Sivut

lauantai 29. kesäkuuta 2013

Kristina Ohlsson: Nukketalo ja Tuhatkaunot





Juhannuslukemisiini törmäsin jo klassiseksi muodostuneella tavalla eli toisessa kirjablogissa. Marikan Boktok73-blogissa esiteltiin haasteen muodossa kesälukemisia, ja Marikan mukaan kaikkien pitäisi lukea kesällä Kristina Ohlssonin uutuus Davidsstjärnor. Ohlssonin aiemmatkin kirjat olivat minulla vielä lukematta, joten päätin Marikan suosituksesta tarttua ensin niihin, tuo ruotsiksi lukeminen kun ei oikein houkuta (tekisi kyllä terää, ei sen puoleen). Onneksi huomasin vinkin ajoissa, sillä lomautusten takia kaikki kotikaupungin kirjastot ovat pitkään suljettuina. Ehdin kuitenkin varata ja noutaa kirjat ennen tylsää kesäkatkoa. Luin kaksi noin nelisataasivuista kirjaa neljässä päivässä, mikä jo kertoo jotain niiden vangitsevuudesta (muutakin touhua kuitenkin meidänkin juhannukseemme mahtui!).

Ohlssonilta on toistaiseksi suomennettu kaksi ensimmäistä kirjaa eli Nukketalo ja Tuhatkaunot.  Marikan suosittelema Davidsstjärnor on Ohlssonin viides rikosromaani. Kaksi ensimmäistä on suomeksi julkaissut Schildts, mutta kolmas eli Varjelijat ilmestyy syksyllä WSOY:ltä (häkellyttävästi katalogissa on vielä ruotsalaisversion kansi).  Kirjailijasta sen verran, että hän on syntynyt vuonna 1979 ja on koulutukseltaan valtiotieteilijä ja toiminut muun muassa turvallisuuspolitiikan asiantuntijana Ruotsin poliisihallituksessa.

Tässä vaiheessa on jo syytä kiittää Marikaa aivan loistavasta vinkistä. Jostain syystä Ohlssonin kirjat olivat jääneet vaille huomiotani, vaikka ne ovat juuri sellaisia laadukkaita, hyvin kirjoitettuja jännityskirjoja, joiden lukemisesta kovasti nautin ja joita siis varsin paljon luen. Ohlsson on taitava juonenkehittelijä ja henkilökuvaaja, ja tuhtien romaanien jännite säilyy aivan loistavasti loppuhuipennukseen asti. Olen koukussa! Lisäksi sain toiselta blogiystävältäni Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika K:lta vinkin, että syksyllä ilmestyvä Varjelijat on näitä kahta lukemaani ensimmäistä osaa vielä selkeästi parempi. Melkoinen tekijä siis kyseessä.

Ohlssonin sankaritar on siviilitaustainen rikostutkija Fredrika Bergman. Hänet on pestattu legendaarisen Alex Rechtin erikoisryhmään, jonka tarkoitus on avustaa poliisiorganisaation eri tahoja erityisen väkivaltaisissa tai muuten vaikeiksi osoittautuneissa tapauksissa. Ryhmä on pieni mutta tehokas. Fredrikaa vieroksutaan, koska hän ei ole koulutukseltaan poliisi, koska hän on nainen ja koska hän vaikuttaa tunteettomalta ja kylmältä analyytikolta. Tosiasiassa Fredrikalla on hyvinkin voimakkaita tunteita, mutta hän tarkoituksellisesti koettaa pitää ne erillään työstään, jotta pysyisi jotenkin henkisesti koossa.

Nukketalo alkaa vaikuttavasti pikkutytön katoamisella. Tyttö katoaa pikajunasta, joka on matkalla Göteborgista Tukholmaan. Juna joutui radan sähköongelmien vuoksi pysähtymään kymmeneksi minuutiksi Tukholman liepeillä. Nukkuvan lapsen äiti poistui hetkeksi laiturille soittamaan. Juna kuitenkin lähti ilman äitiä. Tukholman asemalla lapsesta on jäljellä junassa vain kengät. Kukaan ei tunnu nähneen mitään ratkaisevan parin minuutin aikana. Kun pikkutytön perhettä aletaan kuulustella, alkaa paljastua melko lailla outoja asioita esimerkiksi tytön isästä. Lukijalla on kuitenkin syytä olettaa, että asia ei välttämättä ole niin yksioikoinen kuin annetaan ymmärtää. Samaa mieltä on Fredrika, joka haluaisi tutkia tarkemmin väliaseman tapahtumia. Kun toinenkin lapsi katoaa, tutkinta saa uuden suunnan.

Kirjan teemana on erityisesti lapsiin ja naisiin kohdistuva väkivalta. Sukupolvesta toiseen jatkuva kaltoin kohtelu saa lopulta karmaisevat seuraukset.

Ohlsson kuvaa mielenkiintoisesti tiiviin tutkintaryhmän sisäisiä jännitteitä. Kunkin tutkijan yksityiselämä vaikuttaa tutkinnassa tehtyihin ratkaisuihin, haluttiinpa tai ei. Kateus, epäluulo, ystävyys ja luottamus poliisien kesken vaikuttavat myös. Fredrikalla on vaikeuksia saada äänensä kuuluviin, mutta sitäkin äänekkäämpi on Peder, nuori tutkija, jolla on varsin suuria luuloja itsestään. Kotiasiat ovat kuitenkin hänelläkin niin rempallaan, että työnteko välillä vaikeutuu – tosin monesti kotiongelmia paikkaillaan juuri raivokkaalla työskentelyllä. Tämä noidankehä on tuttu monista poliisiromaaneista.

Ohlsson siis panostaa henkilökuvaukseen, mikä käsittääkseni on yksi hänen teostensa vetovoimaa selittävä seikka. Fredrikasta alkaa aika nopeasti pitää, kun hänen traumaattinen taustansa paljastetaan lukijalle. Yli kolmekymppisen naisen biologinen kello alkaa tikittää yhä kuuluvammin, mutta perheestä ei ole tietoakaan. Fredrika on toistakymmentä vuotta ollut salasuhteessa itseään parikymmentä vuotta vanhemman naimissa olevan professorin kanssa. Tätä suhdetta seurataan läpi molempien kirjojen, ja Tuhatkaunoissa tilanne jää varsin dramaattiseen kohtaan.

Ohlsson on alusta alkaen selvästikin hahmotellut pidempää sarjaa henkilöidensä ympärille, sillä esimerkiksi työpaikan solmut eivät aukea kertaheitolla ensimmäisessä osassa, vaan tilanteet kehittyvät hitaasti. Pederin sekasortoinen elämä vain pahenee kakkososassa, pääosin hänen omaa syytään. Peder on jonkinlainen hieman säälittävä sikailija, mutta jotenkin hänestäkään ei voi olla aivan hitusen pitämättä. Tosin tuntuu mukavalta, kun kaveri saa välillä oikein kunnolla nenälleen.

Tuhatkaunot alkaa lyhyellä prologilla, jossa nuori nainen raiskataan raa’asti vanhempiensa kesämökillä juhannuksena. Raiskaaja on laiton maahanmuuttaja, jota tytön vanhemmat ovat piilotelleet mökillä viranomaisilta. Laupeudentyö saa siis varsin karmaisevan palkan. Sitten hypätäänkin nopeasti nykyhetkeen. Tukholmalaisesta kerrostaloasunnosta on löydetty pariskunta ammuttuna. Oletetaan, että pappismies on ampunut ensin vaimonsa ja sitten itsensä. Itsemurhakirjeessä kerrotaan syyksi vanhemman tyttären huumekuoleman aiheuttama masennus. Ihan kaikki tapauksessa ei kuitenkaan tunnu täsmäävän. Missä on ensinnäkin pariskunnan nuorempi tytär, joka on vienyt sisarensa ensiapuun ja tunnistanut sittemmin tämän ruumiin? Miksi vanhemman tyttären huumeongelmasta saadaan täysin ristiriitaisia tietoja?

Samaan aikaan lukija saa seurata tapahtumia myös Bangkokissa. Nuori ruotsalaisnainen joutuu epätoivoissaan seuraamaan, miten hänen olemassaolonsa murenee pala kerrallaan. Myös Tukholmassa seurataan toista tapahtumasarjaa. Fredrika saa tutkittavakseen tunnistamattoman maahanmuuttajamiehen kuolemantapausta. Paperiton mies on joutunut yliajon uhriksi. Tekijä on paennut paikalta. Lukija seuraa samaan aikaan Iranista Ruotsiin tulleen laittoman maahanmuuttajan merkillisiä vaiheita. Kuten arvata saattaa, kaikki nämä ensin irrallisilta vaikuttavat juonenhännät liittyvät hyvin läheisesti yhteen ja kuvio paljastuu kokonaisuudessaan sekä lukijalle että poliisille lopussa.

Vaikka Fredrika on kirjojen päähenkilö, hän ei ole mitenkään ylivoimaisesti fiksuin tai taitavin monimutkaisten rikosten ratkaisijana, vaan tulosta syntyy tiimityönä. Paljon tehdään rutiinitarkistuksia ynnä muuta perustyötä, ja ratkaisut tulevat yleensä myös onnekkaiden pikkusattumusten myötä, kuten voisi kuvitella todellisuudessakin tapahtuvan. Tämä jonkinlainen perususkottavuus tekee kirjoista jännittäviä. Rikokset ovat kauheita, mutta väkivallalla ei mitenkään mässäillä.

Ruotsalaisia naisdekkaristeja tuntuu olevan massoittain. Jos Ohlssonia vertaa vaikkapa Camilla Läckbergiin, Anna Janssoniin tai Mari Jungstedtiin, on hänen tuotantonsa mielestäni aavistuksen vähemmän kevyttä. Tosin sarjamaisuus ei vielä kahdessa kirjassa ole päässyt muodostumaan taakaksi Ohlssonille. Mainitun kolmikon kirjoista aion lukea enää Läckbergiä, muista olen saanut kyllikseni.

Olen löytänyt jälleen uuden dekkarisuosikin, kiitos!

Kristina Ohlsson: Nukketalo (Askungar)
Suom. Outi Menna. Schildts 2010. 428 s.

Kristina Ohlsson: Tuhatkaunot (Tusenskönor)
Suom. Outi Menna. Schildts 2011. 398 s.


Lainattu kirjastosta.

9 kommenttia:

  1. Minullekin, dekkareiden lukijalle, Kristina Ohlsson oli täysin tuntematon. Nyt täytyy pitää nimi mielessä, kun menen kirjastoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En jaksa lakata ihmettelemästä, miten monet, monet hyvät aina vain menevät ohi, vaikka kuinka mukamas koettaa "seurata alaa". Onneksi sain Marikan blogista tosiaan tämän vinkin (ja uskoin).

      Poista
  2. Kiinnostuin jo, kun fb:ssä vihjasit, että olet kirjoittamassa näistä. Nuo kannet jostakin syystä vangitsivat minut... En oikein tiedä miksi, koska eihän niissä edes tapahdu mitään kovin erikoista. Laitan lukulistalle, koska kuulostavat muutenkin tutustumisen arvoisilta kirjoilta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kivaa tuo, miten eri asiat puhuttelevat eri tavoin eri ihmisiä. Minusta kannet ovat kovin pimeät ja synkät, ja ajattelin, olenko kenties siksi jättänyt nämä huomiotta aiemmin!

      Poista
  3. Kiitos vinkistä. Tuhatkauno käy hyvin myös lukuiloa kukkien keskellä-haasteeseeni. Tosin olen lukenut dekkareita ihan liikaa ja lisää on tulossa. olet oikeassa siinä, että mistä noita ruotsalaisia dekkaristeja oikein riittää ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei! Lukuiloa kukkien keskellä :) Saattaa saada hieman uusia merkityksiä tästä! :D

      Poista
  4. Voit uskoa Kirsi, että nyökyttelen täällä niskani kipeiksi :) Ehdottomasti tämä on muiden ruotsalaisneitojen dekkarisarjoihin verrattuna aavistuksen vakavampi. Voisin uskoa mieslukijoidenkin viihtyvän paremmin Ohlssonin tekstin parissa.

    Huiman hyviä teoksia, huomaa jo siitä, että WSOY on kirjailijan siipiensä suojaan siepannut :)

    VastaaPoista
  5. Olen lukenut Nukketalon ja se oli kyllä hyvä! Kiitos kun muistutit, taidanpa pikapuoliin käydä kakkososan kimppuun :)

    VastaaPoista
  6. Nukketalo, Varjelijat ja Paratiisiuhrit on nyt luettu ja Tuhatkauno odottaa vähän aikaa...olen koukussa ;)

    VastaaPoista