän koettaa avata lukijalle sitä, miksi kertoja lähti liikkeeseen mukaan, mitä se hänelle antoi ja miksi siitä oli aikanaan luovuttava. Avioliiton kariutuminenkin kuvataan kirjassa taitavasti, syitä etsien mutta liikoja syyttelemättä tai syyllistämättä. Kirja on kirjoitettu niin, että sen voinevat Vilénin lapset ja muutkin läheiset lukea mutta silti niin, että se on täysin ulkopuoliselle mielenkiintoinen lukukokemus. Näin ainakin olettaisin. Pitääpä laittaa Pohjan akkakin lukulistalle.

Seija Vilén: Mangopuun alla

Avain 2010. BTJ:n äänikirja. Lukija Leena Pöysti. Laajuus 7 cd:tä, kesto 8 h 19 min.

Lainattu kirjastosta.

P.S: Suuri synttäriarvonta on edelleen menossa. Muista osallistua viimeistään su 23.11.14 klo 12.