Sivut

maanantai 2. huhtikuuta 2012

Johanna Tuomola: Minkä taakseen jättää



Jossakin tajuntani rajamailla on majaillut jo jonkin aikaa tieto, että joku kirjoittaa Lohjalle sijoittuvia dekkareita. Asia on kuitenkin jäänyt tähän asti tutkimatta, vaikka kiinnostusta noin periaatteellisella tasolla onkin ollut, onhan Lohja käynyt vuosien varrella työn ja vapaa-ajankin kautta yhä tutummaksi, ja seuraavan vuodenvaihteen jälkeen se on myös työnantajakaupunkini.

Käteeni siis osui lopultakin Johanna Tuomolan poliisiromaani Minkä taakseen jättää, joka on hänen neljäs Lohjan poliiseista kertova dekkarinsa, ns. Noora Nurkka -sarjaa siis. Sen verran hyvältä tämä ensikosketus vaikutti, että aion kaivaa esille myös sarjan aiemmat osat Tummissa vesissä, Sieppaus ja Petoksen anatomia.

Minkä taakseen jättää alkaa lyhyellä prologilla, jossa kaksi kunnollista perhetyttöä kokeilee ensimmäistä kertaa kunnon känniä tuhoisin seurauksin. Toinen tytöistä päätyy tuntemattoman miehen auton kyytiin. Varsinaiset tapahtumat käynnistyvät seuraavana kesänä. Prologi on onnistunut, napakka aloitus, joka leijuu mielen taustalla jonkinlaisena vinkkinä lukijalle siitä, mistä tarinassa pohjimmiltaan on kysymys. Mutta varsinaisen kirjan alku sitten onkin pieni pettymys ainakin kaltaiselleni lukijalle, jolle Noora ja Mario ovat ennestään tuntemattomia henkilöitä. Varsin pitkään selvitellään pariskunnan asioiden nykytilaa eli uunituoretta pika-avioliittoa ja Marion uutta työtä sekä Nooran psykoterapiaa, johon hän vastentahtoisesti ja lähes pakolla osallistuu.

Kunnolla tarina alkaa käynnistyä vasta, kun löytyy ensimmäinen väkivallan uhri. Poliisitalon pihan aitaan on sidottu alaston mies dildo peräsuolessaan. Mies on siis raiskattu julkisella paikalla. Puhuteltaessa uhri ei suostu kertomaan mitään tapauksesta, mutta rekistereistä käy pian ilmi, että hän on aikaisemmin ollut syytteessä raiskauksesta mutta saanut vapauttavan tuomion. Vastaavia tapauksia alkaa putkahdella yhä lisää, ja poliisi on kovassa paineessa mutta ilman oikeastaan minkäänlaisia johtolankoja. Poliisin toimia kuvataan Nooran näkökulmasta. Noora saa uuden työparin, somalitaustaisen Abdi Kahirin, jonkalaisen poliisin toivoisi oikeastikin Lohjalla olevan.

Pian tarinaan tulee uusia näkökulmia. Osa luvuista seuraa kuusitoistavuotiaan Sallan kesälomaa. Sallan perheessä on jotakin pahasti vialla. Äiti Katja on perusteellisen masentunut eikä pysty enää pitämään pystyssä Lohjantähdessä sijaitsevaa vaateputiikkiaan. Isä ja Salla koettavat pitää kulisseja ylhäällä hammasta purren, vaikka kaikilla tuntuu olevan todella pahoja ongelmia. Lopulta Nooran ja Sallan polut risteävät ja lukijalle alkavat yhteydet valjeta. Kolmas näkökulma on nimettömänä esiintyvä minäkertoja, jonka ajatukset ovat melkoisen ahdistavia.

Pidin Tuomolan tavasta kertoa poliisin takkuavista mutta sitkeistä tutkimuksista. Kuvaus tuntui riittävän realistiselta. Vain loppuratkaisun suhteen on tässä pientä toivomisen varaa. En myöskään kauheasti pidä siitä, että dekkareissa on kovin romanttisia sivujuonteita, ja eniten tässä kirjassa Nooran nimen lisäksi ärsyttikin Nooran ja Marion suhteen siirappisuus. Noora Nurkka on minusta ihan hupaisa henkilönimi (ja saattaa olla jonkun ihan oikeakin nimi, onhan esimerkiksi lohjalaisessa paikallislehdessä pitkään ollut toimittajana Pirjo Pistooli), mutta jokin siinä kuitenkin tökkii. Puhdas makuasia siis. Ehdottoman mukavalta tuntuu, kun voi helposti kuvitella mielessään kirjan tapahtumapaikat. Sen verran yleispäteviä Lohjan maisemat kuitenkin ovat, ettei paikallistuntemus ole lukijalle mikään välttämättömyys.

Nettisivuillaan kirjailija kertoo, että hän on ennen kirjailijaksi ryhtymistään toiminut hevosalalla ja että hänellä on kaksi koiraa. Molemmat yksityiskohdat ovat mukana kirjassakin, sillä Noora perheineen asuu samassa taloudessa isänsä ja tämän puolison kanssa. Miehillä on yhteinen hevosvalmennusyritys, ja talossa asustaa pari koiraa.

Raiskaus on Tuomolan teoksen keskeisin teema. Hän on käsitellyt aihetta perusteellisesti ja useista näkökulmista, silti juonen kannalta sujuvasti. Puhuttelevaa on, että hän kirjan niukoissa loppusanoissa (lisää nettisivuilla aiheesta) kertoo, että kirjassa esiin tulleet naisiin kohdistuneet raiskaustapaukset ovat kaikki todellisia. Yhteistä kaikille tapauksille on, että tuomiota ei joko ole tullut lainkaan uhrille raskaan oikeudenkäynnin jälkeen tai se on ollut naurettavan lievä. Uhrin syyllistäminen ja teon väheksyminen ovat edelleen arkipäivää sivistys-Suomessa. Kirjassa miespoliisit tuntevat voimatonta raivoa ja kauhua samastuessaan raiskattuihin miesuhreihin, mutta naiset eivät juuri myötätuntoa saa.

Tuomolan sarja kulkee Noora Nurkan nimellä, mutta sarjan aiemmissa osissa näyttää keskeisessä osassa olevan myös rikoskomisario Pentti Litmanen. Tässä osassa Pentti kuitenkin lomailee ja vain vilahtaa pikkuisen.

Kirjailijan nettisivuilta löytyy lisää materiaalia ja mm. oheinen video, jolla Tuomola kertoo kirjoittamisestaan ja paljastaa esimerkiksi sen, että Noora Nurkkaa saamme seurata vielä ainakin kahdessa kirjassa tämän jälkeen.

Johanna Tuomola: Minkä taakseen jättää
Myllylahti 2012. 350 s.






Tämän on arvioinut myös Mikko Iltaluvut-blogissa.

4 kommenttia:

  1. Hyvä ratkaisu kertoa tuosta raiskaustapausten todenperäisyydestä vasta loppusanoissa. Uskoisin, että kirja jää mieleen ihan erillä tavalla kuin jos asiasta mainitsisi alussa tai vaikka takakannessa.

    Aihe on valitettavan ajankohtainen, seksuaalirikoksista saadut tuomiot tuntuvat järjettömän lyhyiltä niin kuin myös jotkut perustelut tuomitsematta jättämiselle (juurikin tuo mainitsemasi uhrin syyllistäminen ja teon väheksyminen).

    VastaaPoista
  2. Minäkin tykkäsin tästä. Jos suinkin lukisin dekkareita nykyistä innokkaammin, olisi suuri houkutus tarttua sarjan aiempiinkin osiin.

    VastaaPoista
  3. Pakko oli tulla tänne vielä näin ajan päästäkin katsomaan, mitä mieltä olet Tuomolan kirjasta ollut. Luimme nimittäin Dekkariseuran lukupiirissä tämän sarjan ensimmäisen teoksen Tummissa vesissä, ja aika moni lukupiiriläisistä oli ihan positiivisesti yllättynyt sen kirjan suhteen, vaikka harva oli aiemmin Tuomolasta kuullut. Itsekin ajattelin hankkia käsiini toisenkin Tuomolan Noora Nurkka -teoksista.

    Hauska oli muuten törmätä Tuomolaan taas, yli parinkymmenen vuoden jälkeen. Aikoinani nimittäin luin hänen hevoskirjojaan!

    Jonna

    VastaaPoista
  4. Kiitos vinkistä! Tartuin "lähialuekirjailijaan" minäkin ja aloitin oikeaoppisesti dekkarisarjan avausjaksosta Tummissa vesissä. Jo tässä oli juoni varsin uskottava ja poliisityön arkisuus tarkkaan kuvattua, mutta henkilöhahmot varsin viihteellisiä. Ilmeisesti kirjasarja paranee loppua kohti, joten Tuomola säilynee kesälukemistolistallani.

    Tuo kustantaja Myllylahti oli minulle aivan uusi tuttavuus, vaikka heillä näyttää olevan kokonaan oma dekkarisarjakin, Murhamylly. Mukana mm. nyt niin hehkutettu Antti Tuomainen (esikoiskirjallaan?). Eli sarjaakin pitäisi seurata...

    t. Miina

    VastaaPoista