Sivut

maanantai 28. tammikuuta 2013

Milja Kaunisto: Synnintekijä





”Minä en aio koskaan yhtyä naiseen. Naisen katala suonsilmäke on painajainen. Kuka tietää mitä sen kätköissä odottaa? Miksi se on niin kätkettynä eikä rehdisti esillä kuten miehinen elin? Se on kuin nainen itse, lymyävä, valheellinen, vaarallinen ansa. Siihen ei voi luottaa.”

Näin tiukasti vannoo nuori studiosus Olavi Maununpoika, Olaus Magnus, tullessaan ensimmäistä kertaa Pariisin porteille armon vuonna 1425. Naisen elimen kiroaminen johtui pariisilaisten porttojen hävyttömästä käytöksestä tulokkaita kohtaan, mutta Olavin sisällä tuntuu asuvan syvempikin viha naissukupuolta kohtaan. Tarinan edetessä selitystä vaille jäävä viha ei paljoakaan laannu, mutta valansa hän yhtä kaikki rikkoo moneen kertaan.

Synnintekijä on Milja Kauniston esikoisromaani. Kustantajan esittelyn perusteella hän on ammatiltaan muusikko. Näitä seikkoja hämmästelin useaan otteeseen kirjaa lukiessani. Kaunisto asuu Etelä-Ranskassa (huomaa oikeinkirjoitusasu, joka kirjan takakannessa on muodossa etelä-Ranska!) keskiaikaisen luostarikoulun muurien suojassa (siis sisä- vai ulkopuolella?). Tämä seikka selittänee osan Synnintekijän tapahtumapaikkojen valinnasta, mutta muut kysymykseni jäävät vaille vastausta.

Miksi nuorehko naiskirjailija kirjoittaa esikoisromaaninsa historiallisesta henkilöstä, joka on elänyt 1400-luvulla? Miksi kirjoittaa romaani miehestä käyttäen minäkerrontaa? Mistä kirjailija on ammentanut tietonsa ajan elämästä ja tavoista, lukemattomista pienistä yksityiskohdista ja isommistakin kokonaisuuksista, kuten yliopisto-opiskelusta ja uskonkappaleista sekä papiston elämästä? Miten ulkomailla asuva kirjailija saa kielestään niin värikylläisen (vaikkakin paikoin hieman teennäiseltä tuntuvan) ja poljennoltaan vanhahtavan? (Mikä ihme on vaikkapa turisas tai hihan laipio?) Miten kirjailija on päätynyt ensi töikseen kirjoittamaan sarjaa?

Olaus Magnus on nimittäin oikea historiallinen henkilö. Hänen kasvatti-isänsä oli keskiaikaisen Turun hiippakunnan arvostettu ja pitkäaikainen piispa Maunu Tavast. Ei liene aivan aukottomasti tiedossa, millaiset, jos minkäänlaiset, olivat Maunun ja Olavin verisiteet, mutta se tiedetään, että Maunu Tavast maksoi Olavin opinnot Pariisissa. Olavista tuli jatko-opintojensa aikana myös Sorbonnen yliopiston pää joksikin aikaa. Maunun kuoltua Olavista tuli Turun piispa kymmeneksi vuodeksi.

Synnintekijä keskittyy Olauksen opintojen ensimmäiseen vaiheeseen alkaen siis vuodesta 1425. Kirjan lyhyissä pro- ja epilogeissa väläytellään jo vuotta 1460, kun Olavi Maununpoika tekee hitaasti kuolemaa. Kirjalla on siis eräänlainen kehyskertomus, jonka mukaan Olavi itse kertoo tarinaansa jälkipolville tai lukijalle. Prologin jälkeen tehdään hurja aikaloikka vuoteen 1402 eteläranskalaisen Villecomtalin kylään. Yli viisikymmentä sivua pitkän ensimmäisen osan päähenkilö on nuori ja itsepäinen, kaunis ja kurvikas linnanherratar Beatrix, jonka maat etäinen isä on myynyt naimakaupalla naapurilleen. Ennen avioitumistaan Beatrix kuitenkin kokee hurjan lemmenseikkailun englantilaisen ylimyssotilaan kanssa. Tässä vaiheessa olin melkoisen eksyksissä. Mitä ihmettä oikein on meneillään? Miten tämä Kaari Utrion ja Diana Gabaldonin romaanien sankaritarten hurja sekoitus liittyy mitenkään suomalaisen pappismiehen elämäntarinaan? Liittyyhän se, ainakin fiktiiviseen tarinaan, kunhan jaksaa lukea ensimmäisen osan loppuun ja vielä jonkin matkaa toista. Kaunisto pelaa tässä uhkarohkeata peliä.

Lopulta toisessa osassa tavataan tarinan minäkertoja ja päähenkilö Pariisin porteilla. Takana on väsyttävä ja vaarallinenkin matka Itämaan satamakaupungista Turusta Euroopan sivistyksen ytimeen. Pariisi näyttää ja ennen kaikkea haisee vastenmieliseltä ja luotaantyöntävältä paikalta, mutta niin vain Olavi tovereineen sinne nopeasti asettuu. Ensihämmennyksen jälkeen hän alkaa nähdä hieman ympärilleen ja huomaa oitis kauniskasvoisen, kiehtovan älykkään ja hienostuneen opiskelijan, Miracle de Serviéresin. Olavin hämmästykseksi ja suureksi iloksi Miracle haluaa ystävystyä juuri hänen kanssaan.

Pian Olavi tajuaa, että hän kaipaa Miraclelta jotain muutakin, enemmän, kuin ystävyyttä. Synti kauhistuttaa, mutta liha on heikko tai pikemminkin vahva. Paljoa ei Olavia tarvitse taivutella, kun hän saa kutsun lähteä ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen kesäksi Miraclen kotilinnaan etelään. Matka halki Ranskan ja oleskelu idyllisellä seudulla sekä siellä tapahtuvat dramaattiset käänteet ovat kirjan parhaiten toimiva osa.

Huippukohdan, suuren paljastuksen jälkeen kirjassa on jäljellä vielä kahdeksankymmentä sivua. Valitettavasti jännite lörpsähtää tässä osuudessa epätoivotusti kuin se alussa mainittu rehti miehinen elin tosipaikan edessä. Olavi palaa tutkinnon suoritettuaan Turkuun kasvatusisänsä luo, aivan kuten hänen elämäkerrassaan kerrotaan. Loppuun on saatu koukuksi ainoastaan selitys sille, miksi Olavi vielä palaa Pariisiin kaikesta kokemastaan huolimatta jatkamaan opintojaan. Tämä on usein ongelmana fiktiivisissä teoksissa, joissa runko on rakennettu oikean historiallisen henkilön elämän ympärille. Faktoja ei voi muutella, vaikka aukkokohdat voikin vapaasti värittää täyteen.

Jos ensimmäinen osa toikin mieleeni Utrion ja Gabaldonin, viritti loppu romaanista minut waltarilaisiin tunnelmiin. Mika Waltarin tiiliskiviromaanin Mikael Karvajalka minäkertoja tuntuu olevan läheistä sukua Kauniston Olaukselle. Tosin Waltarilla on ainakin se etu puolellaan, että Mikael on kokonaan fiktiivinen hahmo. Herroilla on ikäeroa noin sata vuotta, sillä Mikael Karvajalka arvioi omaksi syntymäajakseen joko vuoden 1502 tai 1503. Yhtä kaikki hänenkin syntyperänsä on hämärän peitossa, mutta oppiminen on hänelle helppoa ja Pariisiin hänkin päätyy, ainakin joksikin aikaa. Tähän yhtäläisyydet sitten juonen tasolla päättyvätkin. Tosin Waltari myös jaarittelee juonen kannalta yhdentekevistä asioista, jopa kuolettavan pitkäveteisesti Karvajalan jatko-osassa Mikael Hakim. Olisikin mielenkiintoista tietää, millaisia kirjallisia esikuvia Kaunistolla on. Kuinka tietoisia nämä sukulaisuudet ovat?

Takakansi lupailee Synnintekijän lukijalle ”hairahduksia, himoa ja hirsipuun pelkoa” – ja kaikkea tätä kirjassa onkin. Himon ja sen suorasukaisen kuvauksen osalta teos tuo mieleen etsimättä ns. likaisen realismin, tyylilajin, jossa mässäillään rumalla ja iljettävällä seksuaalisuuden kuvauksella tarkoituksena hätkäyttää lukijaa, ravistella sovinnaisuussääntöjä ja kauhistuttaa kukkahattutätejä: ”Cauchon avasi hitaasti kaapunsa silkkinauhat ja paljasti suuren vatsansa, jonka alta työntyi viitan väriin irvokkaasti sointuva purppuranpunainen siitin ja vanhat, harvakarvaiset, kirkonkellojen lailla raskaasti heilahtelevat kivekset.

Annika K. sanoo, että Olavin nahjusmaisuus ärsytti häntä. Minua ei Olavi ärsyttänyt, pikemminkin vähän huvitti ja toisinaan säälitti. Olavin synnintuntoiset itsesyytökset ja -tutkiskelut ovat minusta varsin uskottavia. Keskiaikaisen katolisen kirkon opetukset vaikuttavat kaiken lukemani ja oppimani perusteella hyvinkin pelottelukeskeisiltä, joten ei ihme, jos homoseksuaalisuus ja himokkuus pelottivat vieraalla maalla opiskelevaa nuorukaista. Keneltä kysyä neuvoa tai lohdutusta? Tunsin myötätuntoakin Olavia kohtaan, sillä hänen maailmansa totisesti romahtaa useampaan kertaan. Mikään opittu ja oikeana pidetty ei tunnukaan kestävän oikeassa elämässä. Kirkon horjumattomat säännöt tuntuvat olevan pahassa ristiriidassa karun todellisuuden kanssa. Kannattaa myös muistaa, että kiduttaminen ja kuolemalla rankaiseminen olivat arkipäivää niin maallisessa kuin kirkollisessakin oikeudenvalvonnassa keskiajalla. Pelko sekä maallisesta rangaistuksesta että Helvetissä ja kiirastulessa odottavista kärsimyksistä oli aiheellinen ja todellinen.

Synnintekijä on siis Olaus Magnuksesta kertovan kirjasarjan avausosa. Epäselvää ainakin minulle on, montako osaa tarinaan on tulossa. Jos tätä vauhtia edetään, hyvinkin vielä pari kirjaa Olauksen elämästä voisi tulla. Silti mietin, olisiko sittenkin kannattanut tyytyä vain yhteen kunnon tiiliskiveen? Mitä olisi menetetty, jos Beatrixin tarina olisi tiivistetty ja lopun kotimatkaselostus kokonaan karsittu? Yhtä kaikki luen varmasti jatko-osankin, sen verran kiehtova tarina ja virkistävän erilainen romaani on kyseessä.

Milja Kaunisto: Synnintekijä
Gummerus 2013. 308 s.

Kaunis kansi on Tuomo Parikan käsialaa.

P.S: Kuin tilauksesta Vera Vala on haastatellut Milja Kaunistoa tästä Synnintekijästä ja haastattelussa vastataan moneen kysymykseeni.

Olavi Maununpoika -sarjan muut osat:
Kalmantanssi (Gummerus, 2014)
Piispansormus (Gummerus, 2015)

13 kommenttia:

  1. Tämä vartoo minua lukupinon päällimmäisten joukossa, ja kovasti sitä jo odotan. Olaus Magnus on henkilönä todella kiinnostava, hienoa että Kaunisto on tarttunut häneen -ja vieläpä kertomastasi päätellen pärjää aiheensa kanssa oikein hyvin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä vain! Ihailen sitä tietomäärää, joka kirjaa varten on ollut pakko etsiä ja omaksua!

      Poista
  2. Mielenkiintoinen arvio. Mie aion lukea Synnintekijän myös, mutta aluksi minun oli todella vaikea tottua tuohon kieleen ja siihen, kuinka niin moni asia on sanottu vaikeimman kautta. Mutta aloitan kirjan alusta, vaikka etukäteen vähän harmittaa, että lopussa on luvassa tyhjäkäyntiä.

    VastaaPoista
  3. Kiitos suuri linkityksestä :) Hienoa, että sait teoksesta näin paljon enemmän irti! Tässä sitä nähdään kuinka sama kirja on jokaiselle eri. Minusta on kirjailijaa ajatellen ihanaa, että Synnintekijä saa nyt positiivistakin palautetta.

    VastaaPoista
  4. Täytyypä joskus tarttua tähän, kun eteen osuu sopivasti :-) Kuulosti ihan mielenkiintoiselta, vaikkakin ehkä vähän raskassoutuiselta tämänhetkiseen lukuintooni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Raskassoutuinen tämä ei kyllä missään nimessä ole! Se on selkeästi tarkoitettu viihteeksi ja toimii sellaisena minusta ihan hyvin, vaikka juonessa onkin kyseenalaisia mutkia.

      Poista
  5. Ohhoh, kuulostaa melko... runsaalta? rönsyilevältä? rehevältä? Nyt ei oikein tule sopivaa sanaa mieleen. Aili-mummon tavoin tyydyn sanomaan, ettämielenkiintoista :) Ei välttämättä päädy minun lukupinooni.

    VastaaPoista
  6. Minä sain tämän just luettua. Herätti hieman hämmennystä mm. rakenteen ja keskiajan kuvauksen johdosta. Olisin ehkä saanut tästä enemmän irti, jos koko Maununpojan tarina olisi yksissä kansissa 500-sivuisena tiiliskivenä. Nyt tämä oli vähän sellainen läpihuutojuttu.

    VastaaPoista
  7. Kannattaa huomioida, että Olaus Magnuksena yleisesti tunnettu henkilö, Olaus Magnus Gothus (1490-1557), ruotsalainen historioitsija, kirjailija ja kartografi, on aivan eri henkilö kuin kirjan Olavi Maununpoika (lat.Olaus Magni, ruots. Olof Magnusson, 1405-1460.

    Olaus Magnus syntyi varakkaaseen porvarisperheeseen ja opiskeli Saksassa, Rostockin ja Kölnin yliopistoissa, ei Pariisissa. Hänet tunnetaan ensimmäisen Pohjoismaita kuvaavan kartan, Carta marinan, tekijänä ja Pohjoisten kansojen historian kirjoittajana.

    Olaus Magni puolestaan toimi Suomen piispana vuosina 1450-1460, ja häntä on sanottu Suomen oppineimmaksi piispaksi.

    VastaaPoista
  8. "Miksi nuorehko naiskirjailija kirjoittaa esikoisromaaninsa historiallisesta henkilöstä, joka on elänyt 1400-luvulla? Miksi kirjoittaa romaani miehestä käyttäen minäkerrontaa?"

    Täysin käsittämättömiä ja epäoleellisia kysymyksiä! Joku aihe vain kiinnostaa, oli nuori tai vanha, nainen tai mies.

    Kirjoittihan Waltarikin esim. sellaisen teoksen kuin Kultakutri, jossa päähenkilö (nainen) on prostituoitu ja murhaaja.

    Mitä Synnintekijään tulee, niin se oli kiinnostava romaani. Jatkoa odotan kiinnostuneena, koska Cauchonhan oli kai se piispa, joka tuomitsi Jeanne d'Arcin.

    VastaaPoista
  9. Sain loppuun eilen. Samat tuntemukset Waltarin suhteen, miten sattuikaan. Keskiaikaa kuvattu roheasti, niin pitääkin tällaisessa teoksessa. Minua ei lopun kotimatka häirinnyt, päin vastoin, reittihän oli mielenkiintoinen, samoja reittejä mennään nykyisin autolla. Kieli ja tunteet osuvasti kuvattu. Arviosi todella kattava, kiitos.

    VastaaPoista