Sivut

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Katri Alatalo: Karnin labyrintti (ja kirjabloggaamisen eettisistä kysymyksistä)

Kansi Riikka Jäntti.


Pari kuukautta sitten sain ujonkohteliaan sähköpostin esikoiskirjailija Katri Alatalolta. Hän tiedusteli, olisinko mahdollisesti kiinnostunut lukemaan hänen fantasiatrilogiansa aloitusosan Karnin labyrintti. Mieluusti saisin kirjoittaa siitä blogiinikin. Vastasin tiedusteluun myöntävästi, vaikka varoittelinkin, että luettavaa on pinossa melkoinen määrä. Olen kuitenkin lukenut ja arvioinut sekä lehteen että blogiini fantasiakirjoja aiemminkin, pidän fantasiasta ja seuraan jo ammattinikin puolesta nuorten ja nuorten aikuisten kirjallisuutta. Siispä sovimme, että Alatalo postittaa minulle kirjan ja minä luen sen kunhan ehdin ja kirjoitan siitä myös blogijutun.

Tämä lienee melko tavallinen menettely kirjablogien ja kirjailijoiden kesken. Ainakin minua on parin vuoden aikana lähestynyt useampikin kirjailija sama ajatus mielessään. Toiset tarjoukset olen ottanut iloisena ja joskus imarreltunakin vastaan, toiset olen kohteliaasti (ainakin toivoakseni) torjunut, jos kirjan genre on vaikuttanut minulle liian kaukaiselta. Viime viikonlopun aikana velloneen lehti- ja nettikeskustelun (Nyt, Blogisisko, Luutii jne.) perusteella tällainen toiminta vaikuttaa kuitenkin epäilyttävältä, vähintäänkin kyseenalaiselta. Voiko nyt viaton blogin lukija luottaa, että kirjoitan kirjasta rehellisesti, olenhan saanut sen ilmaiseksi?

Vaikea sanoa, mikä kehenkin sitten vaikuttaa. Nettiaikana tulee kovin helposti ”tutuksi” etäistenkin ihmisten kanssa ja kontaktin ottaminen on helppoa. Katri Alatalolla on miellyttävät omat blogisivut, joiden perusteella kirjailija vaikuttaa fiksulta ja mukavalta ihmiseltä. Onpa sivuilla kasvokuvakin miellyttävästä nuoresta naisesta. Miten voisinkaan kirjoittaa tylysti hänen teoksestaan? Olisi paljon helpompaa olla kriittinen täysin tuntemattoman ja kasvottoman kirjailijan teosta ruotiessaan! Mutta eikö tämä sama ongelma ole myös perinteistä kritiikkiä nykypäivänä kirjoittavalla (ammatti)kriitikolla? Eihän printtimediaan kirjoittaminen tarkoita tynnyrissä lukemista!

Mutta olenko nyt korruptoitunut, kun otin vastaan kirjailijan lähettämän arvostelukappaleen? Johtopäätöksen tehköön kukin tykönään. Nettikirjakaupoissa nidotun 270-sivuisen teoksen hinta on 15–16 euroa. Kirja olisi tälläkin hetkellä lainattavissa kotikaupunkini pääkirjastosta. Kieltämättä kirja olisi saattanut lupauksesta huolimatta jäädä hankkimatta ja lukematta. Nyt kuitenkin pidin oman osuuteni sopimuksesta, koska kirja odotti kiltisti luettavien pinossa ja siihen oli helppo tarttua. Sen kummempaa rahallista arvoa kirjalla ei kuitenkaan minulle ole. Olen jo päättänyt lahjoittaa sen työpaikkani asiakkaitten eli nuorten käyttöön. Näin kirja toivottavasti jatkaa elämäänsä ja saa uusia lukijoita. Oma kirjastoni pursuilee eri reittejä hankkimiani kirjoja, ja olen varmaan melkoisen kirjastollisen vuosien mittaan jo lahjoittanut eteenpäinkin.

Käydyssä keskustelussa on myös väitetty, että isot kustantamot valjastavat kirjablogit omaan käyttöönsä sitouttamalla ne arvostelukappaleilla ja kekkeritarjoumuksilla. Kenties siinä totuuden häivä mukana onkin, mutta silti väitän, että kirjablogit ovat mahdollisuus juuri pienille kustantamoille ja kenties jopa omakustanteina kirjansa julkaisseille yksittäisille kirjailijoille. Kuinka helppoa luulette olevan esimerkiksi Katri Alatalon saada kirjastaan arvostelu Helsingin Sanomien kulttuurisivuille? Juu, en vertaa omaa blogiani nyt Hesariin! Kannattaa muistaa tässä hässäkässä sekin, että vaikka blogini sijoittunee muiden kaltaistensa kirjoihin keskittyneitten blogien joukossa mukavasti keskikastiin mitä kävijämääriin tulee, ovat yksittäisten juttujen klikkausmäärät kuitenkin hyvin maltillisia. Lisäksi juttukohtaiset klikkausmäärät vaihtelevat rajustikin. Tuntemattoman suomalaisen kirjoittama fantasiaromaani ei ole mikään lukijamagneetti blogissani. Mutta juttu säilyy täällä kuitenkin ehkä vuosia.

Kartta Valtteri Halonen.

Karnin labyrintti on siis fantasiatrilogia Mustien ruusujen maa aloitusosa. Tarina sijoittuu omalakiseen maailmaansa Talvilaaksoon, josta ovat vuodenajat kauan sitten kadonneet. Vallitsee lähes ikuinen talvi. Sulan maan aika koittaa epäsäännöllisin välein ja jatkuu sen verran pitkään, että ihmiset ja muut kansat säilyvät hengissä. Talvilaaksossa asustaa ihmisten lisäksi navadeja ja krioneja. Oudoista nimityksistä huolimatta nämä kansat ovat fantasian ystäville tuttuja: navadit muistuttavat läheisesti kääpiöitä ja krionit haltioita. Talvilaakson aikaa mitataan kahden kuun eritahtisella kierrolla.

Päähenkilö on kuusitoistavuotias ihmistyttö Dinja, jonka äiti on lähtenyt vaeltamaan tietymättömiin Dinjan ollessa yksivuotias. Dinja on kasvanut isänsä kanssa, mutta on nyt aikuinen. Syntymäpäivänsä iltana Dinja päättää lähteä. Päämäärä on epäselvä Dinjalle itselleenkin, mutta lähdettävä on. Mukaan kiilautuu kylästä äreä navadi Raúg, ja matkan varrelta seurueeseen saadaan vielä krionivahvistukseksi nuori prinssi Emron. Dinjan tärkein aarre on kuivattu musta ruusu, jonka hän sai viisivuotiaana kuolemaa tekevältä muukalaiselta. Talvilaaksossa ei ruusuja lähes ikuisen lumen takia kasva, mutta jossakin ruusuja siis täytyy olla. Matkalla kohti etelän vuoria, maailman rajaa, matkaseurue saa vähitellen vihjeitä paikasta, jossa on oikeat vuodenajat. Onko Dinjan äitikin siellä? Matka on täynnä vaaroja ja vastoinkäymisiä.

Karnin labyrintin on kustantanut pienkustantamo Vaskikirjat, joka on erikoistunut juuri spefiin. Alatalo kertoo blogissaan, että häntä ja hänen käsikirjoitustaan kohdeltiin kustantamossa hellän päättäväisesti ja huolella. Tulos näkyy. Vaikka kirja on ulkoasultaan varsin vaatimaton, on taitto tehty huolella. Myös kirjan kieli on vaivatonta, hyvää ja kaunista suomea. Missään vaiheessa en kiinnittänyt huomiota maneereihin tai muihin häiritseviin kieleen liittyviin seikkoihin.

Tarina kasvaa vähitellen perinteiseksi fantasiatarinaksi. Matkalle lähdetään kuin varkain, eikä varsinaista pahaa tunnu alkuun olevan. Vähitellen päämäärä kuitenkin alkaa kirkastua ja myös vastustaja hahmottua. Matka, hyvän ja pahan taistelu, eri kansoista muodostuva matkaseurue, vaarat ja vastukset kuuluvat fantasian peruskuvastoon, ja ne Alatalonkin tarinasta löytyvät. Krionien puunlatvoissa sijaitseva valtakunta sekä navadien vuorten uumeniin kaivamat loputtomat käytävät tuovat mieleen J. R. R. Tolkienin kaikkien fantasiaromaanien äidin. Mutta perinteet ovat saaneet Alatalon näppäimistöllä uutta henkeä, ja oma fantasiamaailma on rakennettu huolella. Minusta kirja on varsin raikas ja kiinnostava, aivan täysimittainen fantasiaromaani, joka herättelee sopivasti lukijan mielenkiintoa ja virittää odottamaan jatkoa. Fantasian ystäville tätä voi ainakin lämpimästi suositella!

Tuskin olisin tähän kirjaan törmännyt ja sitä lukenut, jollei kirjailija olisi itse ottanut rohkeasti yhteyttä. Kiitos siitä! Kirja oli myönteinen lukukokemus ja mukava lisä kotimaiseen fantasiakenttään (ja niille, jotka eivät lue periaatteesta kotimaista, voisin sanoa, että kirja voisi yhtä hyvin olla myös käännösromaani). Oliko tämä nyt joltakulta pois jotenkin, että luin ja kirjoitin tästä kirjasta? Minusta ei, mutta kenties muitakin näkökulmia asiaan on. Olisi mukava kuulla niitä.

Karnin labyrintin on lukenut ja esitellyt myös Linnea Kujerruksia-blogissaan.

Katri Alatalo: Karnin labyrintti. Mustien ruusujen maa 1.
Vaskikirjat 2012. 270 s.

Kirjailijan tarjoama arvostelukappale.


P.S: Olen vuoden alusta alkaen merkinnyt tuonne yläreunasta löytyvälle sivulle Vuonna 2013 luetut kirjojen alkuperän. Viime kuusta alkaen kerron sen myös jokaisen tekstin lopussa.

9 kommenttia:

  1. Kiva että luit Kirsi! Minä pidin Alatalon tavasta hyödyntää perinteistä fantasian välineistöä ja luoda siitä omanlaisensa. Odotan kiinnostuksella mitä Dinjalle ja kumppaneille tapahtuu jatkossa.

    Ja toivottavasti työpaikan nuoret löytävät myös kirjan!

    VastaaPoista
  2. Olin toimittajana ja päätoimittajana 1980-luvulla eräässä opiskelijalehdessä pääkaupunkiseudulla, ja siinä oppi monia asioita, joista keskustellaan nyt. Lehteen tuli kutsuja taidenäyttelyihin, monenlaista puffia tuli postissa, juttuideoita, arvostelukappaleita sai kustantamoilta ...

    Luin tällöin journalistiikkaa sivuaineena, joten toimittajan eettiset periaatteet oli jotenkin kirkkaat, se oli hyvä, sillä kukaan ei perehdyttänyt tähän ja ennakkosensuuria ei tietenkään ollut.

    Minusta kirjan rahallinen arvo ei ole se villakoiran ydin, vaan se tärkeyden tunne, ja kiitollisuuden velan tunne vaikka kumpikaan ei ole niitä termejä, jotka kuvaavat täysin sitä sidettä, joka voi muodostua.

    Voidaan myös kysyä moniko lehti tai ihminen on täysin riippumaton tai objektiivinen.

    Yhdestä kirjasta ei tule riippuvuutta, mutta yhdestä kirjasta joka viikko voi tulla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Tuosta taustasta katsoen voi todellakin jotain aiheesta sanoa. Olen samaa mieltä tuosta, että jonkinlainen side väistämättä syntyy. Mutta onko side pahasta? Syökö se jotenkin bloggaamisen idean?

      Lehtien ja toimittajien automaattinen riippumattomuus lienee tosiaan myytti sekin. Bisneksestähän lehtimaailmassa on kyse. Lehdissä kirjoitettaneen niistä aiheista, joista arvellaan lukijoiden eli maksajien (ja sitä kautta mainostajien) olevan kiinnostuneita.

      Poista
  3. Kirsi, sä olet nyt paitsi korruptoinut, myös aiot vakaasti korruptoida nuoria ilmaisella kirjalla? Ja iso JEE Vaskikirjoille, lisää Amberia vaaditaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nuoret meidän työpaikallamme ovat todellisia korruption uhreja, sillä heille kaikki on MAKSUTONTA! :)

      Poista
  4. Kiitokset tästä esittelystä sillä tuo kirja vaikuttaa oikeasti sellaiselta, että pitäisin (vanha Tolkien fanittaja tässä siis)...

    Enkä tosiaan jaksa uskoa, että joku valtalehdistä lähtisi esittelemään uuden ja tuntemattoman kirjailijan teosta (ainakaan ennen kuin se on Blogistaniassa hehkutettu tunnetuksi) Hups... myönsinkö nyt meillä olevan valtaa...eeeiii...

    VastaaPoista
  5. Ehdottomasti älä anna näiden arvostelukappalehöpinöiden vaivata mieltäsi. Itse lainaan kirjastoista valtavan määrän kirjoja vuodessa - luen vain osan. Lisäksi ostan paljon. Arvostelukappaleita saan joitakin. Mutta en laske niitä tuloksi: nyt kun esimerkiksi olen Finlandia Junior -raadissa, saan sitä kautta arviolta ainakin 150 kirjaa, ehkä lähemmäs 200. Vaan ajattelenko niitä jotenkin rahassa? Ei, minä luen ne. Urakan jälkeen lahjoitan suurimman osan pois (koululle, ehkä pojan päiväkotiin, sukulaisten lapsille) ja joitakin jätän hyllyyn ikään kuin muistoksi prosessista. Ei niillä mitään suurta rahalista arvoa ole: en olisi muuten ostanut niitä, eli en siinä mielessä hyödy mitään, ja toisaalta divarissa en koko läjästä kovin paljon saisi. Mutta eteenpäin lahjoitettuna joku voi saada hyvän mielen.

    Aivan sama pätee näihin arvostelukappaleisiin. Olen saanut sellaisia kirjoittaessani "oikeitakin" kritiikkejä - eipä silloin kukaan kyseenalaistanut sitä, mitä teen. Miksi nytkään?

    Pidän tarpeettomana ajatusta, että merkitsisin bloggauksiiini, mitä kautta kirjan olen hankkinut. Toisaalta joskus se voi olla bloggauksen aihekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos rohkaisusta! Samoilla linjoilla olen mielestäni itsekin ollut. Tsemppiä massiiviseen luku-urakkaan!

      Poista
  6. Kirsi, fiksusti ja punnitusti puhuttu... :-) Esimerkkisi rohkaisemana yritän lähiviikkoina seuloa 500+ juttuani läpi ja muistella mistä mikäkin kirja tuli.

    (Penjamin: vau. Oikeasti. Upeaa että teet tuon!)

    VastaaPoista