Sivut

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Seppo Jokinen: Hervantalainen



Tänään olen aivan vakuuttunut siitä, että Seppo Jokinen on Suomen paras dekkarikirjailija ja että komisario Koskinen on Suomen paras dekkarikirjojen sankari. Koskis-sarjan seitsemästoista osa Hervantalainen on juuri ilmestynyt kauppoihin. Ahmin se melkein kokonaan sunnuntai-iltana, mutta huipennus jäi vielä täksi illaksi. Koskisesta kertova sarja on siis jo melkoisessa mitassa, mutta olen seurannut sitä uskollisesti miltei alusta lähtien. Alkupään kirjat olen myös kuunnellut äänikirjoina, minkä ne vallan hyvin kestävät.

Koskisen seurassa on siis tullut vietettyä jo vuosia, ja niinpä kookas, karhumainen, ihmissuhteissaan estynyt poliisimies perheineen onkin tullut tuttavaksi. On seurattu avioliiton rakoilua ja hajoamista, pojan kasvamista aikuiseksi ja nyt parissa viime osassa pojanpoika Einon vaikutusta miehen elämään. Rakas naisystävä Linnea kuoli syöpään jo pari kirjaa sitten.

Hervantalainen on edellistä Ajomiestä varmempi ja toimivampi teos, varmaankin yksi sarjan parhaimmistoon lukeutuva. Juoni on sommiteltu taiten, eikä murhaajaa arvaa turhan aikaisin. Sen jälkeenkin on vielä hermoja raastavan jännittävä takaa-ajokohtaus, jossa syyllinen tietysti napataan, vaikka läheltä pitää, ettei käy tosi pahasti.
                                                                                                                                         
Kirjan tapahtumat lähtevät liikkeelle vapusta. Työtön nelikymppinen Rauli Pöyhönen on saanut puristettua eläkeläisäidiltään pari kymppiä viinarahoja. Ollessaan palauttamassa tyhjiä pulloja Rauli kuulee itseensä kohdistuvan uhkauksen. Uhkailijan henkilöys jää hämärän peittoon, mutta ilta päättyy siihen, että Rauli pahoinpidellään raa’asti oman asuntonsa eteisessä. Ryyppykaveri on aiemmin sammunut keittiöön ja alkaa herättyään ravistella Pöyhöstä. Poliisit vetävät suorat johtopäätökset: kaveruksille on tullut riita viinapullosta ja vieras on lyönyt isännän sorkkaraudalla tajuttomaksi ja jatkanut vielä lyömistä sen jälkeenkin. Kauhistunut ryyppyveikko tunnustaa.

Tapaus alkaa kiinnostaa Tampereen väkivaltayksikköä, kun tapahtuu toinen sorkkarautapahoinpitely. Tällä kertaa uhri kuolee. Pian käy vielä ilmi aikaisempi tapaus naapuripitäjästä. Kaikkia tapauksia yhdistää paikalle jätetty sorkkarauta. Myös jatkettu raaka väkivalta näyttää kuuluvan asiaan. Tapauksia tulee lisää yhä kiihtyvään tahtiin. Alkaa näyttää siltä, että kaikki uhrit ovat tavalla tai toisella kohdelleet huonosti omia avuttomia vanhempiaan. Mutta miten pahoinpitelijä ja tappaja on voinut tietää, ketkä pahoinpitelevät tai henkisesti terrorisoivat vanhempiaan, jotka eivät ole suostuneet tekemään rikosilmoitusta? Koskinen alaisineen on ymmällään.

Yksi näkökulma tapahtumiin tulee kotisairaanhoitaja Mirkun kautta. Mirkku on ollut Linnean, Koskisen edesmenneen naisystävän työtoveri. Hän ottaa yhteyttä Koskiseen erään toisen asian takia ja auttaa poliisia pääsemään ainakin joitakin pikkuaskelia eteenpäin. Kiireinen kotisairaanhoitaja näkee työssään monenlaisia kohtaloita ja kuulee tarinoita. Paljoa ei kuitenkaan voi tehdä kenenkään hyväksi, kun kireät aikataulut painavat päälle. Toivottomalta auttaminen tuntuu tietysti siksikin, että monet uhrit eivät suostu autettaviksi. Omat aikamiespojat tai kipakat tyttäret ovat kuitenkin rakkaita, eikä häpeäkään ole miellyttävä asia paljastettavaksi.

Jokinen mahduttaa toimivan pääjuonen lisäksi kirjaan monenlaista sivujuonta. Poliisilaitoksen päällikkö Rusinpää jää pitkälle sairauslomalle, ja hänen sijaisekseen tulee tohtorisnainen Helsingistä. Tämä kuvio saanee jatkoa myöhemmin, sillä nyt tätä vain raapaistaan. Yksityiselämän puolellakin tapahtuu, vaikka vähänlaisesti. Entinen vaimo Raija tuntuu yrittävän lähestymistä, mutta Koskista ei oikein jaksa kiinnostaa. Toisaalta torjuminenkin tuntuu vaikealta. Yläkerrassa asuvan Irinan touhutkin tuottavat pientä päänvaivaa.

Vaikka ei olisi Sakari Koskiseen ja hänen alaisiinsa aiemmin tutustunutkaan, voi tämän kirjan silti lukea täysin itsenäisenä poliisiromaanina. Tarina on viihdyttävä mutta silti ajankohtaisen aiheensa takia sopivan ajatteluttava. Kelpo dekkari, kerrassaan!

Seppo Jokinen: Hervantalainen
Crime Time 2012. 331 s.

Vuosi sitten kirjoittamassani Ajomiehen esittelyssä käsittelen myös kustannusosuuskuntaa, johon Jokinenkin kuuluu. Aihe liippaa sekin läheltä edellisissä teksteissä käsiteltyjä aiheita kirjailijoiden saamista palkkioista ja kirjojen myynnistä. Crime Timella on jo omat verkkosivut.

13 kommenttia:

  1. Valitin tästä jo ehkä viimeksikin (dementia iskee), mutta mielestäni Crime Time ei ole paljonkaan panostanut kirjojensa kansikuviin. Tässä on nyt ensimmäistä kertaa kiinnostava kansi, jonka perusteella saattaisin tarttua kirjaan vaikka kirjailija ei olisi minulle entuudestaan tuttu.

    Harmillista kyllä en pääse vielä uppoutumaan tähän, kun Ajomieskin on lukematta. Onneksi se näkyi tulevan juuri äänikirjana, joten eiköhän tämäkin tule luettua viimeistään kesälomalla. Koskisen seurassa viihtyy aina hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, olen ihan samaa mieltä edelleenkin tuosta kansipolitiikasta, joka on ollut paikoin surkeaa. Kannet tekee Lasse Rantanen. Tämä kansi nyt ei ihan pahimmasta päästä ole, mutta en kyllä tästäkään kauheasti innostu.

      Poista
  2. Mie vielä odottelen omaa Hervantalaistani ja bloggauksesi teki minua vallan malttamattomaksi. Varsinainen dekkariherkku ilmeisesti luvassa.

    Koskinen on aivan sympaattinen tapaus! Sekin tekee näistä Jokisen kirjoista niin hyviä.

    VastaaPoista
  3. Oi, sinä olet jo saanut tämän käsiisi! Minä saan vielä odotella muutaman viikon, koska kirjastojen tietokannat ovat suljettuina :( Mutta olen dekkariosastolla Seppo Jokisen fani, paljolti sympaattisten hahmojen, hyvin rakenneltujen tarinoiden sekä Tampere -miljöön vuoksi. Palailen arviosi pariin luettuani kirjan!

    VastaaPoista
  4. Minulta on Jokiset vielä jokseenkin lukematta, mutta varmaan pitäisi aloittaa sarjaan perehtyminen alkupäästä. Mitä sanot, pitäisikö aloittaa ihan ensimmäisestä, vai...?

    VastaaPoista
  5. Oikeastaan sillä ei taida olla suurtakaan väliä. Kolme ensimmäistä ovat oikein hyviä, mutta sitten on pari heikompaa, eli Koskinen ja taikashow ja Koskinen ja kreikkalainen kolmio. Kuudes osa Hukan enkelit on yksi parhaita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri äsken mietin, ostaako seuraavaksi e-kirjana Koskinen ja kreikkalainen kolmio vai tuo Hukan enkelit. Tämän perusteella päätin jättää kreikkalaisen välistä. Kun se Koskinen ja taikashow ei minustakaan ollut kovin kummoinen - siis viihdyttävä kyllä, mutta selkeästi huonompi kuin Jokisen ensimmäiset.

      Poista
  6. Hyvä homma! Laitan sitten tuon Koskinen ja siimamies lukulistalleni. Hervantalaisdekkarit voisivat sopia tulevaan kesään oikein passelisti, joten kiitos vain vinkistä!

    VastaaPoista
  7. Piti tulla lukemaan mitä kirjoitit Hervantalaisesta. On varmasti "pakko" hakea tuo jossain vaiheessa kirjakaupasta, ei voi mitään. Kuulostaa tosi mielenkiintoiselta kirjalta.

    Minä taas pidän Hervantalaisen ja Ajomiehen kansista ja niiden piirrostyylistä, jossa on jotain vanhahtavaa.

    Kun luin tekstiäsi, minulle selvisi vihdoin mitä Linnealle on tapahtunut. En ole lukenut kaikkia Jokisen kirjoja, enkä etenkään järjestyksessä, joten ihmettelin Ajomiestä lukiessani mihin Linnea on kadonnut. Jotenkin tuntui, että Koskinen halunnut häntä paljon muistella, joten luulin, että heille olisi tullut katkera ero.

    Minä taas pidin Koskinen ja taikashow -kirjasta. Parhaiten ovat jääneet mieleen myös Siimamies ja Raadonsyöjä. Ehkä tähän asti lukemistani Jokisen kirjoista yksi ylitse muiden on kuitenkin Kuka sellaista tekisi, jonka laitapuolenkulkijoiden kuvaus on jäänyt lähtemättömästi mieleen.

    VastaaPoista
  8. Terve. Tässä vielä yksi jokisfani. Seppo Jokinen oli minulle täysin tuntematon suuruus aina kesään asti, kas kun en ole milloinkaan ollut mikään dekkarien nielijä. Nyt kesällä sain jossakin vaiheessa vihjeen, että kannattaisi kokeilla: Aloita ensimmäisestä (Siimamies).

    Nyt se on sitten tehty, Siimamies ja kaikki muutkin. Luin (8 kuuntelin, kun en saanut kirjoja käsiini) kaikki 16 putkeen. Viime viikolla nitistin Heravantalaisen. No, novellikokoelma (Lyöty mies) on vielä lukematta, enkä sen kanssa pidäkään kiirettä.

    Joku kysyi tuolla aikaisemmin Koskisten lukujärjestyksestä. Itse luin ne ensimmäisestä viimeiseen ilmestymisjärjestyksessä, ja kannatan näin tekemistä. Pysyy kärryillä myös yksityiselämän sokkeloissa.

    Kaiken kaikkiaan Koskiset ovat ns. helppoa luettavaa. Oma tahtini oli kaksi päivää per kirja. Mielenkiintoa olisi riittänyt lukemiseen yhdeltäkin istumalta, mutta onhan elämässä muutakin mielenkiintoista kuin kirjat.

    Suosittelen lämpimästi ja olen Kirsin kanssa samaa mieltä siitä, että Jokinen on Suomen paras dekkaristi. Muita olenkin lukenut vain yksin kappalein.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Matti, kommentistasi! Mukavaa, että näihin vanhempiinkin juttuihin jätetään joskus kommentteja. Löysin käyntisi perusteella myös teidän mukavan Pienen piirin lukukokemuksenne!

      Olen aika vaikuttunut, että olet tosiaan lukenut koko Koskis-sarjan yhteen menoon! Siihen ei minulla sentään olisi ollut sisua :) Pidän Jokisen tyylistä aivan mahdottomasti, ja Koskinen on aivan kuin ystävä, tuttu ja turvallinen. Juuri viime viikolla kuuntelin Ola Tuomisen lukeman Räätälöidyn ratkaisun, joka sijoittuu sarjassa tuon novellikokoelman perään. Tuomisen loistava luenta antaa kirjalle vielä jotakin lisäarvoa, ainakin, kun tarina jo on tuttu. Lyöty mies ei ole ihan tavallinen novellikokoelma, vaan jonkinlainen novellien ja romaanin yhdistelmä. Siinä on Koskisen ratkomia pienempiä rikosjuttuja itsenäisinä tarinoina, mutta ajallisesti se etenee Linnean sairauden ja kuoleman tahtiin. Minusta sekin ratkaisu on hieno oivallus, sillä Linnean menetys on Koskiselle todella kova pala.

      Poista
  9. Koskis-fani minäkin. Olen pikkuhiljaa lukenut Jokisen kirjat. Ensin luin sen Tesomalle sijoittuvan kirjan ja sen jälkeen aloitin alusta. Itsekin kannatan sitä, että kirjat lukisi alusta alkaen, mikäli haluaa pysyä mukana Koskisen yksityiselämän käänteissä.

    Jokinen on kirjoittanut Koskisen jotenkin niin aidosti, että välillä unohdan, ettei hän ole oikea ihminen...

    Tällä hetkellä minulla on tuo Ajomies alussa. Jotenkin on lähtenyt vähän nihkeästi käyntiin sen lukeminen, mutta aion sen lukea ja vasta sen jälkeen luen kehutun Hervantalaisen. Olen jo suunnitellut antavani ko. kirjan jollekin joululahjaksi, jotta saisin itse lukea sen...!

    VastaaPoista
  10. Nyt olen päässyt sarjassa Hervantalaiseen asti - pitää oikein sanoa jälkikäteen kiitokset, että päädyin Jokisia lukemaan. :-) Helppoa muttei tylsää, melkein jokaisen kanssa on viihtynyt erinomaisesti.

    VastaaPoista