Sivut

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Donna Tartt: Tikli (Paksu heinäkuu 2014)



Paksun heinäkuun kolmannelle teokselle alkoi muodostua kovia paineita jo kuukausia sitten, oikeastaan heti, kun ensimmäiset huhut tulossa olevasta Donna Tarttin romaanista alkoivat kantautua korviini. Tartt ja hänen taustajoukkonsa totisesti osaavat markkinoinnin ja median hyödyntämisen taidon. Ideana tuntuu olevan, että vähemmällä saa enemmän. Hämmästyttävästi tämä toimii. Toki on tarvittu esikoisromaanin mykistävä menestys, että nykyiseen tilanteeseen on päästy, mutta siltikin voi vain ihailla.

Kirjailijan tähänastinen romaanituotanto käsittää kolme teosta. Esikoisteos Jumalat juhlivat öisin ilmestyi vuonna 1992 (suomeksi vuonna 1993). Oman kappaleeni kansiliepeessä ylistetään teosta ja verrataan sitä Kärpästen herraan ja Rikokseen ja rangaistukseen. Todetaan myös, että kirja ”ei ole mikään kirjallisuuden kauhukakaran hätäisesti kokoon kyhäämä rahasyötti – Tarttilla meni teoksen hiomiseen yli yhdeksän vuotta”. Tartt on syntynyt vuonna 1963, joten esikoisteoksen hiominen oli siis vienyt lähes koko siihenastisen aikuisiän.

JJÖ:tä kehutaan myös henkeäsalpaavan jännittäväksi ja häpeämättömän korkeakirjalliseksi. Näihin ylisanoihin suhtaudun näin kahdenkymmenen vuoden jälkeen, kun olen teoksen vuosien varrella lukenut uudelleenkin, sekä  lempeästi hyväksyen että hieman kulmiani kohauttaen. Tartt on taitava, tai ainakin JJÖ on mahdottoman koukuttavasti kirjoitettu ja se tarjosi molempina lukukertoina upean, nautinnollisen lukukokemuksen. Juoni on punottu ovelasti, ja aikaa henkilökuvaukseen ja muuhun kuvailuun käytetään runsaasti. Molemmista piirteistä pidän kovasti. Tarina sijoittuu amerikkalaiseen opiskelijamaailmaan, älykköinä itseään pitävien nuorten keskuuteen, mikä tuonee kirjaan sen ’korkeakirjallisen’ silauksen, josta myös kovasti nautin. Lyhyesti siis sanottakoon, että JJÖ on edelleen yksi kaikkien aikojen suosikkiromaaneistani.

JJÖ oli huima kansainvälinen myyntimenestys, jonka tuoton turvin varmaankin oli mahdollista hioa seuraavaa romaania taas kymmenen vuotta. Toinen romaani Pieni ystävä ei kuitenkaan lunastanut kaikkien lukijoiden innokkaita odotuksia. Oikeastaan odotusten lunastaminen ei olisi varmaan voinutkaan toteutua. Miten kirjoittaa sama romaani uudelleen? Ainakaan, kun kyseessä ei ollut mikään sarja. Pieni ystävä ilmestyi vuonna 2002, suomeksi vuonna 2003, eli kymmenen vuotta esikoisen jälkeen. Oli pakko vilkaista omia vuoden 2004 alkuun ajoittuvia muistiinpanojani, koska kirjasta ei ole jäänyt paljoakaan mieleen. Muistan vain, että se oli paikoin puuduttavaakin luettavaa, mutta olen kuitenkin pitänyt kirjasta aika lailla ja se on edelleen hyllyssäni JJÖ:n parina.

Yksitoista vuotta myöhemmin eli viime vuonna ilmestyi lopulta kolmas romaani Tikli (suomeksi vuoden 2014 keväällä). Ilkeästi voisi ajatella, että Tartt arvelee määrän korvaavan laatua, sillä kirjat vain laajenevat. JJÖ:n suomennoksessa on 551 sivua, PY:ssä 620 sivua ja Tiklissä musertavat 895 sivua. Ainakin Tiklin kohdalla voi sanoa, että tiivistämiseen olisi ollut varaa melkoisesti. Karsinta olisi voinut jäntevöittää teosta.

Edellisten teosten tavoin Tikli on vallan mainio lukuromaani. Mitään suurta maailmankirjallisuutta ei kaikesta huolimatta ole tämäkään Tarttin romaani, vaikka niin markkinointikoneisto haluaisi uskotella. Loistavaa viihdettä se kyllä on, huolella rakennettu jännitys- ja kasvutarina, jossa on kirjallisuus- ja taideviitteitä pikanttina mausteena. Lopussa vielä varsin suoraan tökätään lukijaa silmään Dostojevskin Idiootilla, jotta nyt varmasti huomaisi, mistä kirjan tarinassa on kyse…

Rakenteeltaan Tikli on simppeli. Alussa näytetään minäkertoja tukalassa tilanteessa amsterdamilaisessa hotellissa, sairaana ja epätoivoisena, kaiken menettäneenä ja henkensä edestä pelkäävänä. Sitten siirrytään tarinan alkuun, neljätoista vuotta taaksepäin ajassa. Kolmetoistavuotiaan Theo Deckerin kaunis, ihana äiti rakastaa taidetta. Isä taas on epäonnistunut näyttelijä, alkoholisti ja peliriippuvainen sekä omille teilleen kadonnut mies. Theon elämä mullistuu sekunnissa lopullisesti, kun terroristit räjäyttävät pommin newyorkilaisessa taidemuseossa. Äiti saa surmansa räjähdyksessä kymmenien muiden uhrien tavoin, mutta Theo jää henkiin. Kummallisen tapahtumasarjan seurauksena Theo kävelee ulos museosta kaiken menettäneenä mutta upea taideharvinaisuus kassissaan. Lisäksi hän on saanut kuolevalta vanhalta mieheltä tehtävän viedä viestin liikekumppanilleen. Monipolvisen tarinan päätteeksi palataan amsterdamilaiseen hotellihuoneeseen, jossa langanpäät lopulta solmitaan yhteen ja jäljellä on enää lyhyt häivytys (mitä sitten tapahtui -osuus).

Romaanin alku on vangitseva. Taidemuseon tapahtumat on kerrottu loistavasti. On kuin olisi itse mukana ja tuntee Theon valtavan ahdistuksen ja pelon epätodelliseksi muuttuneessa kauhumaailmassa. Myös sen jälkeiset tapahtumat ovat todentuntuisia ja samalla epätodellisia, epätoivon täyttämiä hetkiä. Theolle selviää, että äiti on kuollut. Viranomaisillekin alkaa selvitä, että Theo on vailla huoltajaa. Kadonnutta isää jäljitetään, mutta laihoin tuloksin. Isoisä tarjoaa hotellimajoitusta ainoalle lapsenlapselleen. Onneksi rikkaan koulutoverin vanhemmat ottavat Theon huostaansa, kunnes parempi ratkaisu keksitään. Ja kaiken aikaa Theolla on myös salaisuus, asunnossa piilossa oleva Fabritiuksen mestariteos Tikli. Miten palauttaa taulu ilman hässäkkää? Miksi palauttaa taulu ylipäätään? Miten pitää taulu salassa?

Taulusta muodostuu monia rankkoja elämänvaiheita kokevan Theon pakkomielteeksi. Se on konkreettinen muisto äidistä mutta myös paljon muuta. Se on kuin sormus Frodolle: kielletty mutta kiehtova ja lopulta turmioon vievä konkreettinen pahuus. Theon aarre tuntuu olevan jatkuvassa vaarassa paljastua tai tuhoutua, ja pakkomielle taulusta riivaa koko hänen elämäänsä. Se houkuttaa myös muita. Lisäksi viranomaiset alkavat vuosien varrella vakuuttua, että taulu ei ole tuhoutunut räjähdyksessä vaan se on edelleen jossakin jollakulla. Verkko tuntuu kiristyvän Theon ja taulun ympärillä, kunnes tapahtumat lopulta lähtevät melkoiseen vyöryyn.

Taulu on keskeinen osa juonta, mutta siitä puhutaan tiiliskiviromaanin mittaan kuitenkin aika vähän. Tartt antaa paljon tilaa Theon elämälle ja siihen tuleville ihmisille. Hän kuvailee tarkasti Las Vegasin liepeiden autioita rakennustyömaita, joiden keskelle Theo ajautuu asumaan lähes vuodeksi ja jossa hän tutustuu yhteen elämänsä tärkeimpään ihmiseen Borikseen. Paljon aikaa käytetään myös antiikkiesineiden entisöinnin kuvailuun ja niiden myymiseen, joihin Theo tutustuu vietyään pyydetyn viestin kuolleen miehen liikekumppanille. Myös Theon rakkaudet ja opinnot saavat paljon tilaa, samoin hänen riippuvuutensa. Lääkkeet, huumeet ja alkoholi ovat Theolle arkipäivää, joilla hän koettaa pitää demonit loitolla. Kuvaukset vieroitusoireista ovat pikkutarkkoja.

Loppua kohden romaanin jännite toimintajännärimäisestä loppuhuipennuksesta huolimatta jonkin verran lörpsähtää. Viimeisiä kolmeasataa sivua lukiessani oikeastaan vain odotin, milloin tarina loppuu. Halusin toki tietää, miten Theo selviytyy ulos ahdingostaan, joka vain syveni entisestään joka sivulla. Mutta toisaalta halusin kirjan jo lopulta loppuvan, koska selvää oli, että loppu ei voi ainakaan kaikilta osin millään olla onnellinen. Eikä se sitten sitä onneksi olekaan, vaikka aika näppärästi tauluongelma lopulta ratkeaa.

Loppusivuilla on vielä jollain tapaa turhauttavaa metakirjallista selitystä siitä, miksi Theo on nyt tämän tarinansa pannut paperille ja kuten jo alussa sanoin, alleviivausta siitä, miten Theon ja Idiootin tarinat ovat rinnasteiset. Boris ja Theo pohdiskelevat sattuman perimmäistä olemusta sekä sitä, seuraako pahoista teoista vain pahaa tai hyvistä vain hyvää. Vai voiko olla mahdollista, että hyvästä seuraisi myös jotain pahaa? (Mitä arvelette?! Kylläpä on filosofista!) Theon hyvä ystävä, entisöijä Hobie pohdiskelee sitä, onko oikein kiintyä kauniisiin esineisiin enemmän kuin ihmisiin. Onko väärin käyttää aikaa, rahaa ja taitoja huonekalujen korjaamiseen, jos voisi kuitenkin auttaa vaikka sairaita lapsia samalla vaivalla? Ja niin edelleen.

Tikli oli siis hyvä ja viihdyttävä lukukokemus. Alkupuoliskosta pidin loppua enemmän, ja suorastaan ahmin ensimmäiset viisisataa sivua. Syynä saattoi olla, että nuoresta Theosta oli helpompi pitää kuin aikuisesta Theosta. Tikli ei ole JJÖ:n veroinen omalla asteikollani, mutta parempi kuin PY. Suomennosta lukiessani kiinnitin huomiota jokseenkin runsaisiin oikolukuvirheisiin, joita oli matkan varrella kirjan paksuuden huomioon ottaenkin luvattoman paljon. Kiire näkyy harmillisesti.


Donna Tartt: Tikli (The Goldfinch)
Suom. Hilkka Pekkanen. WSOY 2014. 895 sivua.

Äitienpäivälahja. Kiitokset perheelle!

Donna Tarttin romaanit:

Jumalat juhlivat öisin (The Secret History)
Suom. Eva Siikarla. WSOY 1993. 551 s.

Pieni ystävä (The Little Friend)
Suom. Eva Siikarla. WSOY 2003. 620 s.









24 kommenttia:

  1. Tikli on hyvä lukuromaani. Minkäkin viehätyin enemmän alusta kuin lopusta. Minäkin tunsin olleeni taidemuseon salissa. Olen nyt lukenut Valontuojat. Olisin halunnut pitää siitä enemmän kuin pidin. Tikliä olisi pitänyt tiivistää, mutta tuota toista sitäkin enemmän. Näin ollen Tikli oli minusta tuota toista järkälettä paljon kiinnostavampi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valontuojat kiinnosti minua kovasti, mutta sittemmin siitä monenlaista kuultuani olen sen jo pudottanut lukulistaltani. Ainakin melkein.

      Poista
  2. Mulla taas niin päin, että alku (se taidemuseo-osuus) tuntui aika pitkältä ja tylsältä, mutta siitä tahti lähti tiivistymään ja loppua lukiessa kuljin suunnilleen Tikli kädessä muun tekemisen ohella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, maut risteävät siis jopa saman teoksen sisällä :D Hyvä niin!

      Poista
  3. Tikli on ehdottomasti tänä vuonna lukemistani kirjoista kärkipäässä. Jumalat juhlivat öisin on minunkin suosikkejani, mutta Pieni ystävä oli pettymys. Laahaava ja haalea, en muista siitä paljoakaan, vaikka lukemisesta ei ole kuin toista vuotta aikaa.

    Minullekin Tiklin alkuosa oli parasta antia, pidin nuoresta Theosta ja hänen seikkailuistaan enemmän kuin aikuisen. Loppu oli ehkä joo hiukan pitkitetty, mutta nautin silti kovin kirjasta, hyvät paksukaiset ovat aina mieleeni. =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin kovasti pidän paksuista kirjoista, jos vain tarinan jännite pitää loppuun saakka. Tässä hieman ote tuntuu lipeävän loppua kohden. Onko paksuus ollut itseisarvo? Vai onko lopun pitkittäminen jonkinlaista hakua sille, että loppu olisi yhtä 'painava' kuin alku?

      Poista
  4. Minä en oikein jaksanut Tiklistä innostua, vaikka luin kyllä loppuun. Tuo Valontuojat taas oli minulle yksi kimalteleva valopilkku kirjojen keskellä - pidin siitä kovasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaa, no, hmm...pitäisikö sittenkin se Valontuojat joskus lukea? Ei ainakaan enää tässä heinäkuussa ehdi. :D

      Poista
  5. Tikli odottelee minullakin lukemistaan. Sain sen lainaan kollegaltani. Odotan juuri kuvailemasi kaltaista hyvää ja vetävää, mutta pohjimmiltaan viihdyttävää kirjaa. JJÖ oli minulle vain hyvä lukuromaani, PY taas lievä pettymys, jossa oli kuitenkin vahvaa syvän etelän tunnelmaa. Täten Tikli ei ole minulle mikään "musta", mutta sen verran moni luottolukija on pitänyt, että pitää minunkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan Tarttin romaani aina sellainen tapaus, että lukea pitää :D Julkaisutahti on tosiaan niin harva, että ehtii varmasti ennen seuraavaa!

      Poista
  6. Kiinnostava bloggaus! En ole Donna Tartilta lukenut yhtään kirjaa, vaikka otsikot ovatkin tuttuja. Olen Tikliin kiinnittänyt huomiota sen paksuuden takia,

    VastaaPoista
  7. Minäkin pidin kirjan alkupuoliskosta loppua enemmän. Jotenkin se toimintaelokuvameininki meni vähän liiankin elokuvamaisemsi ja ne viimeisten sivujen rautalankaväännöt tuskastuttivat todella. Mieluummin olisin kuullut, miten ihmisten elämät jatkuivat tai mihin suuntaan kukin lähti.

    Tikli oli positiivinen lukukokemus, mutta ei täydellinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, ehdottomasti minustakin positiivinen kokemus, mutta ei sentään täydellinen. Jaan myös tuon turhankin toimintaelokuvamaisen tunnun loppuhuipennuksessa, siihen taas sitten loppuratkaisu tuntui hieman vaisulta jatkeelta. Mutta oikein hyvä kirja kaikkineenkin. Ainakin paksu :D

      Poista
  8. Tikli on hyvä ja mukaansa tempaava kirja. Se sisältää kuitenkin pitkäveteisiä kohtia, jolloin lukemiseni keskeytyy. Varmaankin tiivistäminen olisi auttanut. Olen lukenut tätä jo 1,5 viikkoa, vaikka olen lomalla :-). Välissä tosin tuli luettua Hyvä aviomies, joka oli e-kirja -alessa. Irvingin hieno In one person tuli luetuksi parissa päivässä vuosi sitten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiivistää olisi tosiaan voinut, se olisi jäntevöittänyt kirjaa. Vaikka toisaalta nautinkin tietystä perusteellisuudesta, jolla Tartt asioihin on paneutunut.

      Poista
  9. Kiitos erinomaisesta arviosta! Myönnettävä on, että en ole lukenut Tarttilta yhtäkään teosta, vaikka intentio on ollut kova. Taidanpa tietää, mihin upotan tulevan syksyn pimenevien iltojen tunnit...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :D Tarttin tuotanto sopii mainiosti myös pimeneviin syysiltoihin, ja uskon, että viihdyt!

      Poista
  10. Minun on jo pitkään pitänyt lukea tämä, sillä tykkäsin niin kovasti JJÖ:stä. Valitettavasti kirja vain on aina kirjastossa lainassa. :/ Ehkä pitäisi investoida ja hankkia omaan hyllyyn!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on nyt koko Tarttin romaanituotanto omassa hyllyssä! Uusimman hinta näyttäisi vielä olevan melkoinen, mutta toisaalta siinä on luettavaa 2-3 tavallisen romaanin verran.

      Poista
  11. Jaahas. Olipas kyyniseen sävyyn kirjoitettu arvio. Itse olen raskaan sarjan Tartt-fani. Kaikilla on tietysti oikeus omiin mielipiteesiin. Jatkan elämääni piikikkäistä huomioistasi huolimatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyyninen? No sellaiseksi sitä ei ollut kyllä tarkoitettu, vaan koetin ruotia omaa lukukokemustani mahdollisimman tarkasti: mistä pidin, mistä en ja miksi. Tarkoitus ei ollut olla piikikäs (no ehkä tuo lopun sulkeisiin laitettu juttu on, myönnän). Toivottavasti juttuni ei sen kummempaa pahaa mieltä aiheuttanut. Tartt-fani olen minäkin edelleen.

      Poista
    2. Hyvä Kirsi, hyvä bloggaus :)

      Komppaan aikanani Kirsiä, mutta päätän itse ajankohdan, minusta kaikin osin taustatyötäkään ei oltu tehty kunnolla, kun harrastelijabloggari (lue: Jokke) huomaa ristiriitaisuuksia ajankuvassa.

      Poista
    3. Odottelen arviotasi! Kun kirjan lukemisesta on nyt ehtinyt kulua jo pari viikkoa, alkaa yhä enemmän vahvistua ajatus, että jos kyseessä ei olisi Tarttin kaltaisen megatähden teos, sitä olisi aika ankaralla kädellä toimitettu vielä ennen julkaisemista. Kaikella kunnioituksella, mutta silti.

      Poista
    4. Kirjabingo sekoitti (kivasti) suunnitelmia, mutta tyrkkään arvion elokuun puolivälin jälkeen :)

      Poista