Sivut

lauantai 2. maaliskuuta 2013

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi




Nappasin tämän ohkaisen kirjan mukaani kirjaston uutuushyllystä, koska muistin sen pärjänneen mainiosti kirjabloggaajien Globalia 2012 -kisassa. Kolmas sijahan näytti tulleen, onnittelut siitä. Jollei kirjan nimi olisi ollut tästä yhteydestä tuttu, tuskin olisin siihen tullut tarttuneeksi, koska ulkonäkö on niin mitäänsanomaton, suorastaan tylsä. Kun tarkasti katsoo, kuvassa on ilmassa leijuvia voikukansiemeniä. Vertauskuvallista ja taiteellista, toki. Mutta ei järin luokseen kutsuvaa.

Kirjasta on julkaistu kymmeniä blogikirjoituksia ja aimo tukku lehtiarvioita, joista useimmat lienevät kiittäviä, jopa ylistäviä. Susa ei voinut kuin ”huokailla ja ihastella, miten taidokas tarina mahtuukaan vain 157:n sivuun!”. Hannan mielestä kirja ”oli niin vetävä, että mietin lukiessani, että kumpa tämä ei vielä päättyisi”. Leena Lumi taas hehkuttaa kirjailijan ääntä: ” Mies joka kirjoittaa näin hienonhellästi, viljelee sarkasmia, mutta ei sorru kyynisyyteen, on temperamenttinen, mutta aidosti välittävä, hetkittäin hieman tuittuileva, hän saa minut lukemaan kaikki mitä ikinä on keksinyt kirjoittaa!” Katja suorastaan vyöryttää ihastusta: ” Teos on suorastaan ihmeellinen. Se on ihmeellinen, koska se on niin pieni ja siihen mahtuu silti yhden ihmisen (melkein) koko maailma. Se on ihmeellinen, koska se on niin arkinen, niin voikukanhahtuvan harmaa koko tunnelmaltaan ja silti se käsittelee suuria teemoja: kuolemaa, kohtaamisia ja eroja, sukupolvien välistä kuilua. Se on melankolisen, miltei alistuneen, lempeä ja kuitenkin se nostaa esiin ihmisen julmia puolia.”” Mikä pikkuinen helmi! Mikä lukijaa piinaava jännitystarina! Miten kaunis ja todenmukainen (tai ehkä ei) nuoruuden kuvaus, miten hauska ja sympaattinen kertoja!” huudahtelee Minna. Ja niin edelleen.

Pakko sanoa, että tässä tuntee itsensä hieman yksinkertaiseksi sekä nuivaksi. Minä en nimittäin huokaillut enkä värissyt ihastuksesta lukiessani brittiläisen Julian Barnesin pienoisromaania Kuin jokin päättyisi. Kirja ei ollut huonokaan, mutta en vain oikein syttynyt. Jotain kertoo sekin, että luin kirjaa kolme iltaa, vaikka siinä tosiaan on vain 157 sivua. Varsinaisesti tarina ei ns. tökkinyt, mutta.

Minäkertoja Anthony Webster kertoo tarinaansa lukijalle tehden monia itseironisia huomautuksia matkan varrella. Tony, kuten häntä kutsutaan, kuvailee itseään keskinkertaisuudeksi, jolla muiden keskinkertaisten tavoin on suuria luuloja itsestään. Kouluaikana kolme kaverusta luki kaunokirjallisuutta korostaakseen älyllisyyttään. Kirjoja myös hankittiin kirjahyllyyn antamaan todellisuutta lukeneempi vaikutelma. Sitten kouluun tulee uusi poika Adrian, joka oikeasti on älykkö. Tai niin ainakin opettajat ja oppilaat tuntuvat ajattelevan. Eniten Tony pitää historian ja kirjallisuuden tunneista, ja niistä on muutamia muistumia kirjan ensimmäisessä osassa, jossa Tony kuvaa elämäänsä nopeasti aina eläkevuosiin asti. Adrianin lisäksi toinen merkittävä henkilö Tonyn nuoruudessa on ensirakkaus Veronica. Näiden kahden rinnalla Tony tuntuu kärsivän jatkuvaa alemmuutta.

Toinen osa alkaa tiedolla, että Tony on saanut yllättäen pienen perinnön Veronican äidiltä, jonka hän on aikoinaan tavannut vain kerran ollessaan viikonloppuvierailulla tyttöystävänsä kotona. Vierailu ei sujunut kovin hyvin, mutta Tony piti Veronican äidistä Sarahista. Saadakseen itselleen kuuluvan perinnön käsiinsä Tony joutuu ottamaan uudelleen yhteyttä Veronicaan yli neljänkymmenen vuoden jälkeen. Nuoruuden tapahtumat, jotka ovat Tonyn muistoissa siistissä järjestyksessä, alkavat näyttäytyä aivan uudessa valossa. Tony joutuu ikäväkseen tunnustamaan, ettei ole aina välttämättä toiminutkaan niin korrektisti kuin on itselleen uskotellut. Veronica syyttää Tonya siitä, ettei tämä milloinkaan ole tajunnut mitään mistään, tarkoittaen ihmissuhteita. Loppuratkaisun viimeisen sivun käänteen jälkeen myötätuntoni on kyllä Tonyn puolella. Eihän hän ollut mitenkään voinut tietää, miten siis tajuta?
Loppu romaanista on tosiaan kuin arvoitusdekkarin ratkaisemista. Mitä oikein tapahtui neljäkymmentä vuotta sitten? Kummallisista vihjeistä Tony-paran pitäisi rakentaa ehjä kuva tapahtumista. Pidin tätä ratkaisua jotenkin teennäisenä, raflaavuutta tavoittelevana.

Pidin kirjoittajan verkkaisesta tyylistä, jolla hän kuvaa tuiki tavallisen, keskiluokkaisen pikkuvirkamiehen tapahtumaköyhää elämää. Myös pohdinnat historian olemuksesta, kaunokirjallisuuden ja todellisuuden suhteesta ja muistamisesta ja muistoista viehättivät. Tonyn ajaminen tarpeettomiin itsesyytöksiin kuitenkin harmitti, samaten se, että hän jatkuvasti tunsi alemmuutta Veronican perheen edessä. Tämä lienee seikka, jota on muiden kuin brittien vaikea täysin ymmärtää, koska luokkajako Englannissa on hienovireinen mutta sitkeä, jos olen asian oikein ymmärtänyt.

Hieman harmittivat myös luvattoman monet kirjaan jääneet paino- tai oikolukuvirheet. Kirja sentään kuuluu WSOY:n Aikamme kertojia -sarjaan, jonka pitäisi edustaa parhaimmistoa.

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi (The Sense of an Ending)
Suom. Kersti Juva. WSOY 2012. 157 s.

20 kommenttia:

  1. Sain tekstiviestin, että kirjastosta kuukausi sitten tilaamani opus Kuin jokin päättyisi on saapunut. Katsotaan kallistunko sinun kannallesi vain muiden :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joka tulee olemaan mielenkiintoinen, luultavasti joudutaan odottelemaan, ohjelmoin "tuomion" 21.4, mutta saatan muuttaa päivää :)

      Poista
  2. Kiitos tästä. :) Helpottavaa kuulla, etten ollut ihan ainoa, joka ei täysin hurmaantunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö vain huojennakin, kun ei olekaan ihan ainoa! Minua lohdutti kovasti tämä kommenttisi.

      Poista
  3. En blogannut tästä, koska hädintuskin jaksoin/viitsin lukea loppuun. Jäi sellainen olo, että en tajunnut mitä tapahtui ja miksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä kyllä halusinkin päästä loppuun, mutta sitten petyin juuri siihen loppuun, johon oli ladattu melkoisesti odotuksia - turhaan, minusta.

      Poista
  4. Kirsi, ihan raikasta lukea, että koit näin, mutta en vain voi sille mitään, että minusta tämä on kuin timantti. Kun jokin puristuu oikein laadukkaaksi, se on timantti! Tämä oli minulla vuonna 2012 toiseksi paras kirja yli sadan luetun joukosta. On niiiin kiinnostavaa, että se, mikä toista ärsyttää, saa toisen värisemään ihastuksesta;-) Olen ihan myyty Barnesille ja toistaiseksi hänen ohitseen on mennyt vain Hollinghurst ja tietysti ikisuosikkini McEwan.

    Loppuratkaisussa voisin yhtyä sinuun...siinä oli ripaus teennäisyyttä ja kuin 'ah, nyt sen keksin!'makua. Mutta olin niin huumassa tunnelmaan, jonka Barnes loi, että tajusin tämänkin asian vasta nyt kun sinä siitä mainitset.

    Erittäin raikasta! Kuvittele, jos me kaikki olisimme aina kaikista kirjoista samaa mieltä...boring!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Loppuratkaisu tosiaan oli epätyydyttävä :(

      Onneksi saamme nauttia kukin mistä vain nautimmekin! Muuten olisi tosiaan todella tylsää.

      Poista
  5. Lukematta on tämä kirja minulta, ja saattaa niin jäädäkin..:/

    Outoa että toiset ihastuvat ja toiset vihastuvat..:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sehän juuri on koko lukuharrastuksen suola :) Ei ole pakko pitää kaikesta eikä kaikkea tarvitse edes lukea. Silti voi olla kovan luokan lukuharrastaja!

      Poista
  6. Loppuratkaisu oli tosiaan epätyydyttävä. Mutta oli tyydyttävää huomata, etten sentään ole ainoa, joka on sitä mieltä. :)

    VastaaPoista
  7. Minulle jäi kirjasta sellainen olo, että olen tyhmä, kun en tajua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoin, kuitenkin siis jotenkin samastuin tuohon Tonyyn, jota pidettiin kovin tyhmänä.

      Poista
    2. Mielenkiintoista huomata, etten ollut ainoa, joka ei ymmärtänyt. Kirja ei jotenkin sytyttänyt.

      Poista
  8. Kylläpä olen samoissa tunnelmissa kanssasi, Kirsi! Kirjasta jäi päällimmäiseksi tunteeksi pettymys, ennakko-odotukset joutivat romukoppaan :(

    VastaaPoista
  9. Hyvä pointti tuo luokkajako. Kiinnitin itsekin Tonyn tuntemaan alemmuuteen huomiota, mutta unohdin sen lukemisen jälkeen.

    Ehkä olen jo kyllästynyt tällaisiin "konstruktio"-kertomuksiin. Että siis lopun jysäys on siinä, kuinka kaikki on lopulta niin kovin konstruktiivista ja subjektiivista ja muisti petollinen jajaja. Tai sitten tämä ei ollut minun kirjani.

    Lisäksi Booker-palkinto asettaa minulle tiettyjä ennakko-odotuksia, mutta tämä kirja ei ihan täysin niitä odotuksia lunastanut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin ällistyttävää, että tämä on saanut Bookerin. Tosin todella monet ovat pitäneet tästä aivan valtavasti. Näemmä todellakin jakaa lukijansa. Vieläkin minua harmittaa tämän "loppuratkaisu".

      Poista
  10. Löysinpä tämän vanhan keskustelufoorumin ja jotenkin myöhäisheränneenä olen lukenut kirjan vasta nyt. En ole koskaan tullut laskeneeksi elämäni aikana lukemiani kirjoja. Viidensadan lukemani joukossa se asettuu viiden parhaan joukkoon, jonnekin Austerin Mr Vertigo n paikkeille. On mestarillista kertoa viidellä rivillä lähes koko aikuiselämänsä ja saada lukija ymmärtämään, myötäelämään ja ihastumaan. Sana on taidetta ja minulle jäi tuhat rivien väliä tulkittavaksi. Mielestäni tässä kirjassa ei ole alkua ja loppua. On kirja ja suuri sellainen. Tämä voisi ehdottomasti olla venäläinen klassikko, jos se puettaisiin kahdeksan sadan sivun vaatteisiin. Onneksi Booker-valitsijat eivät toimi Finlandia-henkilönä; ei olisi mitään välittävää.

    VastaaPoista
  11. Luin tämän vasta nyt ja olen Kirsin ja muiden (hiukan)pettyneiden kanssa ihan samaa mieltä. Tosiaan helpotti kun löytyi samanmielisiä!

    VastaaPoista