Sivut

tiistai 29. huhtikuuta 2014

Arnaldur Indriðason: Mestaruusottelu



Islantilaisen Arnaldur Indriðasonin Erlendur-sarjasta olen esitellyt jo useamman osa blogissani. Alkupään kirjat olen lukenut jo ennen blogiaikaa, mutta neljä viimeisintä ovat ehtineet jo tännekin: Hyytäväkylmyys, Sameissa vesissä, Jyrkänteen reunalla ja Menneetja kadonneet. Näistä viimeinen loppui varsin lohduttomiin ja arvoituksellisiin tunnelmiin, jotka saivat lukijan tosissaan pohtimaan, miten sarja vielä tästä voi jatkua. Lisää oli kuitenkin jo tuolloin lukuhetkellä ilmestynyt islanniksi, ja nyt Mestaruusottelu eli Einvígið on luettuna minullakin. Wikipedia tietää kertoa, että vielä ainakin kaksi osaa on ilmestynyt vielä tämän jälkeen, joten jään niitä odottelemaan, samoin kuin sarjan alun kahta edelleen suomentamatonta osaa.

Mestaruusottelu sijoittuukin yllättäen vuoden 1972 syksyyn ja Reykjavikiin, josta on hieman yllättäen tullut koko silloisen mediamaailman keskus kaupungissa pelattavan shakin maailmanmestaruusottelun vuoksi. Legendaariseksi muodostuvassa pelissä ovat vastakkain shakin todelliset maailmantähdet, jotka samalla edustavat kylmän sodan osapuolia. Pelissä on siis paljon muutakin kuin vain mainetta ja kunniaa (sekä mittava rahapalkinto). Pelijärjestelyt sitovat myös Islannin poliisivoimien resursseja, mutta henkivartijoiksi ja järjestyksenvalvojiksi pääsystä suorastaan kilpaillaan.

Mestaruusottelun päähenkilö on Marion Briem, Erlendurin esikuva ja ystävä, joka muutama kirja aikaisemmin menehtyi sairauteensa ja jota Erlendur ei ole lakannut kaipaamasta neuvonantajakseen. Tarina sijoittuu siis aikaan ennen kuin Erlendurista tuli rikostutkija.

Jo aloitus on hyytävä. Seitsemäntoistavuotias poika puukotetaan kuoliaaksi elokuvateatterin iltapäivänäytöksessä. Teossa ei tunnu olevan mitään mieltä. Miksi joku olisi halunnut pahaa nuorelle, hieman yksinkertaiselle elokuvafriikille, joka ei häirinnyt ketään? Poliisi alkaa haravoida johtolankoja yhä tiheämmällä kammalla, ja kaikki näytöksessä olleet koetetaan tavoittaa. Menetelmät ovat liikuttavan yksinkertaisia. Sormenjälkiä otetaan ja valokuvataan, sitten tuloksia vertaillaan silmämääräisesti. Juuri muuta teknistä näyttöä ei sitten olekaan käytössä. Savukeaski tai tupakantumppi ovat kullanarvoisia poliisin näkökulmasta.

Hidas ja hankala selvitystyö alkaa vääjäämättä viedä kohti kaupungissa käytävää shakkiottelua ja sen mukana maahan tulleita ihmisiä. Lisäksi Marion saa vihjeen, joka muuttaa yllättäen koko kuvion. Murhaaja on vähällä livistää kokonaan ilman rangaistusta, mutta se tulee kyllä, vaikkakin melko epäsovinnaisella tavalla. Menneisyydellä on jälleen ratkaiseva osuutensa tapahtumien kulussa.

Samaan aikaan rikostutkinnan kanssa Marion käy läpi myös omaa elämäänsä. Rauhallista ja yksitoikkoiselta vaikuttavaa arkea katkovat epämieluisat puhelut mutta myös odotettu sähke. Kummatkin vievät hänet takaisin omaan menneisyyteen ja lapsuuteen, johon löivät leimansa paitsi orpous myös tuberkuloosi tuskallisine hoitojaksoineen. Lapsi joutui näkemään kuoleman läheltä ja tosissaan miettimään myös oman kuolemansa mahdollisuutta. Marionin oma historia ja rikostutkinta muodostavat mielenkiintoisen ja kiehtovan kudelman ja monitasoisen aikamatkan.

Todella hämärästi muistan muistavani itsekin tuon mestaruusottelun tai lähinnä siitä aiheutuneen kohun. Tosin saatan sekoittaa sen mielessäni joihinkin myöhempiin tapahtumiin. Mutta joka tapauksessa Arnaldur on oivallisesti kutonut yhteen faktan ja fiktion tässä tarinassa. Erlendur-fanikin piti, vaikka idoli vain vilahtaa koko kirjassa.

Onko jollakulla tietoa, mitä nuo kaksi seuraavaa, toistaiseksi suomentamatonta teosta mahtavat pitää sisällään? Oma kielitaitoni ei riitä asian selvittämiseen. Mutta kuten sanottu, lisäsuomennoksia odotellaan!

Arnaldur Indriðason: Mestaruusottelu (Einvígið, 2011)
Suom. Seija Holopainen. Blue Moon 2013. 295 s.

Lainattu kirjastosta.


Arnaldur Indriđasonin Erlendur-sarja:

Räme (Mýrin), 2003
Haudanhiljaista (Grafarþögn), 2004
Ääni kuin enkelin (Röddin), 2006
Mies järvessä (Kleifarvatn), 2007
Talvikaupunki (Vetrarborgin), 2008
Hyytävä kylmyys (Harðskafi), 2009
Sameissa vesissä(Mýrka), 2010
Jyrkänteen reunalla (Svörtuloft), 2011
Menneet ja kadonneet (Furðustrandir), 2012


Kirjat on kustantanut Blue Moon ja suomentanut Seija Holopainen.

lauantai 26. huhtikuuta 2014

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito



Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Suomen kirjakauppaliitto meni vesittämään loistavan ideansa. Vuonna 2012 tarjottiin ensimmäistä kertaa ilmainen kylkiäiskirja kaikille, jotka ostivat kirjan ja ruusun päivänä (23.4.) kirjoja yli kymmenellä eurolla kirjakaupasta tai nettikaupasta. Ensimmäinen ruusukirjailija oli Tuomas Kyrö ja ruusukirja oli Mielensäpahoittajan spin off Miniä. Idea oli uusi ja hieman hämmentävä, ja monet jäivät nuolemaan näppejään, kirjaa kun sai vain tuona yhtenä päivänä. Esimerkiksi kirjastot jäivät ilman tätä mainiota ja pian tosi kysyttyä opusta.

Viime vuonna ruusukirjailijaksi oli kutsuttu Jari Tervo, varma myyntitykki hänkin. Jarrusukkaa osasivat jo monet kyttäillä ja ostoksia suunniteltiin etukäteen, jotta kirjan varmasti saisi. Vuosi sitten esitin toiveen, että kirjaa vastaisuudessakin saisi vain tuona yhtenä ja erityisenä päivänä. Juuri se tekee siitä ’sen jutun’. Eikö sitten tänä vuonna kirjaa saanutkin peräti kolmena päivänä… Vesittivät idean. Pöh.

Sen verran harmitutti, että vaikka kirjan ja ruusun päivänä olinkin juhlatuulella ja tein kirjahankinnan ja kotiutin Anna-Leena Härkösen ruusukirjan, en enää viitsinyt kiiruhtaa kirjaa oitis lukemaan saati hankkimaan sitä enempää kuin vain yhden kappaleen.

Takana puhumisen taito pääsikin sitten yllättämään todella positiivisesti. En ole mikään suuri Härkös-fanittaja, vaikka aika monia hänen teoksiaan olen lukenut. Häräntappoaseen olen työn vuoksi lukenut ehkä turhan monta kertaa ja perusteellisesti, joten sen suhteen mitta alkaa olla täynnä. Mutta olen pitänyt Härkösen julkaistuista kolumnikokoelmista, joissa kirjailijan tarkka silmä ja kyky asettaa itsensä likoon sekä sanan säilä pääsevät mukavasti oikeuksiinsa.

Tämän vuoden ruusukirja olisi hyvin voinut ilmestyä sellaisenaan muutenkin. Se ei anna hätäisesti sutaistun makua, vaikka taitto onkin väljä ja antaa muuten pienelle kirjalle tukevuutta. Kolumneissa, tai voisiko tekstejä ennemminkin luonnehtia pakinoiksi, puhuu kirjailijan äänellä kertoja, joka tekee hauskoja mutta teräviä huomioita maailmasta keski-ikäistyvän naisen näkökulmasta. Koska tämä lukija on lähestulkoon saman ikäinen naispuolinen kansalainen, voi monen tekstin äärellä vain naureskella ja nyökkäillä huvittuneena. Noinhan se juuri menee!

Härkönen kirjoittaa tarkoituksellisesti itsestään ja mainitsee julkkistuttaviaan ohimennen ihan nimeltä. Ei niin julkkistutuista puhutaan sitten hieman peitetymmin. Mukavinta on, ettei kirjailija tunnu lainkaan säästelevän itseään, vaan ruotii omaa ulkonäköään ja ulkonäköpaineitaan sekä käyttäytymistään varsin armottomasti, vaikkakin humoristisesti. Miehen ja naisen yhteiselon vaikeudesta irtoaa monia tekstejä. Miehet ovat hankalia otuksia, mutta eivät naiset sentään toiseksi jää!

Moni teksti alkaa paheksuvaan sävyyn. Esimerkiksi some-riippuvuus ja erityisesti Facebook saa kyytinsä. Tekstin lopussa on kuitenkin yleensä kappale tai loppulause, joka kääntää koko kuvion nurin niskoin.

Härkösen valinta ruusukirjailijaksi oli hyvä veto. Ensinnäkin oli jo naisen vuoro. Toiseksi hän oli panostanut kirjoittamiseen mukavasti. Kirja on hyvä. Mutta pahus soikoon, ensi vuonna ruusukirjan jako takaisin yksipäiväiseksi! Vaadin!

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito

Kirjakauppaliitto 2014. 156 s.

P.S: Ostin muuten Pauliina Rauhalan Taivaslaulun saadakseni ruusukirjan. Omistan jo ko. teoksen, mutta se on jossakin (!) lainassa ja halusin Rauhalalta signeerauksen. Mitäpä ei kirjahullu tekisi? Mitä Sinä ostit ruusukirjan saadaksesi?

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Blogistanian kirjapalkinnot luovutettiin kirjan ja ruusun päivänä

Blogistanian vuoden 2013 kirjapalkinnot julkistettiin jo helmikuun alussa, mutta palkintokukkien ja kunniakirjojen luovuttaminen lykkääntyi erilaisten päällekkäisyyksien ynnä muiden vastoinkäymisten takia. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan. Asiaan päästiin lopulta tänään, sattuvasti kirjan ja ruusun päivänä, jonka ohjelmaa tapahtuma istuikin oikein hyvin. Paikka oli perinteisesti Akateemisen kirjakaupan Kohtaamispaikka Helsingissä. Palkittuja haastatteli Kirjasfääri-blogin Taika Dahlbom ja kukittamisessa avusti Sallan lukupäiväkirjan Salla Brunou. Kuvia otin mm. minä.

Blogistanian Finlandiahan meni Pauliina Rauhalan esikoisromaanille Taivaslaulu. Taivaslaulusta Rauhalalle ojennettiin tänään samassa paikassa myös Kiitos kirjasta -palkinto! Mahtavaa!



Koko Finlandian tuloslistan voi lukea Kirjavinkeistä

Blogistanian Globalia-palkinto meni japanilaisen Haruki Murakamin teokselle 1Q84. Palkinnon kävi maailmantähden puolesta pokkaamassa teoksen ansiokkaasti suomentanut Aleksi Milonoff.


Globalian tulokset tarkemmin Kirjasfäärissä.

Ville Tietäväisen ja Aino Tietäväisen yhteisteos Vain pahaa unta sai Blogistanian Kuopuksen. Palkinnon kävi hakemassa Ville Tietäväinen. 


Lue! Les! -blogista löytyvät tarkemmat tiedot Kuopus-äänestyksen tulokset.

Tuula Karjalaisen tietokirja Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta nappasi ensimmäisen Blogistanian Tieto -palkinnon. Karjalainen ei päässyt tilaisuuteen, joten kukat ja kunniakirjan kävi hakemassa Tammen kustannuspäällikkö Markku Aalto. Luetut, lukemattomat -blogista lisää Tieto-voittajista.

Yhteispotretissa vielä vasemmalta: Aleksi Milonoff, Markku Aalto, Ville Tietäväinen ja Pauliina Rauhala.
Lämpimät onnittelut vielä kaikille voittajille! 

Lisäksi kiitokset kaikille aktiivisille kirjabloggaajille, jotka tekivät tilaisuuden mahdolliseksi. Oli hienoa päästä paikalle seuraamaan tilaisuutta (ja vahtimaan laukkuja!).

Kevään 2014 dekkariuutuudet



Kevät on ollut niin kiireinen, että puolivuosittainen perinteeni julkaista Ruumiin kulttuurin dekkariuutuuslista ja käydä sitä hieman omien lukusuunnitelmieni pohjalta läpi on miltei unohtunut. Mutta eipä hätää, tässä se nyt vihdoin tulee.

Suomen dekkariseuran jäsenlehdessä  siis listataan sekä kevät- että syyskaudella suomeksi ilmestyvät dekkarit. Lista on varsin kattava, sillä mukana on hyvin pieniäkin kustantamoja ja dekkari on käsitetty aika laajasti kattaen kaiken kauhusta trilleriin. Aina tietysti saattaa puutteita olla, ja niitä saa mieluusti listata vaikkapa tämän jutun kommenttiosioon.

Dekkarifriikin ei kannata Suomessa ainakaan vielä vaipua epätoivoon, sillä laskujeni mukaan tuoreimmassa Ruumiin kulttuurin listassa on mukana täydet kolmekymmentä eri kustantajaa Arktisesta Banaanista Zuppa di Porriin. Yhteensä nämä kustantamot julkaisevat kevätkaudella 96 dekkaria. Luettavaa riittää, ja yleensä jää vielä ylikin. Lisäksi lohduttaa (tai kauhistaa, miten vain) tieto, että syyskauden tarjonta on yleensä laajempi.

Hieman yllätyin huomatessani, että eniten dekkareita julkaisee tällä kertaa Tammi. Sen listalla on peräti 15 dekkariksi luettavaa teosta, ja näistä kaksi ilmestyy 60 vuotta täyttävässä Keltaisessa Kirjastossa. Jayne Anne Phillipsin Murhenäytelmän olen omaan listaani merkinnyt kiinnostusta tarkoittavalla pylpyrällä. Väkänen tarkoittaa, että olen jo kirjan ehtinyt lukea, ja sellainen on Kati Hiekkapellon Suojattomien, Erik Axl Sundin Varistytön ja Michael Katz Krefeldin Langenneiden perässä.



Merkitsemäni pylpyrät ovat jääneet skannautumatta ensimmäisestä palstasta. Ne ovat kuitenkin: Mia Vänskän Valkoinen aura, Jarkko Sipilän Luupuisto ja Alexander Söderbergin Andalusialainen ystävä.

Ruumiin kulttuuri 1/2014

Keltaisella olen merkinnyt ne dekkarit, jotka tällä hetkellä näyttäisivät varmimmin olevan luettavien listallani:

Alan Bradley: Piiraan maku makea (Bazar)
Kustantajan sivuilla teosta esitellään näin:
Eletään vuotta 1950. Yksitoistavuotias Flavia de Luce asuu leski-isänsä ja kahden isosiskonsa kanssa suvun rapistuvassa kartanossa Buckshawissa Englannin maaseudulla. Flavia rakastaa kemiaa ja arvoitusten ratkomista. Siskojaan hän vihaa.
Eräänä päivänä keittiön rappuselta löytyy kuollut lintu. Omituista kyllä, sen nokkaan on tökätty paperinpala, joka osoittautuu ikivanhaksi postimerkiksi. Mutta vielä oudompaa on, että isä tuntuu olevan tapauksesta aidosti peloissaan.
Kun Flavia tekee keittiöpuutarhasta järkyttävän löydön, on selvää että kuollut lintu oli mitä huonoin enne. Poliisin saapuessa Buckshawiin Flavia päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja ratkaista arvoituksen omin neuvoin. Kenen kanssa Flavian isä riiteli työhuoneessaan myöhään illalla? Kuka tai mikä on Ulsterin kostaja? Ja kuka kumma söi palasen rouva Mulletin sanoinkuvaamattomasta piirakasta, joka oli jäähtymässä ikkunalaudalla?

Miten tätä voisi olla lukemattakaan?

Staffan Bruun: Murhastudio (CrimeTime)
Bruunin hulvaton ’sankari’, toimittaja-lastenkirjailija Burt Kobbat on vertaansa vailla. Ei liian tosikoille tosiaankaan! ”Murhastudiossa Kobbatt on saanut oman talk shownsa, jonka ympärillä alkaa tapahtua kummallisia. Miksi miljonääri luopuu omaisuudestaan tai julkkis katoaa yksityisyyteen? Burt Kobbatt tulee tietämättään vedetyksi katalaan kiristysjuoneen, jossa ihmishenki ei ole paljonkaan arvoinen.” Tuskin maltan odottaa Burtin kuulumisia, sillä viime tapaamisesta on jo aikaa.

Jokinen ei esittelyjä kaipaa, ja komisario Koskisen suhteen tilanne on sama. Kirjan lukeminen on edistynyt siihen pisteeseen, että se on jo ostettu talouteemme mutta odottelee lukuvuoroaan puoliskon yöpöydällä. Piakkoin siis, Sakari!

”Palkitun prosaistin Jari Järvelän kiihkeä jännäri Tyttö ja pommi sukeltaa graffitintekijöiden maailmaan ja öisille katoille ja kujille, joilla vallitsevat eri lait kuin meidän tuntemassamme kaupungissa. Järvelä aloittaa CrimeTimen kotimaisten tähtikirjailijoiden vierailijasarjan.” Näin Järvelän teosta esitellään kustannusosuuskunnan sivuilla. Järvelää en ole ennen lukenut, mutta tästä voisi aloittaa. Kirja on saanut varsin myönteisen vastaanoton.

Jyrki Heino: Kello (Schildts & Söderströms)
Tykkäsin Heinon esikoisromaanista eli Kellarista joltisenkin verran. Pidin myös tämän kirjailijan yliopistovirkamiesmäisestä vakaasta ja hieman vaivautuneesta esiintymisestä Helsingin kirjamessuilla Dekkarilauantaissa edellisvuonna. Muilta esikoiskirjailijoilta tuli innostuneita selostuksia siitä, miltä kirjan kirjoittaminen ja julkaiseminen tuntuivat (jännittävältä! upealta!), mutta Heino totesi kuivakkaasti, että onhan noita tieteellisiä julkaisuja jo kertynyt, joten ei tässä nyt ole syytä hötkyillä – ja on siellä pöytälaatikossa toinenkin dekkari. Sen saamme nyt siis luettavaksemme!

Toimittaja Minna Lindgrenin palvelutalo Ehtoolehtoon sijoittunut viimevuotinen romaani Kuolema Ehtoolehdossa vei kertakaikkisesti sydämeni, vaikka ei kovin kriittistä dekkariseulaa läpäisekään. Iki-ihanien 90-vuotiaiden (ja risa!) mummeleiden seikkailut saavat siis nyt jatkoa, kun Ehtoolehdossa aloitetaan putkiremontti. Kaikkihan ei tietenkään kestä päivänvaloa, ja sankaritarten on jälleen aika tarttua toimeen. Hupaisan pinnan alla Kuolema Ehtoolehdossa oli varsin ajatteluttava ja surullisen realistinenkin teos, enkä vähempää odota tältä uutukaiselta. Tiedossa on ainakin kotihoidon surullinen kirjo ja eutanasiapohdintaa.




Gillian Flynn: Paha paikka (WSOY)
Viime kesänä minua viihdytti parin päivän ajan melkoinen pyöritys Gillian Flynnin suomennetun menestysteoksen Kiltti tyttö matkassa. Arvelinkin, että Flynnin varhaisempaa tuotantoa suomennetaan, ja tänä kesänä sitä siis on saatavana. Tuskin mitään korkeakirjallista tavaraa, mutta taattua viihdettä, uskon. WSOY:n sivuilla kirjan sisällöstä kerrotaan näin: ”Pieni Libby Day menettää äitinsä ja sisarensa hirvittävässä veriteossa. Aikuisena hän alkaa epäillä, onko perhesurmassa säästynyt veli, Ben, sittenkään syyllinen.
Kovapintaiseksi kasvanut Libby ajelehtii elämässään, hieman kyynisenä ja itseinhoisena. Kun orpoa tukeneiden hyväntekijöiden rahahanat ehtyvät, Libbyllä on kiire tienata vielä jokunen ropo traagisella menneisyydellään. Näin Libby kohtaa merkillisen, murhamysteerejä penkovan ryhmän, Kill Clubin, joka on vakuuttunut Benin syyttömyydestä. Libby kysyy nyt itseltään ensi kertaa: mitä surmayönä oikeasti tapahtui? Veli oli kyllä kylmäpäinen, mutta kykenisikö hän murhaan?

Viime kesänä hurahdin Ohlssonin tuotantoon ja luin kaksi ensimmäistä suomennettua putkeen juhannuksen vieton melskeissä. Kolmannenkin eli Varjelijat luin syksyllä tuoreeltaan. Innokkaimmat tuntemani fanit ovat jo lukeneet tämän ruotsiksi, mutta minun lienee paras tyytyä odottamaan käännöksiä. Arvelenpa, ettei Ohlsson petä tälläkään kertaa! Luvassa on kiihkeätahtinen terroristijahti ja lentokoneita. Hui.

Pitääkö tätä perustella? Jumalat juhlivat öisin on parhaita koskaan lukemiani kirjoja, ja olen sen lukenut pariinkin kertaan. Odotukset ovat kovat, vaikka massiivinen koko hieman pelottaakin. Olen ajatellut pitää kesäkuussa teemakuukauden, jonka aikana luen vain paksuja, yli 500-sivuisia teoksia. Tämä tulee olemaan yksi kesäkuun teemakirjoistani, ehdottomasti! Lisävakuudeksi Tartt pokkasi tällä Pulitzerinkin, joten ei voi olla huono. Kirjasta kustantajan sivuilla mm. näin: ”Newyorkilainen 13-vuotias Theo Decker jää eloon, kun pommi räjähtää taidemuseossa ja hänen äitinsä saa surmansa. Isä on jättänyt perheen jo aiemmin, ja pojan on löydettävä itselleen koti. Theon hämmästyttävä odysseia vie hänet erikoisen hienostorouvan perheeseen, antiikkikaupan tomuntuoksuiseen kellariin, Las Vegasiin juhlimaan uhkapelivoittoja sekä taiderikollisten hämyiseen maailmaan. Valonkipinänä tarinan sydämessä tuikkii Theon salainen aarre ja taakka, pieni 1600-luvun lintumaalaus.”




Vähän aikaisemmin keväällä kirjoitin vastaavan koosteen kevätkauden uutuusdekkareista Lukulamppuun. Valittu näkökulma on tuossa jutussa hieman toinen, ja ainakin yhden kirjan olen silloisista aikomuksistani ehtinyt sittemmin jo lukea. Vertailun vuoksi voi siis kurkata, miten lukusuunnitelmat ajan kuluessa muuttuvat. Suunnittelu on aina mukavaa, vaikka toteuttaa ei kaikkea ehtisikään.

Mitkä kevään dekkareista ovat Sinun lukulistallasi ja miksi?

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä - romaani rakkaudesta

Kansi Elina Warsta.

Tämän romaanin henkilöt saivat minut raivostumaan. Olisin halunnut ravistella päähenkilö Esteriä! Eikö älykäs, kaikin puolin fiksu aikuinen nainen, filosofi sentään ammatiltaankin, yhtään tajua, että häntä käytetään rankasti hyväksi?! Itserakasta ääliötä, ’suurta taiteilijaa’ Hugo Raskia, Esterin rakkauden kohdetta, olisin halunnut tempaista paistinpannulla otsaan. Mikä ääliö mieheksi!

Kylläpä pieni, viattoman näköinen ja nopealukuinen romaani herättikin vahvoja tunteita! Ei ihme, että toimittaja ja kirjailija Lena Andersson voitti teoksellaan Omavaltaista menettelyä – romaani rakkaudesta August-palkinnon viime syksynä. Romaanin alaotsikko olisi todennäköisesti karkottanut minut, mutta onnekseni Anderssonin suomalainen kustantaja Siltala ystävällisesti tarjosi teoksen luettavakseni. Kyseessä ei ole mikään siirappinen rakkaustarina, kaukana siitä. Kertomus on hyvin raadollinen ja paljas tarina yksipuolisesta rakkaudesta ja – kuten sanottu – henkisestä hyväksikäytöstä.

Kolmikymppinen Ester on arvostettu runoilija ja filosofi ja elää vakiintuneessa, rauhallisessa ja kaikin puolin tyydyttävässä parisuhteessa. Elämä tuntuu olevan mallillaan. Sitten tuo vakaa elämä suistuu raiteiltaan. Esteriltä pyydetään esitelmää arvostetusta videorunoilija Hugo Raskista. Ester on ihaillut Raskin puhuttelevia teoksia aiemminkin, mutta perehtyessään tunnetun hahmon tuotantoon esitelmää varten Ester huomaa lumoutuvansa ja rakastuvansa tutkimuskohteeseensa. Kun Hugo sitten esitelmätilaisuudessa käyttäytyy huomaavaisesti ja elegantisti, on Ester auttamattomasti mennyttä. Hänen elämänsä keskipiste on Hugo Rask.

”Intohimo roihusi Esterin sisällä. Polttomoottorit kävivät kaikilla sylintereillä. Hän eli pelkällä ilmalla. Hän ei syönyt eikä kaivannut ravintoa. Hän ei juonut eikä tuntenut janoa. Päivä päivältä housut roikkuivat hieman enemmän. Hänen lihansa oli tulessa eikä hän pystynyt nukkumaan.”

Ester ja Hugo alkavat tapailla ja pitää yhteyttä muutenkin. Älykkäät ja syvälliset keskustelut ravintolaillallisen äärellä tulevat tavaksi. Ilmassa kipinöi, mutta Hugo ei tee aloitetta fyysisen suhteen suuntaan Esterin kaipuusta huolimatta. Kuin murrosikäinen epätoivoisesti ihastunut tytönhupakko Ester poimii merkkejä Hugon kiintymyksestä ja kiinnostuksesta sieltäkin, missä niitä ei ole nähtävissä. Jo tuttavuuden alussa Ester on pannut merkille, että sekä Ester että Hugo ovat kiinnostuneita samasta ihmisestä, taiteilija Hugo Raskista. Rakastunut kuitenkin antaa anteeksi tällaiset pikkuvirheet.

Omavaltaista menettelyä kuvaa koko rakkaustarinan kaaren alusta loppuun. Lukijalle on selvää alusta alkaen, miten tarinassa tulee käymään, mutta Ester tuntuu olevan kiusallisen sitkeä sokeudessaan ja halussaan saada rakkautta puristetuksi täydellisen itserakkaasta ja narsistisesta miehestä. Loppu tulee, mutta tuskallisen hitaasti. Älykäs osa Esteriä alkaa varsin pian nähdä taiteilija ja ajattelija Hugo Raskin läpi, mutta mies Hugo Rask on hänelle pakkomielle. Tunnepuoli Esterissä ei anna periksi ennen kuin totuus kertakaikkisesti läväytetään hänelle vasten kasvoja.

August-palkinto on vaikuttaa sääntöjen perusteella demokraattisemmalta versiolta kotoisesta Finlandia-palkinnosta. Kussakin sarjassa asetetaan kuusi ehdokasta, jotka sitten lukee 21-jäseninen raati. Eniten ääniä saanut voittaa palkinnon, joka on arvoltaan noin kolmannes Finlandiasta. Palkinto on Ruotisin kustannusyhdistyksen hoteissa samoin kuin suomalainen versiokin. Ruotsissa voinee asettaa ehdolle minkä tahansa vuoden aikana Ruotsissa ruotsiksi ilmestyneen teoksen, koska myös suomalainen Monika Fagerholm on voittanut palkinnon (vuonna 2005 Amerikkalaisella tytöllä) ja Kjell Westö oli ehdolla viime vuonna.

Lista kaunokirjallisuussarjan voittajista on mielenkiintoinen. Joukossa on pari omaakin kestosuosikkiani, eli Kerstin Ekmanin Tapahtui veden äärellä (1993) ja Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä (2000). Mikäli Wikipedian lista pitää paikkansa, viime vuosien voittajia ei ole käännetty suomeksi, vaikka useimmat aiemmista onkin (tosin listalta puuttuu ainakin Susanna Alakosken suomennos Sikalat). Siihen nähden Anderssonin voittoteos on suomennettu pikavauhdilla, vaikka minulla ei olekaan tietoa siitä, vaikuttiko palkinto kääntämispäätökseen.

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä - romaani rakkaudesta (Egenmäktigt förfarande - en roman on kärlek) 
Suom. Sanna Manninen.
Siltala 2014. 214 s. 

Arvostelukappale kustantajalta. Kiitos!


tiistai 15. huhtikuuta 2014

Marko Kilpi: Kuolematon (ja ilmainen dekkarinovelli lukijoille!)



Kaltaiselleni huonomuistiselle paljon lukevalle omasta kirjablogista on ihan oikeasti iloa. Huomasin sen jälleen, kun aloin miettiä, mitä kirjoittaisin Marko Kilven uusimmasta dekkarista Kuolematon. Oli oikein näppärää käydä tarkistamassa, mitä onkaan ajatellut aiemmista osista. Kilven esikoisdekkarin Jäätyneitä ruusuja olen lukenut jo eb. eli ennen blogia, mutta niukat vain itselle tarkoitetut muistiinpanot olen julkaissut kirjoituksessani hänen toisesta teoksestaan Kadotetut. Sen kuuntelin äänikirjana.

Marko Kilven poliisiromaanien sankarina on poliisi Olli Repo, joka tarinan edetessä on siirtynyt järjestyspuolelta vaikeasti selvitettävien rikosten tutkintaan. Syynä on vakava puukotus työtehtävissä. Välikohtaus kuvataan kolmannessa osassa eli kirjassa Elävien kirjoihin, josta tehtiin myös elokuva 8-pallo (jota en ole halunnut katsoa). Muistiinpanoistani käy selvästi ilmi, että en ole juurikaan innostunut esikoisesta, mutta kakkososasta olen ollut vaikuttunut, jopa myyty. Kolmonen on sitten ollut lievähkö pettymys.

Tämä pettymys lienee syynä siihen, että uusimpaan tarttuminen lykkääntyi näin pitkälle, ilmestyihän kirja jo viime syksynä. Lisäsysäys kirjan kuuntelulle tuli Elisa Kirjan dekkaritarjouksesta. Kirjabloggaajille tarjottiin ilmaisdekkaria Elisan valikoimista blogijuttua vastaan. Päätin tarttua tilaisuuteen, ja lisähoukutin oli mahdollisuus ladata valitsemansa teos myös äänikirjana, jos se valikoimissa siinä formaatissa oli. Kovin laaja äänikirjavalikoima Elisa Kirjassa ei ole, mutta Kuolematon sieltä löytyy enkä vielä siis sitä ollut lukenut. Niinpä kirja lataukseen ja lenkkiseuraksi.

Valinta osoittautui vallan mainioksi. Lenkille lähtemisellekin löytyi kummasti motivaatiota, kun seuraksi sai Pirkka-Pekka Peteliuksen, joka lukee kirjan upeasti. Kuten olen aiemmin jo useasti todennut, hyvä lukija on tärkeä osa kuuntelunautintoa.

Elävien kirjoihin -kirjasta olen löytänyt koko joukon valitettavaa. Siinä on mielestäni ollut liikaa henkilöitä, Ollin hahmo on jäänyt etäiseksi ja yhdentekeväksi, juoni on ollut junnaava, kirja liian pitkä. On kuin Kilpi olisi käynyt lukemassa juttuni ja päättänyt korjata kaikki ’virheensä’ tässä nelosromaanissaan, sillä siinä ei ole niistä yhtäkään.

Olli on jälleen selkeästi kirjan päähenkilö, ja lähes kaikkia tapahtumia seurataan hänen näkökulmastaan. Ollilla eivät ole asiat kohdillaan. Hän kaipaisi jo takaisin järjestyspuolelle ja pitää edelleen väliaikaista siirtoaan jonkinlaisena rangaistuksena. Trauma on kuitenkin jättänyt jälkensä. Lisäksi avioero ottaa koville. Jostain kummallisesta syystä Olli ei vain pysty tapaamaan pientä poikaansa. Tunne voimistuu entisestään, kun töissä tulee tutkittavaksi tapaus, jossa isää epäillään pienen poikansa hyväksikäytöstä. Mitä Ollin mieli kieltäytyy muistamasta?

Olli ja Elias ovat nyt varsin tasapainoinen työpari, jotka tukevat ja täydentävät toisiaan. Miesten välille on syntynyt luottamus. Elias ei vie tilaa Ollilta kirjassa, mutta on silti mielenkiintoinen sivuhenkilö.

Juoni ei ole junnaamisesta kuullutkaan. Alkuun lähdetään vauhdikkaasti, kun keskellä kaupunkia mies aikoo hypätä rakennustyömaalla seisovan nostokurjen puomilta. Elias ja Olli yrittävät maan ja taivaan välissä tasapainoillen estää miestä hyppäämästä. Tapaus jää kaihertamaan Ollin mieltä, ja hän haluaa tutkia teon taustoja, vaikkei mitään rikosta näytä asiaan liittyvänkään. Hyppääjä kuitenkin nivoutuu yhteen juonivyyhden kanssa, kuten kuuluukin.

Toisaalta työpari saa siis selvitettäväkseen koulupoikaan kohdistuneen väkivaltatapauksen. Taustalta paljastuu pian jotakin pahoinpitelyä mustempaa, kuten Elias on pelännytkin. Kolmas juonilinja liittyy kaupungissa liikkuvaan liukkaaseen petosmieheen, jota ei tunnuta saatavan nalkkiin sitten millään. Kaikki huipentuu takaa-ajoon täydessä kauppakeskuksessa, eikä matkan varrellakaan juuri pysähtyneitä hetkiä ole. Olliin itseensä liittyvät asiat selviävät, mutta eivät niillä ilmeisimmillä tavoilla.

Kuunneltuna kirja ei vaikuttanut minuuttiakaan liian pitkältä (kesto 7 h 36 min), ja siinä onkin painetussa versiossa ’vain’ 303 sivua, kun edellisessä sivuja oli lähes 500. Tiiviimpi kerronta siis ainakin tällä kertaa toimi. Sanomaakin Kilpi on onnistunut jälleen ujuttamaan mukaan. Toistaiseksi Kuolematon on ainakin minun mielestäni Kilven paras dekkari.

Marko Kilpi: Kuolematon
Gummerus 2013. Äänikirjan lukija Pirkka-Pekka Petelius, kesto 7 h 36 min.

Arvostelukappale ladattu puhelimeen Elisa Kirjasta. Kiitos!

 ***

Minä sain ilmaisen dekkarin tätä blogijuttua vastaan. Lisäbonuksena Elisa Kirja tarjoaa lahjan myös Sinulle, rakas blogini lukija. Tarjolla on ilmainen Antti Tuomaisen novelli.

Crime Time -kirjailijat kirjoittivat 2013 Elisa Kirjalle 12-osaisen Keikka-nimisen rikosnovellisarjan, jonka kaikissa tarinoissa ollaan jonkinlaisella keikalla. Sarjan 11. osa on nimeltään "Juntunen" ja sen kirjoitti Antti Tuomainen. 

Voit lunastaa tämän novellin lahjaksi koodilla MAALISKUU


Koodi syötetään oston vahvistuksen yhteydessä olevaan kenttään ja on voimassa 30.4. asti. Pidä siis kiirettä!

P.S. Olisi kiva kuulla, jos latasit tuon e-novellin ja mitä siitä pidit!

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Michael Katz Krefeld: Langenneet





Tanskalaisen tv-käsikirjoittajan ja dekkaristin Michael Katz Krefeldin trillerimäisistä teoksista suomennettiin heti viimeisin eli Langenneet, joka aloittaa samalla uuden sarjan. Miehen kirjailijasivuilta käy ilmi, että kyseessä on kuitenkin miehen viides teos. Edellinen, Sort snee falder, voitti Tanskan parhaalle rikosromaanille myönnettävän palkinnon vuonna 2012 ja oli myös tanskalaisten Lasiavain-palkintoehdokas.

En osaa sanoa, missä vaiheessa olen päässyt (dekkari)lukijana kyynistymään. Huomasin nimittäin kustantajan lähettämää ennakkokappaletta lukiessani useaan otteeseen ajattelevani, että tämä on nyt taas tätä samaa. Olen lukenut vastaavaa jo monesti ennenkin. Tiedostin, että en ole aivan reilu nuivine mietteineni. Krefeld kirjoittaa vetävästi, ja tarina kulki luistavasti eteenpäin ilman turhia suvantokohtia. Kirja oli nopealukuinen ja viihdyttävä, pikkuisen karmivakin. Mutta jokin kuitenkin tökki juuri minua.

Langenneissa edetään varsin tuttuun tapaan useassa eri aikatasossa, jotka sitten loppupuolella alkavat muodostaa yhtenäistä kuviota. Menneisyys selittää sitä, mikä tapahtuu nykyhetkessä. Varsin loogista, mutta myös hyvin kaavamaista. Tukholmassa riehuu sarjamurhaaja, joka valitsee uhreikseen nuoria tyttöjä. Ruumiit hän asettelee irvokkaiksi patsaiksi kaatopaikan jätekasoihin. Poliisi on täysin ymmällään, eikä uhreja ole pystytty tunnistamaan. Keitä tytöt ovat? Kuka on sairas murhaaja ja mitkä ovat hänen motiivinsa?

Samaan aikaan Kööpenhaminassa rikostutkija Thomas Ravnsholdt, tuttujen kesken vain Ravn, on pitkällä sairauslomalla poliisintyöstään. Syy sairauslomaan paljastuu vähitellen lukijalle, mutta Ravn itse tuntuu ymmärtäneen asian niin, että hänen on tarkoitus juoda itsensä hengiltä lomansa aikana. Ainakin hän parhaansa yrittää. Jonkinlaista elämänkipinää ja ryhtiä mieheen alkaa tulla, kun hänen kantakapakkansa siivoja, vaatimaton maahanmuuttajanainen pyytää apua vuosia sitten kadonneen kuvankauniin tyttärensä etsimisessä. Lukija tietää, mitä prostituutiolla rikastumista yrittäneelle Mashalle on tapahtunut. Ei mitään mukavaa, sen arvaa. Äiti ei kuitenkaan ole uskaltanut pyytää apua suoraan poliisilta, vaikkei tyttären ansaintatavoista olekaan ollut varmuutta. Laillisetkaan maahanmuuttajat eivät aina luota poliisiin, joka on ollut aiemmin vihollinen.

Kyse on siis ihmiskaupasta, ja varsin häikäilemättömästä sellaisesta. Toiminta tapahtuu keskellä pohjoismaisten hyvinvointi- ja sivistysvaltioitten pääkaupunkeja, eikä sille voida mitään. Tämä on Langenneiden teema sekä jonkinlainen opetuskin. Juuri tämän äärellä koin tiettyä kyynisyyttä. Aihe on jo (dekkari)kirjallisuudesta varsin tuttu entuudestaan. Viimeksi sitä sivusi ruotsalaiskohukirjailija Erik Axl Sund Varistytössä, jossa tosin uhrit olivat lapsia.

Takakansitekstissä kirjaa mainostetaan lauseella: ”Puhdistus, Stockholm noir ja Uhrilampaat kohtaavat koukuttavan rikossarjan ensimmäisessä osassa.” Niin. Puhdistuksessa on kieltämättä osuus, joka sivuaa Langenneita hyvinkin läheltä. Silti minut ravisteli ihmiskaupan raakuuksista hereille Herrbjørg Wassmon Lasi maitoa, kiitos. Sen jälkeen eivät dekkareitten aiheen kuvaukset ole päässeet lähellekään samaa vaikutusta. Onneksi toisaalta, sillä en kykenisi silloin enää niitä lukemaan!

Teema siis jätti minut osittain kylmäksi, mikä toisaalta pelottaa. Mutta luen dekkareita kuitenkin viihtyäkseni, enkä aina jaksa syventyä vakaviin pohdintoihin. Se ei silti tarkoita, että hyväksyisin ihmiskaupan, joka tosiasiassa saa minut samaan aikaan raivoihini ja lamaantumaan. Enemmän Langenneissa tökkivät kuitenkin kliseisyys ja tv-sarjamaisuus. Monessakohan dekkarisarjassa on ollut päähenkilönä poliisi tai entinen poliisi, jonka henkilökohtainen elämä on täysin tai ainakin lähes raunioina? Yleensä tilannetta lääkitään runsaalla alkoholilla ja roskaruualla. Vastapainona huono omatunto painaa. Onneksi päähenkilö on kuitenkin ammattinsa valioluokkaa ja moraaliltaan vähintäänkin pomojaan puhtoisempi, vaikka keinot eivät aina aivan lain kirjainta tottelekaan. Näistä aineksista on rakennettu myös Ravn, joka selkeistä yrityksistä huolimatta jää tämän aloitusosan mittaan etäiseksi ja ohueksi hahmoksi. Onnistunut päähenkilö herättää lukijassa tunteita. On oltava kiinnostunut siitä, miten hänen käy. Ravn ei aivan saanut tätä minussa aikaan.

Tv-sarjamaisuudella tarkoitan sitä, että kirjaa lukiessa on helppoa tai jopa kiusallisen helppoa kuvitella, miltä tarina näyttäisi siirrettynä televisioformaattiin. Kohtaukset on leikattu sopivan mittaisiksi, dialogi on simppeliä, kuvausta ei ole ainakaan liikaa. Lisäksi juonenkäänteet ovat riittävän suoraviivaisia ja toiminnallisia. Tämä tietysti selittyy Krefeldin ammatillisella taustalla; mies on käsikirjoittaja. Samaan ongelmaan törmäsin viimeksi ruotsalaisen kirjoittajakaksikon Cilla ja Rolf Börjlindin Nousuvettä lukiessani. Nousuvedessä tv-käsikirjoittamisen vaikutelma tosin oli vieläkin vahvempi kuin Langenneissa. Kuten usein tv-sarjoissa, Krefeld pohjustaa tarinan hyvin, mutta kun loppuratkaisu alkaa lähetä, se tuleekin vähän puskista, turhan helposti ja suoraviivaisesti. Kirjassa olisi kuitenkin tilaa ja aikaa syventää, tihentää jännitystä. Langenneissa se jää valitettavasti puolitiehen.

Langenneille on jo Tanskassa ilmestymässä jatkoa. Sarjamaisuus kirjassa näkyy ainakin siinä, että Ravinin henkilökohtaiseen elämään liittyvä arvoitus ei ratkennut tässä kirjassa. Käännösoikeudet on myyty jo kahdeksaantoista maahan, joten Krefeld lienee löytänyt ainakin myyvän kirjoittamisen avaimen. Enpä ihmettelisi, vaikka tv-sovitustakin olisi tulossa.

Michael Katz Krefeld: Langenneet (Afsporet)
Suom. Päivi Kivelä. Like 2014. 352 s.


Ennakkokappale kustantajalta. Kiitos!

Krefeld vieraili Suomessakin markkinoimassa käännöstä. Tästä linkistä pääsee lukemaan Hesarin tekemän haastattelun.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Kjell Westö: Lang ja vanhan kirjan päivä kirjablogeissa



Kirjabloggaajien someyhteisössä viriteltiin alkuvuodesta tempausta kirjan valitettavan lyhyen elinkaaren pidentämiseksi tai ainakin asian esille nostamiseksi. Päätimme lukea ja blogata vanhasta kirjasta Mikael Agricolan kunniaksi eli tänään. ’Vanha kirja’ määriteltiin hyvin väljästi. Mieluiten kirja saisi olla sellainen, jota ei enää saa kirjakaupasta, ei edes alennusmyynnistä. Kuitenkaan juttua ei suljeta pois tempauksesta, vaikka jonkin kirjakaupan alelaarista kirjan vielä joku löytäisikin.

Päätin osallistua tempaukseen, koska lukea piti vain yksi kirja sitä varten. Olen nimittäin huomannut, että pitemmät haasteet jäävät minulta valitettavan helposti kesken. Luettavaa tulvii maailmaan sellaisella vauhdilla, että en malta pysytellä missään lukusuunnitelmissa vaan haluan vapaasti ajelehtia virran mukana. Välillä tosin taidan juuttua akanvirtaan, mutta ei se haittaa.

Osallistumispäätöstä tehdessäni päätin myös, että valitsemani vanhan kirjan on jo oltava hyllyssäni. Siellä nimittäin lymyilee kokonainen armeija lukemattomia helmiä. Halusin myös, että valintani kohde olisi kotimainen teos. Agricolan kunniaksi palkitaan tänään kääntäjiä, joten valintani on senkin puolesta onnistunut. Kjell Westön Lang on nimittäin kotimainen käännösromaani vuodelta 2002.

Westö on ollut suosikkejani pitkään. Tykästyin aikoinani hänen läpimurtoromaaniinsa Leijat Helsingin yllä, vaikka en tainnut siitä vielä silloin kovin paljoa irti saadakaan. Olen keräillyt hänen kirjojaan sen jälkeen hyllyyni, vaikka seuraava lukemani olikin Missä kuljimme kerran. Se olikin sitten rakkautta ensi lukemalta.

Juuri Langin luettuani Westön keväinen kirjakiertue hipaisi sen verran läheltä, että päätin ’uhrata’ arki-illan kirjailijaa kuuntelemalla. Kun vielä sain yhdistettyä tilaisuuteen hyvän ystävän tapaamisen (kiitos vain seurasta, Tuulia!), oli päätös kaikin puolin onnistunut. Olen ollut Westöä kuuntelemassa aiemminkin, joten tiesin odottaa antoisaa iltaa. Westö on miellyttävä puhuja ja esiintyjä. Viimeksi kuulin häntä kotikaupunkini kirjaston isossa salissa, joka oli ääriään myöten täynnä. Työkaupunkini pääkirjaston iso sali täyttyi myös, ennätysmäisesti jopa. Koska minulla on jo kirjailijan signeeraus Älä käy yöhön yksin -romaanissa, otin nyt mukaani Missä kuljimme kerran. Kangastus 38 kun on lainassa jossakin. Aina menen yhtä lukkoon noissa tilanteissa! Pitäisi osata sanoa jotain fiksua ja kivaa, mutta suusta ei tule yhtikäs mitään, korkeintaan surkeasti pihisty ’kiitos’.

Kjell Westö lukee kirjaansa lohjalaisille.

Westö kertoi tuotantonsa jakautuvan karkeasti kahtia. Toinen puoli on historiallisia romaaneja, jotka sijoittuvat vuosisadan alusta toiseen maailmansotaan, toinen puoli taas ajoittuu maailmansodasta suurin piirtein nykypäiviin. Ainoa poikkeus romaanituotannosta tästä säännöstä on Lang, joka on aikalaisromaani. Kirjailija muuten paljasti, että seuraavaksi olisi tulossa myös aikalaistarina. Mielenkiinnolla odotan!

Lang on määritelty dekkarimaiseksi psykologiseksi trilleriksi, jossa in noirin vaikutteita. Ei määritelmä pieleen pahasti menekään. Jostain senkaltaisesta on kyse. Kirjan minäkertoja on mieskirjailija, joka on julkaissut muutaman lähihistoriaan sijoittuvan romaanin. Hänen hyvä nuoruudenystävänsä Lang on myös aloittanut kirjailijana mutta siirtynyt sitten televisioon ja on parhaimmillaan ollut suositun talk show’n juontaja, julkkis ainakin Helsingin mittakaavassa. Romaani alkaa kohtauksella, jossa kertojan puhelin soi keskellä yötä. Lang pyytää kertojaa avukseen. On haudattava ruumis.

Tämän jälkeen palataankin ajassa taaksepäin. Kertoja vihjailee nykyhetkestä, jossa Lang on suorittamassa rangaistustaan vankilassa. Kertojan tehtävä on selvittää lukijalle ja muulle yleisölle, mitä tapahtui ja miksi. Kuvioissa on ollut kohtalokas nainen, Sarita, johon Lang on hullaantunut täysin. Suhde osoittautuu kuitenkin varsin vaaralliseksi, vaikka Lang ei ole merkkejä huomannutkaan – tai halunnut niitä huomata. Lopussa ympyrä sulkeutuu ja palataan alkutilanteeseen. Arvoitus on ratkaistu, eli tiedämme, mitä tapahtui ja miksi.

Lang ei ole parhaita Westön teoksia, ei lähelläkään. On oikein hyvä, että en sitä aikanaan hankittuani heti lukenut, sillä olisi voinut koko kirjailijan tuotanto ruveta tökkimään. Mielenkiintoinen kokeilu se kuitenkin on, ja siinä ovat nähtävissä monet Westön kirjoissa esiintyvät teemat ja aihelmat. Kangastuksessakin on trillerijuoni, mutta se on jo aivan toisentasoinen kuin Langissa. Kirjailija kertoi pelkäävänsä, että huomaisi jonakin päivänä kirjoittamisessa kehittymisensä pysähtyneen. Vielä ei ole moisesta huolta, ei ainakaan,  jos vertaa vuonna 2002 ilmestynyttä Langia kolmeen uusimpaan teokseen.

Kjell Westö: Lang (Lang)
Otava 2002. Suom. Katriina Savolainen. 254 s.


Ostettu itselle.

Vanhan kirjan päivässä mukana ovat ainakin JaneMarile, Suvi, Niina T., Margit, Linnea, Shimo Suntila, Maria, Annami, Mari Saavalainen, Marissa Mehr, Sara, Stazzy, Taika, Tuulevi, Norkku, Velma, Arja sekä varmasti moni muukin. Lisää linkkejä löytyy Kotimaiset kirjablogit FB-sivulta.

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Ensimmäinen osavuosikatsaus

Niin se vain on, että vuodesta 2014 on jo ehtinyt neljännes kulua. On siis aika tehdä blogin ensimmäinen osavuosikatsaus. Kaikenlaista kivaa onkin taas ehtinyt tapahtua myös kirjamaailmassa.

Vuosi alkoi blogihistoriassani varsin räväkästi, sillä ensimmäistä kertaa blogini ulkoasu uudistui. Koska itse olen mahdottoman epävisuaalinen ihminen ja arka radikaalien uudistusten suhteen, ilahduin huomatessani paikallislehdessä jutun nuoresta naisesta, joka koulutyönsä ohella pyörittää pientä yritystä. Julko ny on erikoistunut blogien ulkoasuihin. Päätin antaa Julialle vapaat kädet, ja lopputulos onkin todella raikas. Silmä tottui nopeasti, enkä ole yhtään kaipaillut takaisin entiseen maanläheiseen (= tylsähköön) ulkoasuun. Oranssi piristää kummasti päivää!

Lukemisen osalta vuosi on pyörähtänyt vallan mainiosti käyntiin. Kolmen kuukauden aikana luettu on peräti 36 kirjaa. Niistä tosin koko joukko on (lasten)äänikirjoja. Kuuntelin koukuttuneena ja nauttien Siri Kolun Me Rosvolat -sarjan. Nyt menossa ovat Muumit äänikirjaversioina. Ajattelin myöhemmin kirjoittaa niistä yhteisjutun Tove Janssonin merkkivuotta juhlistaakseni.



Muumeja olen rytmittänyt Käsikirja Linnunradan liftareille
-kuunnelmasarjalla, jossa onkin mittaa melkoisesti. Sekapäistä kohellusta maailmankaikkeudessa tuskin olisin koskaan jaksanut kirjoina lukea, mutta kuunnelmana se on toiminut ihan mukavasti. Siitäkin lisää keväämmällä.

Dekkarilinja on pitänyt, sillä runsas kolmannes luetuista kirjoista on ollut dekkareita tai ainakin jonkinlaisia jännäreitä. Iloinen yllättäjä oli J. K. Rowlingin Käen kutsu, jolle on luvassa kesällä jatkoa (suomeksi pitäisi ilmestyä elokuussa Otavan syyskatalogin mukaan). Matti Röngän surumielinen Levantin kyy jäi mieleen, samaten vahva kotimainen naisdekkaristi Kati Hiekkapelto ja hänen toinen teoksensa Suojattomat. Eniten hiuksiani kuitenkin nostatti Ursula Poznanskin Vii5i.

Hienoja lukuhetkiä ovat tarjonneet kotimaiset esikoiskirjailijat, kuten Tommi Kinnunen, Meri Kuusisto, Sari Pöyliö ja Petri Vartiainen. Viime vuoden lukuhuippuja äänestettiin Blogistanian kirjapalkintokisoissa. Omat suosikkini pärjäsivät ihan mukavasti. Palkinnot muuten luovutetaan voittajille tai heidän edustajilleen kirjan ja ruusun päivänä Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan.

Helmikuussa kirjoitin pari juttua kirjastoista. Ensin ihastelin koti- tai lähikirjastoni muodonmuutosta. Vaihto uusiin, avariin tiloihin on kertakaikkisen onnistunut. Pari viikkoa sitten etuosan hyllyjä siirrettiin runoraadin tieltä. 


Tänään kirjastossa käydessäni ihailin kansalaisopiston kevätnäyttelyä, joka on viikoksi rakennettu tiloihin. Sitä ennen paikalla oli pistäytynyt nukketeatteri, jota kaikki viereisen koulun oppilaat olivat käyneet katsomassa. Juuri tällaista tilaa olemme tänne maalle kaivanneet! Kun vielä olisi varaa hankkia aineistoakin. Hiihtolomalla käväisin ystävien kanssa vanhassa pääkaupungissa ihastelemassa vanhan ja uuden loistavaa liittoa.


Ihan maaliskuun viimeiselle päivälle ehti vielä Lukulamppu-sivuston avaaminen nettiin. Sivustoa on työstetty kovasti useita kuukausia kulissien takana. Olin ja olen edelleen todella imarreltu siitä, että minua pyydettiin mukaan ensimmäiseen avustaja-aaltoon. On ollut etuoikeus päästä läheltä seuraamaan, mitä kaikkea tällaisen idean kehittely ja toteuttaminen on vaatinut. Nyt hedelmät ovat kaikkien nautittavissa. Työ kuitenkin jatkuu. On ilo olla siinä mukana! Tervetuloa minunkin puolestani kaikki kirjojen ystävät Lukulampun valokeilaan!


Kevät tekee tuloaan ja tuo kaikkea mukavaa tullessaan. Ensimmäisenä huomenna kirjailijavierailu työkaupunkini kirjastossa. Tavattavissa Kjell Westö! Sinne.