Sivut

torstai 13. kesäkuuta 2013

J. S. Meresmaa: Mifongin aika



Runsas vuosi sitten luin esikoiskirjailija J. S. Meresmaan fantasiatrilogian aloitusosan Mifongin perintö. Pidin lukemastani ja laitoin seuraavan osan ensin henkiselle luettavien listalleni ja vuoden alussa myös kustantaja Karistolle lähettämälleni arvostelukappaletoivelistalle. Kirja kopsahti kevättalvesta postilaatikkooni ja nostin sen hieman huokaisten yhä paisuvan luettavien kirjojen pinoni huipulle. Tapanani on näet haalia aina vain kiihtyvään tahtiin kiinnostavaa luettavaa esimerkiksi kirjastoista, vaikka entisiäkin vielä olisi lukematta.

Katri Alatalon mainio Karnin labyrintti kuitenkin avasi taas mielessäni fantasiakanavan, ja päätin lukea Meresmaan Mifongin ajan saman tien. Pikkuisen harmittelin, että olin vienyt sarjan aloitusosan jo työpaikalle asiakkaitten käyttöön, koska pikainen selailu juonen mieleen palauttamiseksi olisi ollut nyt paikallaan. Vuodessa aika moni keskeinenkin asia oli päässyt vaipumaan unohduksiin. Mutta vanha konsti toimi jälleen: pitää vain ryhtyä lukemaan, kyllä kirjailija palauttaa tapahtumat lukijan mieleen tavalla tai toisella.

Kyseessä on siis alun alkaenkin kolmiosaiseksi suunniteltu sarja. Ensimmäisessä osassa tutustutaan maailmaan, sen henkilöihin ja perusongelmaan, joka on tarinan mittaan ratkaistava. Aloitusosaa Mifingin perintö vaivasi tietynlainen hajanaisuus ja paikasta toiseen ryntäily ilman selkeää päämäärää. Vasta aivan paksuhkon teoksen lopussa päästiin asian ytimen eli tarunhohtoisten mifonkien äärelle, ja silloin tapahtumat kiihtyivätkin melkoiseen menoon. Aloitusosan päättyessä muinainen mifonki Dargún Punainen on herätetty ikiunesta tulivuoren onkalosta, kuningatar Ardis on joutunut tyttärensä Fewrynnin kanssa erilleen tämän kaksosveljestä Ciaranista ja luulee, että hänen suuri rakkautensa Dante Rondestani on kuollut. Samaa luulee toisaalla Dante Ardisista.

Neljä vuotta on kulunut noista tapahtumista, kun Mifongin aika alkaa. Ardis on saanut arkensa miellyttävään ja rauhalliseen järjestykseen syrjäisessä maailmankolkassa. Vain kaihertava ikävä niin pientä Ciaran-poikaa kuin kuolleeksi luultua Dantea kohtaan häiritsevät tasaista, onnellistakin elämää uuden miehen rinnalla. Silloin tapahtuu katastrofi. Myös Haldor Sininen, toinen neljästä mifongista, on herännyt ikiunesta. Jokin on mennyt pieleen, sillä Haldor alkaa kylvää kammottavaa tuhoa ympärilleen. Myös Ardisin kotikylä saa tuta mifongin vihan.

Toisaalla Linn ja Dante Rondestani päättävät ottaa selville, kuka murhasi heidän veljensä Arranin neljä vuotta sitten. Jäljet johtavat Ardisin synnyinmaahan Merontesiin. Kuningas Amargo vaalii siellä tyttärenpoikaansa Ciarania kuin silmäteräänsä. Pojasta on tuleva hänen valtakuntansa seuraava hallitsija. Paha vain, että myös Ciaranin isällä, kuningas Landisilla on suunnitelmia pojan varalle. Lisäksi häntä tarvittaisiin Pantterikansan laaksossa mifonki Haldor Sinisen rauhoittamiseen.

Tapahtumia kuljetetaan siis samanaikaisesti monessa paikassa, jopa usealla mantereella. Kohtaukset ovat paikoin elokuvamaisia, lyhyitä välähdyksiä. Siitä huolimatta tämä kakkososa vaikuttaa hallitummalta ja jäntevämmältä romaanilta kuin edeltäjänsä. Meresmaa käsittelee henkilöitään varsin kovalla kädellä, ja odottamattomiin juonenkäänteisiin on syytä varautua! Mukana on edelleen aiemmasta osasta tuttuja aineksia, eli huumoria ja romantiikkaa eroottisella ripsauksella maustettuna. Mitään hurjaa vällyjenpöllyttelyä on kuitenkin turha odottaa, samaten veristä mässäilyä tai sinkoilevia sisälmyksiä. Lopetus on jälleen mahdottoman koukuttava. Miten tässä kaikessa oikein vielä käykään? Miten ihmiset oppivat elämään mifonkien kanssa, miten saadaan vihamielisten valtakuntien perimysjärjestelyt kuntoon? Entä miten käy lopulta Ardisin ja hänen lastensa? Vuosi on taas vain odoteltava…

Karnin labyrintin ja Mifonki-trilogian äärellä aloin jälleen kerran miettiä, mistä kummasta kirjailijat oikein näitä tarinoita ammentavat. Tavallisen arkisella mielellä varustetun tylsällä realistilla (joku sanoisi ehkä kyynikolla) ei ole aavistustakaan, miten tämä oikein tehdään. Mutta onpa mukava heittäytyä hyvien tarinoiden maailmaan!

J. S. Meresmaa: Mifongin aika
Karisto 2013. 494 s.

Kustantajalta pyydetty arvostelukappale.


P.S. Kannattaa myös tutustua J. S. Meresmaan mukavaan blogiin Mifonkien matkassa. Siellä Meresmaa kirjoittaa mm. kirjoittamisesta ja kirjailijan uran avautumisesta. 

5 kommenttia:

  1. Minäkin mietin tuota mielikuvituksen määrää mifongeista lukiessani. Oma pää on niin tylsä etten ikinä pystyisi keksimään kokonaista maailmaa taruolioineen kaikkineen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tykkäsin myös sanastosta, jota Meresmaa käyttää. Kylpylät ja tärpätit ovat saaneet aivan uudet sanat :)

      Poista
  2. Kiitos, Kirsi, tästä... kuulostaa hyvältä.

    Tämä on jossain vaiheessa varmaan pakko lukea, jäin aavistuksen koukkuun kun se ykkösosa loppui niin hyvin. :-)

    VastaaPoista
  3. Minuakin ilahduttaa tässä se persoonallisuus. Meresmaan luoma maailma tuntuu kyllä perinteiseltä fantasiamaailmalta tavallaan, mutta jotakin erikoistakin siinä kumminkin on.

    VastaaPoista
  4. Minä taisin pitää ekasta osasta vähän enemmän, mutta on pakko todeta Meresmaan luoneen ihailtavan eheän fantasiamaailman. Erikoinen sanasto sulautuu muuhun tekstiin niin kivuttomasti, ettei tarvitse pysähtyä pähkäilemään, mitä milläkin mahdetaan tarkoittaa vaan uusiin sanoihin vain ikään kuin sopeutuu.

    Jännä nähdä, mihin suuntaan seuraava kirja vie. :)

    VastaaPoista