Sivut

tiistai 24. syyskuuta 2013

Antti Heikkinen: Pihkatappi



Tänä vuonna on kyllä ilmestynyt monta hienoa esikoisromaania. Tai sitten minä vain olen juuri tänä vuonna sattumalta lukenut hienoimmat ilmestyneet esikoiset. Viimeksi tuumailin näin Antti Heikkisen Pihkatapin äärellä. Hieno kirja, totta vieköön.

Vertailu on aina nuljua, mutta haluan silti kertoa, että kirja toi mieleeni kaksi muuta kirjailijaa ja heidän teoksensa. Toinen on Heikki Turunen. Minusta Pihkatappi on kuin päivitetty versio Turusen parin kirjan pituisesta, käsittääkseni löyhästi omaelämäkerrallisesta sarjasta, jossa pientilallisen pojasta tuleekin taiteilija. Hyvällähän sellaista ei maaseudulla katsottu, ja erityisesti vanhemmille se oli vaikea pala nieltäväksi (mikäli nyt muistan oikein, sillä kirjojen lukemisesta on pian kaksikymmentä vuotta). Toinen mieleen noussut kirjailija on Mikael Niemi ja hänen läpimurtonsa Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Niemi kuvaa osuvasti sitä alemmuudentuntoa, jota pohjoisen maaseudulla koetaan etelän kaupunkielämän rinnalla. Jotain samaa kaikua olin aistivinani Heikkisen kertomuksen mausteena.

Kirjan päähenkilö, minäkertoja Jussi Taskinen on viittä vaille kolmekymmentävuotias itseoppinut ilmaisjakelulehden toimittaja Tampereella. Jussi olisi halunnut näyttelijäksi, mutta rahkeet eivät sitten riittäneetkään Teatterikorkeaan. Avoliitto Petran kanssa on alkanut väljähtyä. Elämä ei oikein maistu, mutta olut kylläkin. Kauan elätelty haave kirjan kirjoittamisesta nousee jälleen pintaan ja havahduttaa Jussin horroksesta. Nykyhetkessä kerrotaan Jussin kamppailusta parisuhdeongelmien ja kirjan kirjoittamistuskien parissa. On tutustuttava itseensä, jotta voi kertoa oman tarinansa. Itsensä näkeminen ei aina olekaan kovin miellyttävää. On myös lopulta tehtävä tilit selviksi isän kanssa.

Aina välillä lukija pääsee lukemaan Jussin kirjoittamaa kirjaa itsestään. Ensimmäinen muisto on Kekkosen hautajaisista, joita isä katseli televisiosta. Siitäkin taaksepäin ajassa mennään, sillä Jussin mielestä on tärkeää kertoa myös vanhempien ja isovanhempien tarinat. Niinpä kirjan varhaisimmat tapahtumat sijoittuvat kansalaissotaan. Kyseessä on siis myös sukupolviromaani. Nuorena leskeksi jäänyt isä koettaa parhaansa mukaan kasvattaa pojastaan maanviljelijää suvun tilalle (ja isoisä kepulaista), mutta Jussin ajatuksissa on aivan toisenlainen elämä.

Parasta antia kirjassa ovat dialogiosuudet, joissa Heikkinen käyttää aivan virtuoosimaisesti leveää Savon murretta. Ainakin tällaiselle täysin ei-savolaiselle menee aivan täydestä. Hihittelin itsekseni monessa kohdassa. Kyläläiset, ystävät ja sukulaiset ovat aitoja ja värikkäitä tyyppejä, joita Heikkinen kuvaa lämmöllä ja humoristisesti. Lapsen näkökulma tuo vielä oman kierteensä alkupään tilanteisiin. Pikkuvanha Jussi seurailee aikuisten touhuja silmä tarkkana, vaikka ei aivan kaikkea aina niin tajuakaan. Isä ostaa Ford-merkkisen traktorin, jossa on merkillinen, paha haju. Kylänmiehet tulevat joukolla traktoriostosta arvioimaan:

Onhan tässä etusa tietysti. Esmerkiks paskoja ajellessa ee tarvihe valittoo, jotta hyi kun sonta haisoo pahalle. Ee varmasti tästä mualimasta löövy semmosta lehmee, joka pystys pyöräättämmään pahemman hajusen paskan kun mitä tämä peli. Eekä tätä kyllä kukkaan hurja varastakkaan, suap vaikka torille ajjoo ja jättee avvaimet virtalukkoon. Ja Jussi jos tällä aikanaan vaikka tanssiin lähtöö, niin kyllä ee tarvihe poikuutesa puolesta pelätä. Ee varmasti oo tähän kyytiin matkaantulijoita. Mikähän ihme tämä haju muuten on…ihan ooto. Vähän niinku vittu haisis, mut vielä väkövämpi.”

Pidin myös Heikkisen taitavasti rakentamasta ajankuvasta. Itse toistakymmentä vuotta Jussia vanhempana oli mukava vertailla ajan ilmiöitä, sitä, miltä ne ovat näyttäneet nuoremman silmissä.

Rakenne on hyvin sommiteltu, mutta siitä huolimatta on todettava, että pidin ensimmäisestä kolmanneksesta erittäin paljon ja lopusta ’vain’ paljon. Kliimaksikohtiin pääsemistä oli loppupuolella venytetty sen verran, että alkoi jo tuskastua. Paljastaisi nyt lopulta, mitä isän ja pojan välillä oikein tapahtui! Mutta tuleehan se sieltä sitten, lopulta.

Antti Heikkinen: Pihkatappi
Siltala 2013. 275 s.


Ostettu. (PEKKin heinäkuun kuukaudenkirja.) 

Ennen kirjan lukemista kuulin, että Amma on kirjoittanut kirjasta arvion Savon murteella. Lukekaa ihmeessä!

2 kommenttia:

  1. Onpa kiva, että pidit tästä! Kuten aika selväksi tein, minä pidin paljon, mutta lukiessa minun oli vaikea hahmottaa miten eri ikäluokasta ja murrealueelta tuleva ihminen kirjan kokee. Mutta tämä toimii ilmeisesti kuin junan vessa eri ihmisryhmillä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin kirjoittelet. T.eki
      Jatka, kyllä luen!👍

      Poista