Sivut

tiistai 24. tammikuuta 2012

Katja Kettu: Kätilö



Ja niin se on: Saatana saa vain harvoin tosi palkkansa tässä maailmassa tai ainakin saa pitää kemujaan aivan liian kauan. Liian kauan juuri siksi, että heikot ja sodasta huumaantuneet ihmiset eivät hoksaa ruveta vastahankaan. Kuten minä.

Katja Ketun Kätilö herätti kiinnostukseni jo aika varhain viime syksynä, kun blogeihin alkoi putkahdella vaikuttuneita esittelyjä poikkeuksellisen puhuttelevasta romaanista. Jotenkin tuntui, että ns. virallinen taho, ts. lehtien ym. kriitikot eivät teoksesta ihan niin kovaa meteliä pitäneet kuin kenties olisivat voineet. Mutta onpa Hesarissakin ilmestynyt näemmä jo lokakuun alussa Antti Majanderin arvio. Jonkinlaisesta informaatioähkystä tässä kai kärsii itse kukin huomaamattaan, sillä olen todennäköisesti ainakin silmäillyt tuonkin tekstin jo tuoreeltaan, mutta en muistanut sitä ennen tarkistusgooglailua.

Tunnustettakoon tässä nyt sekin, että luulin Kettua esikoiskirjailijaksi. Nimi oli näet täysin tuntematon ennen viime syksyä. Luulo oli kuitenkin väärä, sillä Kätilö on Ketun kolmas romaani. Esikoinen Surujenkerääjä ilmestyi jo vuonna 2005, ja Hitsaaja 2008. Luettavaa siis on vielä tälläkin suunnalla.

Kätilöstä on siis blogeissa kirjoitettu kiitettävän runsaasti, ja vuodenvaihteessa kirjablogistit äänestivät sen vuoden 2011 Blogistanian Finlandian voittajaksi. Itsekin annoin yhden ehdokkuuspaikan, koska sääntöjen mukaan kirjan lukeminen ei ollut edellytyksenä ehdokkuudelle. Sääntömuutos lienee jo päätetty tämän vuoden äänestystä silmällä pitäen? Ketulle muuten ojennetaan tuosta ansaitusta voitosta hieno kunniakirja Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa keskiviikkona 16.2. klo 17. Samassa yhteydessä Salla Brunou haastattelee kirjailijaa. Menkää ihmeessä paikalle, ketkä lähistöllä olette!

Tarkoitukseni oli ensin kuunnella Kätilö äänikirjana, koska onnekkaasti sain sen lainaksi kirjaston uutuushyllystä. Kuuntelu kuitenkin lykkääntyi joulukiireiden takia, eikä lainaa saanut enää varausten vuoksi uusittua. Niinpä tuon BF-voiton ja siitä seuranneen virtuaalikeskustelun takia päädyin hankkimaan kirjan ihan perinteisenä versiona itselleni. Hyvä niin, sillä kirjan lukeminen vaatii kunnon keskittymistä. Olen myös enemmän lukemalla kuin kuuntelemalla oppiva. On myös hyvä päästä välillä selaamaan taaksepäin tarkistamaan yksityiskohtia. Voin kuvitella, että tunti kerrallaan kuunneltuna kirjan tarinan monet polveilut olisivat jääneet hämäriksi. Tarkkana sain olla näinkin, vaikka luin kirjan kahdessa päivässä. Mutta nyt kannattanee aika tuoreeltaan vielä kuunnellakin kirja, koska sen herkullinen kieli toiminee hyvin luettuna.

Olen viime aikoina lukenut useita uutuuskirjoja, jotka sijoittuvat jatkosodan aikaan. Jotenkin tuntuisi, että aihe on suomalaisessa kirjallisuudessa jo loppuun kaluttu. Niin ei ole. Olen myös opiskellut melko lailla Suomen historiaa ja sitä aikoinaan opettanutkin, mutta silti opin Kätilöstä taas aimo viipaleen uutta. Olin toki tiennyt, että Lapissa oli koko jatkosodan ajan parisataatuhatta saksalaissotilasta, mutta enpä oikein ole koskaan tullut ajatelleeksi, mitä he siellä vuosikaudet puuhasivat. Kovin pitkälle Neuvostoliiton puolellehan saksalaiset eivät pohjoisessa edenneet. Kätilö antaa tähän kysymykseen vastauksia, vaikka ei mikään sotahistorian oppikirja ole, todellakaan.

Kettu käyttää Kätilössä lähes kaikki kerrontatekniset menetelmät, jotka äkkipäätään tulevat mieleen. Ensinnäkin tarinalla on viitteellinen kehyskertomus esipuheen ja jälkisanojen muodossa. Ne on kummatkin kirjoitettu Sammatissa ja allekirjoittanut Helena Angelhurst vuonna 2011. Esipuheen päiväys on 8.5. ja jälkisanojen 20.10. Jo esipuheesta lukija saa tärkeän johtolangan evääkseen lukemiseen, sillä tarinan toinen päähenkilö on SS-upseeri Johann Angelhurst. Jokainen kirjan kuudesta osasta alkaa lyhyillä koodinimillä allekirjoitetuilla viesteillä ja vuonna 1944 kirjoitetuilla päiväkirjamerkinnöillä tai kirjeillä, jotka koodinimi Kuollut Mies on kirjoittanut tyttärelleen. Merkinnät ovat alkuun melko kryptisiä, mutta tarinan edetessä niihin alkaa tulla järkeä.

Varsinainen tarina kerrotaan kahdesta näkökulmasta. Osan luvuista kertoo minäkertoja, 35-vuotias nainen, kätilö, osassa taas käytetään ulkopuolista kertojaa ja näkökulma on pääasiassa Johannin eli Johanneksen, kuten häntä suomalaiset kutsuvat. Kronologia on rikottu, ja vuoroin ollaan loppusyksyllä 1944 Kuolleen miehen majalla Norjan rannikolla, vuoroin aiemmin keväällä ja kesällä Petsamossa ja rajan takana saksalaisten ylläpitämällä Titovkan leirillä. Kompassina lukijalle on annettu lukujen otsikot, joissa kerrotaan aika ja paikka. Pian oppii jo otsikon merkinnästä päättelemään, kuka milloinkin on äänessä. Mikään helppo kirja ei siis ainakaan rakenteensa puolesta ole. Faktan ja fiktion osuuttakin lukiessa tulee monesti miettineeksi. Kirjailija selvästi leikittelee tällä, vaikkapa juuri tuolla kehyskertomuksellaan. Lisäksi kirjan lopussa on luettelo lähdekirjallisuudesta, joka pitää sisällään - sekä faktaa että fiktiota. Pikantti yksityiskohta on kansilehtiin painettu Pohjoiskalotin viitteellinen kartta, josta oli moneen otteeseen lukiessa iloa.

Lisähaastetta tuo sitten kirjan varsinainen juoni. Kirjan ihmiskohtalot ovat täynnä merkillisiä sattumuksia ja yhteentörmäyksiä. Minäkertojan (jonka ristimänimi jäi minulle arvoitukseksi) elämänvaiheet purkautuvat kerältä vähitellen, ja niihin kietoutuvat myös hänen isänsä kohtalo ja teot. Samoin Johannin elämässä on ehtinyt tapahtua melkoisesti ennen kuin nämä kaksi kohtaloa törmäävät dramaattisin seurauksin. Oman mausteensa kaikkeen tuo sodan lisäksi pohjoisen karu ja ankara luonto, jossa selviytyäkseen ihmisen on oltava sitkeä, ovela ja häikäilemätön. Valtakuntien rajat eivät ole koskaan paljoakaan pohjoisessa merkinneet.

Sitten on vielä Ketun armoton sanankäyttö. Dialogi on pääosin murretta, jonka ”oikeellisuudesta” en voi sanoa mitään, koska se on mahdollisimman etäällä omasta äidinkielestäni. Minulle se tuo tarinaan väkevän eksoottisen mausteen ja menee täydestä. Murteen kirjoittaminen on todella vaikeaa, ja sen taitajat ovat herkkäkorvaisia. Mutta ulkopuolisena voin siis sanoa rehellisesti pitäneeni kielestä. Myös kerronta on monin paikoin murresävytteistä ainakin sanastoltaan, koska kerran minäkertojan ajatuksia tulkitaan. Kettu ei hienostele eikä säästele yhtään. Ruspamunat, hyppymulukut, pirunkuset, kulliharjat ja pirssihuorat ovat kirjassa normaalia sanastoa.

Tarinakin on raaka, alkuvoimaisen lihallinen ja raadollinen. Kirjassa tuntuu tapahtuvan kaikki mahdollinen kauhea, mitä kuvitella saattaa. Vastapainona on kuitenkin rakkaus, joka on väkevä voima vailla vertaa, kuolemaakin uhmaava. Mikään kaunis kapine rakkauskaan ei ole. Muistuttelematta kirja tuo mieleen Timo K. Mukan teosten pohjoisen ihmisen sielunmaiseman, kuten Majander arvostelussaan toteaa. Räväkkää kieltä käyttää samaten Rosa Liksom, pohjoisesta kotoisin hänkin. Mielleyhtymiä tuli myös, kenties kliseisesti, Valkoinen peura -elokuvaan. Äärimmäiset olosuhteet saavat ihmisetkin väkevämmin tunteviksi?

Kun ryhdyin kirjaa lukemaan, olivat ennakko-odotukset aikamoiset. Ketun persoonallinen oma ääni nappasi kuitenkin nopeasti matkaansa, eivätkä odotukset rasittaneet pitkään. Annoin vain kirjan viedä mennessään, kuten parhaimmillaan käy.

Kannattaa muuten tutustua Katja Ketun blogiin Sammatin kettu. Siellä kirjailija kertoo ajatuksistaan ja arjestaan kirjailijatalossa.

Katja Kettu: Kätilö
WSOY 2011. 348 s.


Tervetuloa kekustelemaan Kätilön juonesta Juonittelua-blogiin!

5 kommenttia:

  1. Luojalle ja kaikille haltijoille kiitos, että sinäkin unohdit rakenteet, et vaivaantunut oudosta murteesta, etkä rankasta kielestä vaan annoit mennä. Minä en ole helppo lukemaan murteita, mutta tässä en sitä edes huomannut. Kirjan julmuus ja raakuus oli niin kovaa, että muuttui kärsimyksen puristuksessa jäämeren kauniiksi timantiksi. En vieläkään tajua, miten minulla on tästä kirjasta päällimmäisenä ihollani intohimo, ei julmuus, kauneus, ei rumuus ja vaikka aina sanonkin, kuten Siri Hustvedt, että 'vaikka kirja olisi ollut kuinka hyvä, niin kun suljen kannet, unohdan koko tarinan', näin ei pääse käymään Kätilön kanssa.

    Vastavaa rohkeutta pohjoisesta löytyy runopuolelta eli ei tarvitse mennä Mukkaan asti. Heli Slungan Varjomadonna on sellaista Lapin rankkaa erotiikkaa, että siinä ei säästellä, mutta rakkaus ja intohimo eivät katoa siitä siltikään.

    Lapin taikaa lukijoille!

    VastaaPoista
  2. Taianomainen lukukokemus, todellakin! Olen hieman hengästynyt, ainakin henkisesti tämän jälkeen.

    VastaaPoista
  3. Minä aloin kuuntelemaan tätä sunnuntaina äänikirjana (Leena, älä ollenkaan puistele päätäsi!) ja kirja nappasi kyllä heti tunnelmaansa. Valitettavasti kuuntelukalustonani toimiva puhelin sanoi itsensä irti ja joutui huoltoon, joten kuunteluun tulee nyt viikkojen tauko... tai voisin kai kuunnella tässä koneella, mutta niin rauhallista hetkeä tähän huusholliin tuskin tulee, että saisin tässä rauhassa istua:) No, hyvää kannattaa odottaa. Oli mielenkiintoista lukea arviotasi ja huomioitasi erilaisista kerrontateknisistä jutuista, koska kuunnellessahan ainakin osa menee armotta ohi. Sitten joskus kun olen saanut tämän kuunneltua, on kiva vertailla kokemuksia!

    VastaaPoista
  4. Kiitos Kirsi tästä pitkästä arviosta! Minulle Kätilön lukeminen on varmaan jossain tulevaisuudessa mutta olen kiinnostuksella seurannut muiden bloggaajien tekstejä tästä.

    Tuollainen vihjeiden avulla avautuvuus ja aukikeriminen, sellaisesta tykkään. Eli ehkä sitten tästäkin.

    En minä nyt osaa tähän kauheasti mitään sanoa kun en ole lukenut, mutta tekstistäsi pidin kyllä kovasti ja odotan tätä yhä kasvavalla kiinnostuksella.

    Mukavaa viikkoa!

    VastaaPoista
  5. Mukava kuulla, että Kätilö kolahdutti sinuakin! Se on huikea teos kaiken kaikkiaan!

    VastaaPoista