Sivut

perjantai 27. huhtikuuta 2012

Mikä nimeksi kirjailijalle?


Koska kaikki hyvät ideat ovat varastettuja, varastan tähän nyt idean ihailemaltani kirjailijalta Pasi Ilmari Jääskeläiseltä. Hänen blogissaan pohditaan nimittäin parhaillaan, miten kirjailijan nimi vaikuttaa kirjojen myyntiin ja lukusuosioon. Keskustelu oli ainakin aamulla lähtenyt siihen suuntaan, että kommentoijat kertoivat lähinnä kirjailijanimistä, joista pitävät. Jääskeläinen itse luettelee koko joukon hyviä suomalaisia kirjailijanimiä, mutta hänen ehdoton suosikkinsa on Saila Susiluoto. Päädyin sitten tuon keskimmäisen nimen ottamiseen mukaan kirjailijanimeen, ja eiköhän sekin johtanut vaikeuksiin: milloin olen Pasi-Ilmari Jääskeläinen, milloin mitäkin – kun nimi ei ole helposti mieleenjäävä kirjailjanimi, sellainen kuin Saila Susiluoto (hyvin kaunis nimi, jota toistelen toisinaan itsekseni ihan vain siksi, että se maistuu suussa hyvältä), se vain ei pysy kunnolla kenenkään päässä. Näin Jääskeläinen ihanasti tunnustaa!

Paljonkohan kirjailijat tätä asiaa miettivät? Varmaankin jonkin verran, ainakin jotkut. Suomessakin jotkut julkaisevat kirjoja salanimellä, tai ainakin taiteilijanimellä, joka ei aina niin kovin salainen ole, kuten nyt vaikka Jääskeläisenkin hyväksi mainitsema Leena Lander. Eino Leinokin oli aikanaan taiteilijanimi, ja varsin nerokas sellainen.

Olen asiaa pohtinut jonkin verran työssäni, kun olen koettanut suositella lukemista pojille. Tunnettu tosiasiahan on, että miehet lukevat mieluiten miesten kirjoittamia kirjoja, ja murrosikäisten karjujen kohdalla tämä pätee lähes sataprosenttisesti. Naismaisia kirjoja ei kannata edes samaan huoneeseen tuoda. Tuija Lehtinen on koettanut tätä vastarintaa murtaa julkaisemalla joitakin teoksiaan nimellä T. Lehtinen, T kun ei ole sukupuolisesti värittynyt. En tiedä, onko tämä jallitus onnistunut milloinkaan. Omat oppilaani kyllä ovat lukeneet Lehtisen Tuijana julkaisemaa Mopoa ihan kohtuullisen tyytyväisenä, ainakin pojat.

Parhaillaan J. S. Meresmaan teosta Mifongin perintö. Meresmaa on kevään esikoiskirjailijatar, joka blogissaankin esiintyy nimikirjainten suojassa. Mikä mahtaa olla salaisuus tämän käytännön takana? Haluaako kirjailija samastua siihen Jääskeläisen blogin kommenttiketjussakin mainittuun perinteeseen, että fantasiakirjailijat käyttävät etunimistään alkukirjaimia J. R. R. Tolkienin tapaan?

Mutta vaikuttaako kirjailijan nimi odotushorisonttiin kirjan osalta? Onko kirjailijan nimellä merkitystä, kun valitsee itselleen luettavaa? Ehkä onkin. Tuttujen kirjailijoiden kohdalla sillä ei ole merkitystä. Mutta ennestään tuntemattomien kohdalla varmaan on. Minulle Katja Kettu oli vielä viime syksynä täysin tuntematon nimi. Mutta nimi jäi helposti mieleen, kun se alkoi vilahdella siellä täällä. Nimessä on mukava, veitikkamainen kaiku. Ja eikös sekin ole taiteilijanimi? Nimessä ei siis ole pahitteeksi olla jotakin jujua. Sekin on osa brändiä. Siksi tuntuukin aika rohkealta vedolta, että jotkut kirjailijat kesken uransa vaihtavat nimeä, kuten Anja Kauranen Anja Snellmaniksi tai Laila Hietamies Laila Hirvisaareksi. Molemmat olivat nimenvaihdoksen aikaan riittävän tunnettuja, joten mitään haittaa tuskin pääsi syntymään. Kirjastossa tämä kyllä saattaa aiheuttaa päänvaivaa?

Tiedätte varmaan sen vanhan leikin, jolla nopeasti keksitään itselle taiteilijanimi. Otetaan oma toinen ristimänimi ja äidin tyttönimi. Minun kirjojeni kansiin siis tulisi Helena Tuomi. Ei paha.

3 kommenttia:

  1. Just sain luettua Ivana B:n ja siinä julkkikseksi pyrkivä tyrkkykirjailija Ivana jakeli ohjeita vetävästä kirjailijan nimestä. Ehkä siis jätän tällä kertaa tämän leikin väliin. :)

    VastaaPoista
  2. Minä olen blogissani paljastanutkin, että valitsin nimeni itseasiassa jo 16-vuotiaana. Silloin ei kynäilijänalulla tietenkään ollut mitään käsitystä mistään brändäyksistä tai myyvistä nimistä, eihän kyseisistä aiheista 20 vuotta sitten edes puhuttu mediassa, saati että olisin itse osannut moista miettiä.

    Nimi vain miellytti korvaani osin myös Katri Vala -yhteyden vuoksi. Ja jäi elämään niin, että otin sen käyttöön esim. sähköposteissa jo 20-vuotiaana.

    Suurin syy pseudonyymin käytön puolelle kallistumisessa oli ehkä se, että halusin varata oman nimeni hiukan erityylisille teksteille. Jos siis julkaisen joskus muuta kuin dekkareita, harkitsen syvästi oman nimeni käyttöä. Josta Vera Vala on siis eräänlainen lyhennys.

    Mutta joo, joskus pseudonyymin takana voi olla näinkin varhaiskypsä (lue lapsellinen) tarina :D

    VastaaPoista
  3. Muistelen Meresmaan maininneen joskus tuon fantasiakirjallisuuden nimikirjainperinteen vaikuttimena nimivalinnalleen.

    Tuota sukupuolen naamiointia on käytetty tehokkaasti, 20-luvulla pulp-scifiä ja -fantasiaa eivät naiset kirjoittaneet, niinpä eräs indianalainen pankkineiti ilmoitti kirjailijanimekseen CL Moore ja tovi meni ennen kuin kävi ilmi että CL tarkoittaa Catherine Lucillea.
    Sama juttu myöhemmän nuortenkirjailija SE Hintonin kanssa, ja JK Rowlings kuului myös joukkoon kunnes koko Harry Potter -juttu kävi niin isoksi että kirjailijan naama alkoi nousta esiin. Tuskin myöskään olin ainoa jolle vasta jälkeenpäin kävi ilmi että Enid Blyton on nainen (ei niin että sillä olisi minulle ollut suurta merkitystä, luin minä naisten kirjoittamia kirjoja pienenä).
    Ja naisten miespuoliset pseudonyymit ovat klassinen osa kirjallisuudenhistoriaa, Bronte-sisaret, Georget Eliot ja Sand ja vaikka Jukka Larsson.

    Noita Veran mainitsemia tapauksia on myös että varataan eri nimiä erityylisille teksteille, joskin jälkeenpäin noita nimikikkailuja on saatettu myös unohtaa, joko kaikki mainitaan yhdessä tai jonkin nimen tuotokset ovat pääosin unohdettuja.

    Hollywoodin tähtitehtaasta olen lueskellut tarpeeksi että jaksaisin hermostua siitä että uudelle kyvylle mietitään joko kyvyn itsensä tai sitten muiden toimesta parempi nimi. Se vain menee niin että ihmiset muodostavat mielikuvia nimien perusteella...leffanäyttelijöistä Cary Grant ja John Wayne ovat tunnetumpia esimerkkejä (heitä kun oli siunattu niin toivottomilla nimillä kuin Archibald Leach ja Marion Morrison).

    Mainitsin jo Jääskeläisen blogissa että oma oikea nimeni on myös aika hankala, kun sukunimen kirjoitus- ja ääntämisasu ei mene suomen tai ruotsin logiikan mukaisesti, ja niinpä olen tottunut siihen että se kirjoitetaan jatkuvasti väärin ja lausutaan miten sattuu (ja toisaalta siinä ei kuitenkaan ole mitään jännittävää eksotiikkaa). Niinpä jos pitäisi alkaa tehdä juttuja joissa nimihuomiolla on jotain merkitystä niin taiteilijanimi olisi kannatettava vaihtoehto.
    Tuo toinen ristimänimi ja äidin tyttönimi, hmm...siinä olisi vähän samoja viboja kuin Antti Hyryssä muttei niin trendikkäitä. Hyvä nimi jos kirjoittaisin poikakirjoja 1930-luvulla.

    VastaaPoista