Sivut

tiistai 21. lokakuuta 2014

Taavi Soininvaara: Ebola-Helsinki



Olen toisella silmänurkalla pitänyt silmällä nykyään kai kuntaliitosten jälkeen kanssani samassa kaupungissa asuvaa kirjailijaa Taavi Soininvaaraa tai ainakin hänen toimintatrillerituotantoaan. Muistikuvissani pidin miehen esikoiskirjasta Ebola-Helsinki. Muistin myös, että kirjassa oli harvinaisen räväkkä alku, ja muutenkin vauhtia piisasi hengästymiseen asti. Jotenkin sitten vain olen jättänyt miehen myöhemmät kirjat lukematta. Sitten tarjoutui mahdollisuus uudistaa lukijasuhde, kun Elisa Kirjassa oli tarjous Ebola-Helsingistä äänikirjana. Bonuksena vielä aiheen polttava ajankohtaisuus. Niinpä napit korviin ja lenkille.

Soininvaaran päähenkilönä on nuorehko työhönsä leipiintynyt lääketieteen tutkija Arto Ratamo, joka onnistuu löytämään vastalääkkeen ebolavirukseen. Virus on tullut Suomeen Korkeasaareen tuotavien filippiiniläisten apinoiden mukana. Tauti on hallinnassa, ja Ratamo siis tekee sensaatiomaisen läpimurron. Harmi vain, että vastalääke ja ebolan saastuttama veri yhdessä muodostavat ennenkuulumattoman tehokkaan biologisen aseen, josta terroristit eri puolilla maailmaa ovat valmiita maksamaan silmittömiä summia. Samaan aikaan toisaalla korkea-arvoinen suomalainen tiedustelu-upseeri on joutunut pahaan pulaan. Saatuaan tietää Ratamon läpimurrosta ja siitä, että vastalääkkeen kaava on vain Ratamon hallussa, mies päättää heittää kaiken yhden kortin varaan. Hän päättää kaapata veriputket ja vastalääkkeen kaavan hinnalla millä hyvänsä, myydä ne eteenpäin ja kadota jäljettömiin.

Kuulostaako monimutkaiselta? Mukaan tulevat vielä ainakin Supo ja venäläisten vastaava tiedustelupalvelu sekä brittiläisiä virkaveljiä, ennen kuin homma on paketissa. Pätkissä kuunteleminen ei kenties sittenkään ollut aivan paras menetelmä tämän kirjan kanssa, sillä pariin otteeseen pääsi punainen lanka livahtamaan näköpiiristäni. Henkilöitä ja arvonimiä on niin turkasen paljon, että niissä ei tahtonut pysyä laskuissa lainkaan.

Yllätyin siitä, että oikeastaan ainoa muistamani kohtaus kirjasta, se, jonka muistin olevan ihan alkusivuilla, tapahtuikin vasta kahden tunnin kuuntelun jälkeen eli noin ensimmäisen viidenneksen kohdalla. Alku onkin luvattoman hidassoutuinen, eikä menisi enää varmaan nykyään läpi kirjailijan omastakaan seulasta.

Toinen yllätys itselleni oli, että olen merkinnyt muistiin ensimmäisestä lukukerrasta hyvin lyhyen ja erittäin nuivan arvion, jossa moitin teoksen juonen muistuttavan liikaa Ilkka Remeksen tuotantoa. Tuskinpa Soininvaara tästä pahastuukaan. Kaikesta nuivuudestani huolimatta olen muistiinpanojeni mukaan lukenut myös neljä seuraavaa Ratamo-sarjan teosta. Tästä olen eniten hämmästynyt, koska en muista kirjoista yhtään mitään. Tämäkin lienee lajityypille olennaista: nopea viihdytys, sitten unohdus. Uusintakuuntelullakin Ebola-Helsinki viihdytti oikein mukavasti, mutta älkää kysykö, miten kaikki oikein menikään.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää koko matkalle, ehkä nyt sitä turhan hidassoutuista alkuviidennestä lukuun ottamatta. Helsingin metrotunnelissa juostaan, samaten Paddingtonin aseman liukuportaissa, on peiterooleja ja puhelinten salakuuntelua, nukutusnuolia ja ovelia juonia. Sattumallakin on sormensa pelissä, tietysti.

Ebola-Helsinki on julkaistu vuonna 2000 ja on tietyllä tavalla kovin nostalginen. Parhaiten tämä näkyy matkapuhelinten ja Internetin kehittymättömyytenä. Juuri kukaan ei vielä osaa pelätä matkapuhelimen paikantamismahdollisuutta, ja ratkaisevimman puhelunsa Ratamo soittaa hotelli Tornin kolikkopuhelimella. Kontaktit terroristijärjestöihin otetaan ihan perinteisesti kirjeitse! Jotenkin niin liikuttavaa.

Uusimmassa Ruumiin kulttuurissa (3/2014) on laaja Soininvaaran haastattelu. Siinä mies kertoilee muun muassa työskentelyrutiineistaan. Ilahduttavaa jotenkin on tieto, että esikoiskirja menestyi niin hyvin, että kirjailija uskaltautui heittäytymään kokopäiväiseksi kirjoittajaksi. Sittemmin onkin ilmestynyt kirja vuodessa. Soininvaaran teoksia on käännetty myös saksaksi, ja Saksassa ne tuntuvat menestyvän myös mukavasti.

Soininvaara jätti Arto Ratamon, joka siis siirtyi tutkijan uralta Supoon, tauolle kahdeksannen teoksen jälkeen. Sitten on ilmestynyt toistaiseksi neliosainen, Ratamoa vieläkin kansainvälisemmillä vesillä seikkailevasta Leo Karasta kertova sarja. Vuonna 2013 Soininvaara elvytti Ratamo-sarjan, joka nyt on siis jo kymmenosainen. Huhhuh. Ajattelin Ebola-Helsinkiä kuunnellessani, että voisin lukea koko Ratamo-sarjan läpi, mutta enpä sentään usko. Mutta jos ne luetaan äänikirjoiksi, saatan kyllä kuunnella. Mukavia välipalakirjoja. Lista teoksista löytyy vaikkapa Wikipediasta.

Taavi Soininvaara: Ebola-Helsinki
Tammi 2000. Äänikirjan lukija Jarmo Mäkinen. Kesto 9 h 31 min.


Ostettu aikanaan paperikirjana ja nyt äänikirjatiedostona.

11 kommenttia:

  1. Luen joskus trillereitä ja olen pitänyt varsinkin Ilkka Remeksen alkuaikojen kirjoista. Kun luin yhden Taavi Soininvaaran kirjan (jonka nimeä en enää muista), totesin juuri tuon saman, mistä sinäkin kirjoitat eli "muistuttaa liikaa Remeksen tuotantoa". No, ei piitäisi tuomita yhden kirjan perusteella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin tykkäsin Remeksen alkupään kirjoista ihan kohtalaisesti, mutta sitten hyydyin. Kun vilkaisin tekemiäni tylyjä muistiinpanoja Ratamo-sarjan viidestä ekasta kirjasta, en voi päätellä niistä hirmuisesti innostuneeni :D

      Poista
  2. En ole lukenut Soininvaaraa enkä Remestäkään. Remeksen jätin kesken, koska pitkästyin. Tuli vain mieleen sellainen hommeli, että miten se ebola tarttuu. Kohtahan alkaa Helsingin kirjamessut ja massatapahtumissa saisi pahaa jälkeä aikaiseksi, koska ebola leviää pisaratartuntana. Mutta eikö ebola levinnyt jollain muulla tavalla... :-P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Korjaus kommenttiini: JOS ebola leviää pisaratartuntana

      Poista
    2. Mikäli Wikipediaan on uskominen, ebola tarttuu lähes kaikilla tavoilla :/ http://fi.wikipedia.org/wiki/Ebola
      Eipä olisi mukavaa, jos kirjamessuilla olisi joku taudinkantaja paikalla...

      Poista
  3. Mä luin ensin Leo Kara -sarjan ja tykkäsin siitä itse asiassa aika paljon. Henkilökaarti oli tosi onnistunut ja juoni rullasi kuin juna. Siirryin vasta sen jälkeen Ratamoihin ja ne on kaikki menneet pääosin äänikirjoina. Aivan parasta lenkki- ja pyöräilyseuraa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on hämärä muistikuva, että olisin äänikirjana kuunnellut jonkin Leo Kara -kirjankin suuremmin lämpenemättä. Mutta liikuntaseurana nämä kyllä menettelevät, ainakin, jos hyväksyy sen, että ei ihan kaikesta pysy kärryillä.

      Poista
  4. Itsellenikin tuli tästä nostalginen olo, markka-aika ja kaikki. Oikein piti alkaa muistelemaan, että koskas siihen euroon taas siirryttiinkään :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Markasta luopuminen ja euroon siirtyminen onkin hyvä vedenjakaja tai rajapyykki! Markka alkaa jo tuntua aika kaukaiselta.

      Poista
  5. Minulle tämä ei toiminut ollenkaan. Jälkikäteen ajatellen saattoi johtua siitäkin, että kuuntelin äänikirjana; formaatti korostaa toistoa ja korneja piirteitä. Ehkä olisi uponnut paremmin kirja-kirjana. Ainakin tykkäsin uudesta Remeksestä. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla taas toimi ihan kohtuullisesta arvatenkin juuri äänikirjaformaatista johtuen :D En usko, että olisin jaksanut enää kahlata tätä perinteisessä muodossa. Remestä en ole lukenut vuosiin, ja Itäveri taitaa olla uusin teos, jonka olen äänikirjana kuunnellut. Siihenkään en hirveästi ihastunut. Trilleri ei oikein ole se mun juttu.

      Poista