Sivut

torstai 6. kesäkuuta 2013

Jonathan Carroll: Naurujen maa



”Kirjan lukeminen on ainakin minulle kuin matka jonkun toisen maailmaan. Jos kirja on hyvä, oloni on hyvä ja samalla olen innokas näkemään, mitä tapahtuu ja mitä seuraavan kulman takaa paljastuu. Kehnon kirjan lukeminen on kuin ajaisi New Jerseyn Secaucuksen halki. Siellä haisee ja koko ajan toivoisi, että olisi jossain muualla, mutta koska on lähtenyt matkalle, kiertää ikkunat kiinni ja hengittää suun kautta kunnes on päässyt ulos kaupungista.”

Törmäsin ensimmäisiä kertoja Jonathan Carrollin nimeen – missäpä muualla kuin kirjablogeissa. Useampikin bloggaaja on maininnut hänet lempikirjailijoittensa listoilla. Lopullisesti mielenkiintoni kuitenkin heräsi, kun joku tai jotkut vertasivat Pasi I. Jääskeläisen tuotantoa Carrollin teksteihin. Jääskeläinen on omia suosikkejani, joten olisi mukava testata, pitääkö väite miesten teosten samanhenkisyydestä paikkansa. Pitäähän se, myönnetään.

Kyselin sitten hieman, mistä Carrollin tekstistä kannattaisi aloittaa. Hieman yllätyin huomattuani, että hänen tuotannostaan on ainakin toistaiseksi suomennettu vain kaksi, nyt lukemani esikoisromaani vuodelta 1980 eli Naurujen maa ja vuonna 2002 ilmestynyt Valkoiset omenat. Molemmat löytyivät pääkirjaston hyllystä, mutta sain neuvon, että kannattaa aloittaa mieluummin Naurujen maasta. Noudatin ohjetta nöyrästi.

Carroll on syntynyt vuonna 1949 Yhdysvalloissa. Valmistuttuaan hän muutti vaimoineen Itävaltaan Wieniin ja alkoi opettaa kirjallisuutta kansainvälisessä koulussa. Itävallassa mies asuu edelleenkin. Hänen kirjailijasivuiltaan löytyy teosluettelo, jossa mainitaan kaikkiaan seitsemäntoista kirjaa. Samoilta sivuilta löysin myös tiedon, että uusin romaani ilmestyy tänä syksynä Puolassa ja ensi vuonna Yhdysvalloissa. Carrollin tyyliä kuvataan fantasiaksi ja maagiseksi realismiksi.

Esikoisromaani Naurujen maa on maagista realismia edustava teos. Se on myös hyvin kirjallinen romaani. Pidän molemmista, joten olin oikein tyytyväinen lukemaani. Harmillisesti lukeminen pitkittyi, sillä tämäkin kirja sopisi parhaiten tiiviiseen tahtiin luettavaksi. Toisaalta ei pienestä sulattelustakaan haittaa ollut.

Naurujen maan minäkertoja on turhautunut englanninopettaja Thomas Abbey. Hän on koko elämänsä ajan jäänyt kuuluisan filmitähti-isänsä varjoon. Opetettuaan neljännen lukuvuotensa kirjallisuutta connecticutilaisessa koulussa Thomas päättää irtisanoutua ja ryhtyä kirjoittamaan kauan ihailemansa lastenkirjailija Marshall Francen elämäkertaa. Mukaansa hän saa Saxonyn, nuoren naisen, jolla on sama intohimo Francen tuotantoon. Francen kirjat ovat lumoavia kokemuksia, joista ei tunnu saavansa tarpeekseen. Sekä Thomas että Saxony ovat lapsina uponneet niihin täydellisesti.

Marshall France on elänyt eristyksissä pikkuruisessa Galenin kaupungissa. Hänen kuolemansa jälkeen kirjallista perintöä on vaalinut tarkoin tytär Anne. Thomas ja Saxony koettavat selvittää Francen vaiheita ennen Galeniin lähtöä, mutta tulokset ovat kummallisen ristiriitaisia. Anne Francen myötäsukaisuus näyttää olevan ainoa keino saada kirjan ainekset kokoon. Valitettavasti aiemmin samaa koettaneilla ei näytä olleen juurikaan onnea matkassaan. Francen kustantamosta ei anneta juurikaan rohkaisua.

Thomas ja Saxony kuitenkin matkustavat syrjäiseen Galeniin ja asettuvat vanhan rouvan vuokralaisiksi. Kaupunkilaiset suhtautuvat heihin kohteliaan torjuvasti. Anne France kuitenkin suostuu siihen, että Thomas Saxonyn avustamana kirjoittaa näytteeksi aloitusluvun kirjaan. Sen jälkeen päätettäisiin, saako Thomas luvan jatkaa vai ei. Saxonyn ja Thomasin kiihkeä rakkaussuhde hieman latistuu uudessa asunnossa, jossa omistajan bullterrieri haluaa jakaa vuoteen pariskunnan kanssa. Kaupungissa on kummallisen paljon juuri tämän rodun koiria…

Vähitellen kaupungin elämä alkaa avautua sekä Thomasille, Saxonylle että lukijalle yhä enemmän kummallisena. Sitten eräänä päivänä Thomas saapuu yksin asunnolleen, jossa vuokraemännän koira on päiväunillaan. Tapahtuu jotakin, joka suistaa koko tarinan aivan uuteen suuntaan. Sen jälkeen tapahtumat lähtevät vyörymään uskomattomalla tavalla aivan viimeiseen loppulauseeseen saakka! Todella taitavasti rakennettu tarina.

Minua kirjassa kiehtoi juonen loistavan rakentelun ohella se, miten Carroll jatkuvasti muistuttaa kirjoittamisen ja lukemisen ”vaarallisuudesta”. Thomas haluaa selvittää juurta jaksain, mistä hänen ihailemansa kirjailijan ideat on ammennettu, eikä selvitetty lopputulos läheskään aina miellytä häntä. Samalla hän alkaa itse kirjoittaa kuin riivattu. On hänen tosin pakkokin…

Jonathan Carroll: Naurujen maa (The Land of Laughs)
Ilm. vuonna 1980, suom. 2005. Suomentanut Laura Lahdensuu. Loki-Kirjat. 279 s.

Lainattu kirjastosta.


Ainoat Carrollin romaanisuomennokset ovat siis Loki-Kirjat-nimisen kustantamon julkaisemia. Wikipedian mukaan kustantamo on lopettanut toimintansa vuonna 2007. Olisi siis aika jonkin toisen kustantamon ottaa miehen tuotanto huomiinsa, sillä jo tämän yhden teoksen perusteella vaikuttaa todella kiinnostavalta.

11 kommenttia:

  1. Ihanaa Kirsi että pidit! En osaa nyt muuta kuin hymistellä. Jos pidit tästä uskallan nyt kyllä suositella myös Valkoisia omenoita. Se on vähän erilainen, mutta myös mielestäni hyvä vaikkei Carroll-suosikkini olekaan. Minulla on kaikki 17 opusta hyllyssä ja säästelen niitä, kesällä olisi tarkoitus taas korkata yksi.. :)

    Toivottavasti taas joku innostuisi Carrollista tekstisi perusteella!

    ps. Itse sain tänään postissa Naurujen maan ruotsinkielisen version <3

    VastaaPoista
  2. Carroll on ollut vaikka kuinka kauan tutustuttavien kirjailijoiden listallani. Ehkäpä aloitan tästä, sitten joskus. Vaikuttaa kiinnostavalta! :)

    VastaaPoista
  3. Luin tämän joskus muutama vuosi sitten. Varsin erikoinen ja mieleenpainuva kirja kyllä! Ja kansi myös. Keväällä löysin Kontista Carrollin Valkoiset omenat parilla eurolla, jospa sen saisi kesän aikan luettua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä lainasin myös nuo Valkoiset omenat. Katsotaan nyt, miten niiden käy. Pitää ainakin vähän antaa ajan kulua.

      Poista
  4. Minäkin olen törmännyt tähän kirjaan nimenomaan kirjablogeissa (kansi on jäänyt mieleni!), mutta en ole oikein syttynyt tälle. Kenties ennakkoluuloni maagista realismia kohtaan ajaneet minut pois.

    Nyt alkoi kyllä ujosti kiinnostaa tämä kirja. Tällä voisi ehkä hieman tasoitella näitä ennakkoluulojani, joiden taustaa en edes tiedä, sillä olen nuorempana suorastaan ahminut fantasiaa ja myös kaiketi maagista realismia sivuavia kirjoja.

    VastaaPoista
  5. En ole lukenut Carrollia (enkä Jääskeläistäkään), mutta pidän joistakin lukemistani maagisen realismin tyylisuunnan kirjoista. Ehkä tätä voisi kokeilla...

    VastaaPoista
  6. Minun pitäisi lukea sekä Carrollia, että Jääskeläistä... Todennäköisesti aloitan kuitenkin P.I.J.:stä, sillä hänen Lumikko ja yhdeksän muuta löytyy omasta hyllystä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos kirja jo odottaa hyllyssä, ei muuta kuin toimeen! Toivottavasti tykkäät.

      Poista