Sivut

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Arnaldur Indriðason: Jyrkänteen reunalla ja Menneet ja kadonneet


Islantilainen kirjailija Arnaldur Indriðason on jo pitkään ollut suosikkidekkaristejani. En enää muista, mistä alkuaan olen saanut vinkin hänen kirjoistaan, mutta muistiinpanojeni mukaan olen lukenut ensimmäisen teoksen vuonna 2005. Arnaldur Indriðasonin suomennetut teokset kuuluvat kaikki ns. Erlendur-sarjaan, jonka päähenkilönä on Erlendur-niminen komisario Reykjavikista. Sarjassa on kaikkiaan jo kaksitoista osaa. Hämmentävästi suomentaminen on aloitettu kolmannesta osasta Räme, eikä kahta ensimmäistä osaa ole vieläkään käännetty. Itse taas aloitin, sekaantumisen lisäämiseksi näemmä, toiseksi suomennetusta sarjan neljännestä osasta Haudanhiljaista.

Räme ilmestyi suomeksi jo vuonna 2003, joten kovin ajoissa en sarjaan herännyt. Kaikissa sarjan kirjoissa melko suuri paino on Erlendurin yksityiselämällä, joka on suoraan sanoen ankeudessaan vailla vertaa. Erlendurin elämää on aina varjostanut lapsuuden tragedia. Kun Erlendur oli lapsi, perhe asui Itä-Islannin ylängöllä pienellä maatilalla. Eräänä päivänä isä otti poikansa Erlendurin ja tämän pari vuotta nuoremman, kahdeksanvuotiaan  Bergurin eli Beggin mukaansa etsimään lammaslaumaa, joka ei ymmärtänyt omin voimin palata kotiin ennen talven todellista tulemista. Kolmikko joutuu yllättäen lumimyrskyyn. Erlendur ja isä pelastuvat, mutta Beggi katoaa lopullisesti. Hänestä ei koskaan löydetä jälkeäkään. Erlendur ei pääse eroon tästä tapahtumasta ja muistosta, jossa hän myrskyn raivotessa huomaa, ettei enää pitelekään veljeään kädestä.

Aikuisena Erlendur siis työskentelee Reykjavikissa poliisina. Hän on ollut aikoinaan naimisissa. Eron jälkeenkään suhde entiseen vaimoon ei ole muuttunut asialliseksi, vaan välit ovat huonot. Myös välit aikuisiin lapsiin ovat etäiset. Sarjan aikana Erlendur tutustuu sekä poikaansa että tyttäreensä vähitellen uudelleen, vaikka helppoa se ei ole. Tytär on entinen narkomaani, joka palaa välillä huonoihin tapoihinsa. Vapaa-aikansa Erlendur käyttää lähinnä islantilaisiin katoamistapauksiin perehtymiseen. Ankara luonto on ottanut osansa usein.

Monissa sarjan kirjoissa selvitellään rikoksia, jotka ovat tapahtuneet kaukana menneisyydessä, kuten toisen maailmansodan vuosina. Nykyajan tapahtumat saattavat juontaa juurensa hyvinkin kaukaa menneisyydestä, ja poliisi joutuu tekemään sitkeää ja hitaasti etenevää selvitystyötä. Kirjoissa on harvoin mitään varsinaista toimintaa, kuten takaa-ajoja tms. Jännite ja tunnelma syntyvät paljon hienovaraisemmin keinoin, tyylikkäämmin. Huumoria teoksissa ei ole lainkaan.

Arnaldur Indriðason kuvaa kirjoissaan hienosti myös kotimaataan Islantia, sen ankaria luonnonoloja ja poikkeuksellista luonnetta, joka syntyy väestön pienuudesta. Sukulaisuus- ja tuttavuussuhteet sitovat miltei kaikki yhteen. Salassa tuntuu olevan mahdoton tehdä mitään, mutta silti kammottavatkin teot on voitu kätkeä kymmeniksi vuosiksi. Loppupään kirjoissa alkaa näkyä myös yhteiskuntakritiikkiä, kun voimakas nousukausi vain tuntuu jatkuvan. Lainarahalla tehtävä mieletön rakentaminen ja luonnon tuhoaminen herättävät asukkaissa raivoa ja surua.

Luin sarjan kaksi viimeisintä suomennosta peräkkäin aivan sattumalta. Menetelmä osoittautuikin hyväksi, sillä kirjat Jyrkänteen reunalla ja Menneet ja kadonneet ovat eräänlainen pari. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat samaan aikaan mutta eri paikkoihin. Jyrkänteen reunalla
-kirjassa ei poikkeuksellisesti kerrota Erlendurista muuta kuin että mies on lomalla ja viettää sen jälleen kerran kotiseudullaan entisen kotitalonsa raunioissa majaillen ja veljensä katoamisseudulla vaeltaen. Kukaan ei saa häneen yhteyttä. Päähenkilöksi nousee Erlendurin alainen Sigurður Óli, jonka liitto on hiljattain päättynyt eroon.
Kirjassa seuraillaan jälleen kahta eri tapausta. Toiseen lukija pääsee sisälle poliisia enemmän. Laitapuolenkulkija Andréas on alkanut menettää otteen todellisuudesta törmättyään yllättäen elämänsä painajaiseen, pedofiiliin, joka aikoinaan oli joitakin vuosia hänen äitinsä miesystävä ja asuinkumppani. Andréas koettaa saada apua Sigurðurilta, mutta yhteyden saaminen on vaikeaa.

Toisaalla Sigurður Óli sotkeutuu ystävänsä kautta merkilliseen kiristysjuttuun. Ystävän vaimon sisko on miehensä kanssa osallistunut parinvaihtoon. Kun yksi osapuolista sitten alkaa nousta poliittisella uralla, pariskunta saa kiristyskirjeen. Ystävä pyytää Sigurður Ólia painostamaan kiristäjiä luopumaan ajatuksesta. Kun Sigurður menee tapaamaan kiristäjäpariskuntaa, hän löytää naisen pahasti pahoinpideltynä ja saa itsekin tekijältä pesäpallomailasta. Sitkeiden tutkimusten jälkeen Siguruðr Óli alkaa päästä tekijöiden jäljille. Jäljet johtavat yllättäviin suuntiin.

Tätä osaa lukiessani vasta oikeastaan tajusin, että pidän näistä melankolisista, jopa synkistä ja paikoin ahdistavistakin kirjoista osin niin paljon siksi, että Arnaldur on loistava henkilökuvaaja. Sigurður Ólin persoonallisuus valottuu monipuolisesti ja hänen kylmä ja etäinen käyttäytymisensä saa perustelunsa. Mies myös tuntuu kasvavan kirjan tapahtumien mittaan. Erlendurista on monen kirjan aikana ehtinyt tulla melkein läheinen lukijalle, ja niinpä hänen murheensa tuntuvat tosilta.

Menneet ja kadonneet paljastaakin sitten, mitä Erlendurille kuuluu. Veljen katoaminen ei jätä häntä vieläkään rauhaan, ja niinpä hän talvea uhmaten viettää jälleen lomansa leiriytyneenä kotitalonsa raunioihin. Häntä käy jututtamassa paikallinen asukas, joka muiden puuhiensa ohella harrastaa ketunmetsästystä. Miehet juttelevat muistakin paikkakunnalla sattuneista katoamisista. Mielenkiintoisin on tammikuussa 1942 sattunut tapahtumasarja, jossa joukko brittisotilaita joutui rajun myrskyn kouriin. Kaikki löydettiin paikallisten asukkaitten ripeän toiminnan ansiosta, osa tosin kuolleina. Samaan aikaan solaa toiseen suuntaan kulkenut kalastajan vaimo Matthildur sen sijaan ei koskaan löytynyt. Matthildur alkaa kiehtoa Erlendurin mieltä, ja hän alkaa tehdä tiedusteluja, jututtaa ihmisiä, jotka vielä muistavat kauan sitten tapahtuneen. Matthildurin mies on saanut surmansa melko pian vaimonsa jälkeen veneturmassa, joten häneltä ei voi enää kysellä. Mutta löytyy vähitellen muita, jotka muistavat ja paljastavat aina palasen lisää.

Samalla kun pohtii Matthildurin kohtaloa Erlendur käy läpi veljensä menettämistä. Tapahtumat ja elämä ennen tragediaa alkavat palata mieleen pala kerrallaan, ja lopulta lukijallekin paljastuu koko hyytävä tapahtumaketju yksityiskohtineen.

Kirjan tapahtumat etenevät todella verkkaan, mutta mitä pitemmälle tutkimukset ja muistot etenevät, sitä vaikuttavammaksi tarina muuttuu. Syyllisyys on kirjan vahva teema. Auttaako, vaikka lopulta saakin vastaukset kaipaamiinsa kysymyksiin? Kirjan loppu on arvoituksellinen ja saa miettimään, miten sarjan on tarkoitus jatkua. Kuitenkin tämä on vasta sarjan yhdestoista osa, ja islanniksi on jo ilmestynyt kahdestoista eli Einvígið vuonna 2011. Sen suomennosta jään odottelemaan. Tosin olen tainnut jättää epähuomiossa väliin osan nimeltä Sameissa vesissä, joka on ilmestynyt vuonna 2010 suomeksi. Odotellessa on hyvä palata Islantiin sen parissa.

Oman haasteensa lukemiseen tuo islannin kielen jokseenkin metka oikeinkirjoitus. Myös nimistö on omintakeista. Jonkin verran sain alkuun pinnistellä muistaakseni, ketkä kirjojen henkilöistä ovat miehiä, ketkä naisia. Paikannimistä näytteeksi vaikka tällainen vekkuli virke:

"Ehkä hän lähti Hrævarsköðin solan kautta Reyðarfjöðuriin tai kulki jäätikköpoluksi kutsuttua muinaista reittiä, joka kulki Harðskafin pohjoispuolta Seyðisfjörðuriin."

Arnaldur Indriđasonin Erlendur-sarja:

Räme (Mýrin), 2003
Haudanhiljaista (Grafarþögn), 2004
Ääni kuin enkelin (Röddin), 2006
Mies järvessä (Kleifarvatn), 2007
Talvikaupunki (Vetrarborgin), 2008
Hyytävä kylmyys (Harðskafi), 2009
Sameissa vesissä (Mýrka), 2010
Jyrkänteen reunalla (Svörtuloft), 2011
Menneet ja kadonneet (Furðustrandir), 2012

Kirjat on kustantanut Blue Moon ja suomentanut Seija Holopainen.


9 kommenttia:

  1. Kiitos näistä lukuvinkeistä!
    Olen käynyt Islannissa ja tykästynyt maahan,
    joten kiehtovaa päästä lukemaan näitä kirjoja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikka en ole koskaan itse Islantiin päässytkään, välittyy näistä melankolisista dekkareista kuitenkin sellainen tunnelma, että olisi varmasti käymisen arvoinen maa!

      Poista
  2. Voi että, tämä postauksesi tuli nyt melkein kuin tilauksesta, iso kiitos! :)

    Kävin Islannissa joulukuussa ja hurahdin maahan täysin. Tajusin myös samalla etten ole tainnut lukea mitään islantilaista tai edes Islantiin sijoittuvaa kirjallisuutta. Korjasin asian marssimalla välipäivinä kirjastoon ja lainaamalla sieltä Indriðasonin Hyytävän kylmyyden (sekä Yrsa Sigurdardottirin Kolmannen merkin, mutta ei siitä nyt tämän enempää). Luettuani arviosi tajusin kuitenkin että ehkä minunkin olisi syytä lukea kirjat kronologisessa järjestyksessä? Tai siis että aloittaisin Rämeestä (enkä Haudanhiljaisesta niin kuin eräät ;).

    Indriðasonin kirjoja (tai oikeastaan mitään muutakaan islantilaista kirjallisuutta) näkee blogeissa ääriharvoin. Vähän kummallista, ja harmillistakin, kun kaikkea muuta pohjoismaista kirjallisuutta luetaan niin paljon. Etenkin ruotsalainen ja norjalainen kirjallisuus on monen mieleen (itsenikin, ei siinä mitään). Tämän vuoden oma tavoitteeni on lukea mahdollisimman paljon juuri islantilaista kirjallisuutta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika vähän olen minäkään islantilaiseen kirjallisuuteen näiden lisäksi tutustunut. Luin tuon Kolmannentoista merkin aikoinaan uutena, eikä se kaipaa sen enempää palstatilaa edes tässä :) Islantiin sijoittuu myös hiljattain lukemani Elizabeth Handin dekkari Pimeää kohti, vaikka onkin yhdysvaltalaisen kirjoittama. Se on aika hyvä. Sitten on tietysti klassikko Salka Valka, jonka luin aikoinaan opiskelujen yhteydessä osana pohjoismaisen kirjallisuuden kurssia. Sitä suosittelen.

      Poista
  3. Luin tuon Menneet ja kadonneet joulukuussa Eurooppa-haasteeseen ja tykästyi verkkaisuuteen, ja Islannin kuvaukseen. Voisin lukea jatkossakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah, aloititko sarjan siis viimeisestä osasta? Tuskin haittaa pajoakaan, sillä kirjat ovat dekkarijuonen osalta aina itsenäisiä, vaikka nyt sitten tiedät Erlendurin tarinasta leijonanosan :)

      Poista
  4. Oi, kuulostavat kiehtovilta!
    Sain joskus (pohjoismaisista) dekkareista yliannostuksen, joten olen jotenkin sivuuttanut nämä. Mutta pitänee kokeilla!

    VastaaPoista
  5. Kannattaa ehdottomasti kokeilla, sillä nämä ovat aika omanlaisiaan, persoonallisia ja vaikuttavia.

    VastaaPoista
  6. "Uskalsin" nyt viimeinkin lukea nämä arviosi, kun sain itse luettua sarjan loppuun. Tuo sarjan viimeisinkin kirja on nyt suomennettu, nimeltään Mestaruusottelu. Siinä oli ilokseni päähenkilönä Marion Biem ja aikakautena iloton 1970-luku. Eittämättä tämä on ollut yksi kiehtovimpia dekkarisarjoja minunkin mielestäni. Tunnelma kirjoissa on tiivis, erityisesti noissa, joissa Erlendur ratkoo kauan sitten tapahtuneita rikoksia.

    Miina

    VastaaPoista