Sivut

tiistai 3. tammikuuta 2012

Simo Pajunen: Kaarti



Kaarti on alaotsikkonsa mukaan ”tarina miehestä, joka poistuu rintamalta”. Minäkertoja Aaro Leppänen on palaamassa toipumislomalta takaisin rintamalle Äänislinnaan. Eletään syksyä 1943. Aaro on sotinut ansiokkaasti ensin talvisodan, sitten jatkosodan alun. Asemasotavaiheessa Aaro haavoittui reiteen.

”Palasin vartiopaikalta korsulle päin. Siinä asemassa oli oltu toista vuotta. Ilmatorjunta avasi tulen. Tiesin, että ryssän lentokoneet tulevat, vedin maihin. Matalalla lentävä hävittäjä tulitti kookoolla pitkin juoksuhautaa. Pommi putosi korsun oven eteen, pökerryin räjähdyksen paineesta. Kun heräsin, näin, kuinka pahasti haavoittunutta alikersanttia kannettiin luhistuneesta korsusta. Pari muuta käveli ulos omin jaloin, verissä päin. Yritin mennä auttamaan. En päässyt ylös, oikea jalka ei ottanut päälle, reidessä oli pitkä haava.”

Kun lomaltapaluujuna pysähtyy pienelle Rautavuoren asemalle ennen Humppilaa, Aaro astuu ulos. Sen kummemmin asiaa päättämättä hän lähtee asemalta metsän suuntaan. Mäen rinteeltä hän katselee ohi ajavia junia, kunnes viimeinenkin, jolla olisi päässyt ajoissa palveluspaikkaan, on mennyt. Hän ei vain saa palatuksi takaisin. Ensimmäisen yön hän viettää metsän takana pellonlaidan heinäladossa. Vieläkin käy mielessä, että palata voisi. Rangaistus myöhästymisestä ei olisi kohtuuton. Mutta jokin estää. Aaro kävelee syvemmälle metsiin.

Piileskely ei ole vaaratonta. Kylmyys ja nälkä ahdistavat neuvokastakin miestä. Paljastumisen vaara tiheästi asutulla ja desanttipelkoisella seudulla on suuri, eivät kiinni jäämisen seuraukset ole epäselvät. Vankeusrangaistus olisi kevyttä, kuolemantuomio todennäköinen. Mutta rintamalle Aaro ei voi kuvitella palaavansa, ei vaikka huomaa pian tempullaan vahingoittaneensa vanhaa äitiäänkin.

Alkutalvi metsässä sujuu jotenkuten, kun Aaro majoittuu palaneen torpan vanhaan maakellariin. Lumentulo lisää paljastumisriskiä. Sitten mies sairastuu. Kuumehoureitten välillä hän tulee sen verran tolkkuihinsa, että päättää pelastaa henkensä paljastumisen uhallakin. Hän koputtaa syrjäisen torpan ikkunaan. Talossa asuu sisaruspari Naima ja Venny. Nuorempi Venny on sotaleski, jonka puoliso katosi talvisodassa. Vanhempi Naima on vanhapiika. Naiset ottavat riskistä huolimatta Aaron hoiviinsa.

Aaro onnistuu naisten ja oman kotiväkensä avulla sinnittelemään piilossa sodan loppuun asti. Kun rauha tulee, on Aaro lähtenyt Turkuun työn hakuun. Ilman puhtaita papereita se on riskialtista, mutta metsässäkään ei enää voi jatkaa. Aaro pääsee polttopuuntoimittajan apumieheksi ja tutustuu sodanaikaiseen ja sen jälkeiseen kaupunkilaiselämään. Sitten tulee tieto käpykaartilaisten armahduksesta ja Aaro palaa kotiinsa. Siellä elämä on niukkaa eikä käpykaartilaista vieläkään katsota hyvällä, vaikka monet vastentahtoisesti tunnustavat Aaron valinnan ymmärtävänsäkin. Lopulta Naimalta saapuva kirje muuttaa Aaron tulevaisuuden.

Lyhyessä epilogissa tullaan nykyaikaan. Aaron poika käy itsenäisyyspäivänä hautausmaalla vanhempiensa haudalla. Lähellä sankarihaudoilla palavat kymmenet kynttilät. Oma isä ei ollut perinteisessä mielessä sankari, mutta ei poika isäänsä osaa mistään syyttääkään. Linnan juhlissa on todennäköisesti mitalirintaisten veteraanien rinnalla ainakin käpykaartilaisten jälkeläisiä.

Simo Pajusen kirja avaa kieltämättä hieman toisenlaisen näkökulman sotaan. Ihan ensimmäisiä käpykaartilaistarinoita tämä ei kuitenkaan ole. Mieleeni tuli heti kirjaan tarttuessani Helvi Hämäläisen romaani Karkuri, josta olen kirjannut aikanaan muistiin näin:

"Karkuri kertoo jatkosodan loppuvaiheesta, jolloin kotiutettuja miehiä alettiin kiireesti kutsua uudelleen murtuvalle rintamalle. Kylää puhuttaa metsäkulman mies Erkki, joka on kaksi vuotta piileskellyt metsässä lähellä kotiaan ja laittanut vaimonsa raskaaksi. Vaimo pelkää miehensä joutuvan teloitettavaksi, jos hän jää kiinni. Niinpä vaimo haluaisi salata lapsen syntymän, vaikka tietää, että se on todella vaarallista. Myös naapureiden vaimot pelkäävät kutsulappuja jakavaa poikaa ja myöhemmin rovastia, joka kiertää kertomassa kaatuneiden omaisille suruviestejä.

Harvassa kirjassa on näin suoraan kuvattu tunnelmia kotirintamalla sodan aikaan. Naisten hätä ja tuska on käsin kosketeltavaa, eivätkä miehetkään ole tunnottomia. Kuolema odottaa rintamalla, mutta mentävä on. Myös Tyynen synnytys on kuvattu epätavallisen voimakkaasti, samoin lasten merkitys sureville vaimoille."

Voisin kuvitella, että syyt käpykaartilaisuuteen olivat moninaiset. Jokainen tarina oli varmasti erilainen. Osa pakeni rintamalta omantunnon ja aatteen pakosta. Toisilla petti hermo, kuten Aaro asian kuvaa. Rintaman kauhut ovat olleet käsittämättömät, eikä sotapsykoosi ollut harvinainen diagnoosi. Lievemmät, kuten Aaro, jäivät diagnosoimatta.
Varmasti oli silloinkin vielä oma joukkonsa, joka suhtautui yhteiskunnan vaatimuksiin yliolkaisesti. Näistä ehkä ainakin osittain muodostui joukko, joka Pajusenkin kirjassa häiriköi ja teki sabotaasia kotirintaman takana.

Romaanina Kaarti pysyy kohtalaisen hyvin koossa. Vaikka varsinainen käpykaartilaisuus päättyykin, eivät valinnan seuraukset suinkaan lopu. Mielenkiintoinen on myös kirjassa kuvattu maaseudun ja kaupungin ero sota-aikana. Vaikka maallakin oli tarvikkeista pulaa, oli kuitenkin aina paremmat mahdollisuudet hankkia jotakin ravintoa kuin kaupungissa. Mustapörssi rehotti, vaikka viranomaiset parhaansa koettivatkin. Aina oli niitä, jotka löivät myös rahoiksi kaiken puutteen keskellä. Lisäjännitteen tarinaan tuo Aaron ja metsäkulman sisarusten välinen ihmissuhdekuvio. Rakkaus ja elämän jatkuminen olivat keskeisiä viettejä sodankin aikana.

Vaikka on vaikea hyväksyä rintamakarkuruutta, Kaarti on jännittävä kirja. Aaron puolesta alkaa väkisinkin toivoa, että hän selviytyisi. Kun nimismies tutkailee klapikasaa, jonka takana Aaro makaa piilossa, alkaa pelätä pahinta Aaron mukana. Pajunen siis osaa kuvata henkilönsä hyvin, koska lukijan myötätunto asettuu helposti heidän taakseen. Aaro ei ole pelkuri tai roisto. Pajusen kerrontatapa on myös miellyttävää, selkeää ja paisuttelematonta.

Kaarti on Simo Pajusen kolmas kirja. Aiemmat ovat olleet historiallisia dekkareita, joiden synnystä hän itse kertoo HDkustannuksen nettisivuilla. Kaartin on kirjan tietojen mukaan julkaissut pieni kustantamo nimeltä Vakka ja Kansi, mutta kirjan esittely löytyy kuitenkin Minervan sivuilta.

Simo Pajunen: Kaarti
Vakka ja Kansi 2011. 198 s.

2 kommenttia:

  1. Hyvä postaus, en lukenut teosta, mutta aihepiiriltään kiinnostaa kyllä :)

    VastaaPoista
  2. Kustannusalan kiemuroita on ollut niin paljon viime vuosina, että jäi tuo Vakka ja Kansi / Minerva -juttu mietityttämään.

    Kaikkitietävän Googlen avulla löytyi seuraavanlainen tiedote, joka on päivätty 2.8.2010:

    "Minerva Kustannus saarijärveläisen mediakonsernin omistukseen

    Saarijärveläiseen kirja-alan yritysryppääseen kuuluva Kiinteistöosakeyhtiö Kirjapainonmäki on ostanut reilut 60 % Minerva Kustannus Oy:n osakekannasta. - -.

    Kiinteistöosakeyhtiö Kirjapainonmäki on osa yritysrypästä, johon kuuluu useita kirja-alan yrityksiä: Taittopalvelu Yliveto Oy, Kustannusyhtiö Vakka ja Kansi sekä yksi Suomen suurimmista kirjapainoista, Saarijärven Offset Oy. - -"

    Jokin sopimustekninen syy lienee siihen, että Kaarti-teos on kuitenkin v. 2011 painettu Vakan ja kannen nimissä.

    Että sellaista off topiccia =)

    VastaaPoista