Sivut

maanantai 31. lokakuuta 2011

Richard Mason: Meren huoneissa



”Vaimoni, jonka kanssa olin ollut naimisissa yli neljäkymmentäviisi vuotta, ampui itsensä eilen iltapäivällä.”

Richard Masonin Meren huoneissa on maannut luettavien pinossani varmaan jo vuoden. Pokkari on äitini omaisuutta. Sain sen luettavaksi lämpimien suositusten kera, mutta lukeminen on vain jäänyt. Osittain syynä ovat kirjan kannet ja nimi. Jotenkin olin luonut niistä itselleni kuvan, että kirjassa kerrotaan jotain purjehdukseen liittyvää ja historiaan sijoittuvaa tarinaa. Enpä olisi voinut olla enempää väärässä.

Odotushorisontissani ei siis ollut kovin suuria toiveita, mutta sen verran lujasti luotan äidin suosituksiin, että ostin jo viime talvena Masonilta toisenkin kirjan pokkariversiona, kun halvalla sai. Muistojen huoneet odottelee edelleen hyllyssä vuoroaan. Miksiköhän suomennosten nimissä on jämähdetty huoneisiin? Meren huoneet on englanniksi ilmestynyt nimellä The Drowning People.

Masonista minulla ei ollut sen enempää tietoa, kuin että mies on kyseessä ja todennäköisesti britti. Jos olisin tutkinut esimerkiksi Wikipediaan hieman tarkemmin jo ennen lukemista, olisin ehkä suhtautunut kirjan ilmiselviin puutteisiin hieman ymmärtäväisemmin. Yllätys oli, että Mason on niin nuori, syntynyt vuonna 1977, ja Meren huoneissa, joka on Masonin esikoisromaani, ilmestyi vuonna 1999. Gummeruksen sivuilla kerrotaan, että Masonin perhe on hyvin kirjarakas. Mason päätti 18-vuotiaana Oxfordin opiskelijana kirjoittaa romaanin. Sanoista tekoihin. Esikoiskirjasta tuli maailmanmenestys.

Menestyksen kyllä ymmärtää. Meren huoneissa on viihdyttävästi kirjoitettu, jännittävä ja romanttinen tarina, jossa kauniit nuoret menestyvät, rakastavat ja tuhoutuvat. Tapahtumat liikkuvat Lontoon seurapiireissä, romanttisen pelottavassa Setonin linnassa Englannin rannikolla, Prahassa ja Ranskan maaseudulla.

Kirja alkaa tuonne ylälaitaan lainaamallani hyvin tehokkaalla lauseella. Hieman alempana kirjan ensimmäisellä sivulla valaistaan asiaa lisää: ”Minä hänet tapoin.” Tästä sitten kirjan minäkertoja, seitsemänkymppinen Setonin linnanherra James Farrell, alkaa kertoa tapahtumia alusta alkaen. Ideana on jonkinlainen tunnustuspuheenvuoro, jonka kuulijana on lukija. Farrell haluaa saada lukijan ymmärtämään, miksi hän on ampunut vaimonsa ja miksi hän aikoo antaa poliisin ja oikeudenkin uskoa, että kyseessä oli onnettomuus tai oikeammin itsemurha.

Palataan siis James Farrellin nuoruuteen, aikaan, jolloin hän parikymppisenä oli vastoin vanhempiensa tahtoa päättänyt keskeyttää yliopisto-opintonsa ja ryhtyä vakavissaan opiskelemaan ammattiviulistiksi. Paikka huippukoulussa on varmistumassa, mutta vanhempien mielestä ratkaisu on edelleen edesvastuuton. Erään riidan jälkeen James hölkkää yksin Hyde Parkissa varhain aamulla, kun hän tapaa kauniin ja surullisen Ellan. James rakastuu. Pian kohtalo heittää Ellan taas hänen eteensä, mutta Ella onkin kihlautumassa toisen kanssa. Ella kertoo kuitenkin Jamesille sukunsa kirouksesta. Suvulle kuuluu upea aateliskartano, Setonin linna Etelä-Englannissa. Isoisän onnistunut naimakauppa on aikoinaan pelastanut linnan perikadolta, mutta isoäiti on kuitenkin päätynyt dramaattiseen itsemurhaan. Monimutkaisten ja traagisten vaiheiden jälkeen ollaan tilanteessa, jossa Ella on linnan perijätär, vaikka hänen serkkunsa Sarah on saanut kasvatuksen, joka tehtävään vaaditaan.

Jamesin kohtaloon liittyy myös ystävyys pianisti Ericiin. Ystävykset matkustavat pariksi kuukaudeksi Prahaan opiskelemaan ja huolehtimaan Ericin sukulaistädin, kuuluisan taidemaalarin jäämistön myynnistä. Aika Prahassa on kuvattu kirjassa taianomaiseksi unelmaksi. Ellan, Ericin ja Jamesin kohtalot alkavat kuitenkin kietoutua yhä tuhoisammaksi kimpuksi.

Kirjassa on siis mielenkiintoinen ja viihdyttävä juoni. Sen kuitenkin osittain pilaa se, että tarinaansa vuodattava vanha James ei malta olla jatkuvasti tiputtelematta ilmiselviä vinkkejä tulevasta. Aika monet dramaattiset käänteet on lapsellisen helppoa arvata jo kauan etukäteen, jolloin tuskastuu hitaisiin henkilöihin, jotka tarpovat kohti päämääräänsä kuin syvässä lumihangessa. Tätä juuri pidän kokemattoman kirjailijan puutteena. Taitavampi, ammattitaitoisempi kirjoittaja olisi osannut hillitä paremmin vihjailunhalunsa. Kaikki juonenkäänteet eivät kestä kovin kriittistä tarkastelua realistisuuden suhteen.

Erikoinen ratkaisu on myös tapahtuma-ajan valinta. Kirjan nykyhetki, jossa vanha James Farrell kertoo tarinaansa, sijoittuu 2040-luvulle. Henkilöiden nuoruus, jossa kaikki olennainen tapahtuu, sijoittuu siis 1990-luvun alkupuolelle ja puoliväliin.

Jos siis kaipaa kevyttä viihdykettä vaikkapa lomalle, lentokoneeseen tai junamatkan ratoksi, Meren huoneissa on oikein hyvä valinta. Ainakin minulla tämä toimi erinomaisesti tässä tehtävässä. Jos odottaa jotakin korkeakirjallisempaa, todennäköisesti pettyy.

Richard Mason: Meren huoneissa (The Drowning People)
Suom. Mika Tiirinen. Gummerus.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Ilse ja Meri.

13 kommenttia:

  1. No ohhoh, mulla on näköjään myös ollut paljon vääriä ennakkokäsityksiä tästä kirjasta! Jostain syystä luulin, että kirjailija on todella vanha mies ja että kirja sijoittuu 1920-luvulle... Olipa hyvä että valaisit asiaa, olisi muuten tullut liian iso alkujärkytys sitten kun viimein saan tuon kirjan aloitettua :) (Minullakin tuo kirja löytyy hyllystä, on odotellut vuoroaan jo muutaman vuoden...)

    VastaaPoista
  2. Pidin tästä, kun luin tämän alle parikymppisenä, mutta myöhemmin kirja alkoi vähän inhottaa (siis ihan muistojen tasolla, en lukenut uudestaan). Jotenkin irvokas tuo asetelma, että on ensin tappanut vaimonsa ja sitten "perustelee" miksi. Pistin kirjan muuton yhteydessä kiertoon.

    Enpä muistanutkaan, että kirjan kerrontahetki sijoittui 2040-luvulle. Tavallaan ymmärrettävä ratkaisu nuorelta kirjailijalta, joka haluaa kuvata oman sukupolvensa nuoruutta.

    VastaaPoista
  3. Ok, ihmettelinkin että oikeastiko parikymppinen kirjailija kirjoittaa 70-vuotiaasta päähenkilöstä mutta ei se sitten niin mennytkään...

    VastaaPoista
  4. Mukavan raikas teksti, kiitos Kirsi.

    Hyvät perustelut ja kattava esittely kirjasta, jonka voisi hyvinkin laittaa muistiin tuollaiseksi matkalukemiseksi. Viehätyin erityisesti lauseeseesi "Meren huoneissa on viihdyttävästi kirjoitettu, jännittävä ja romanttinen tarina, jossa kauniit nuoret menestyvät, rakastavat ja tuhoutuvat. "

    VastaaPoista
  5. Hyvä esittely. Tämä on ollut minunkin lukupinossani jo kaaaauan. Olen jotenkin luullut tätä raskaammaksi.

    VastaaPoista
  6. Minullakin tämä on ollut jo hyvän tovin pinossa odottamassa, löysin kesällä kirpparilta. Minäkin olen mieltänyt tämän kirjan jotenkin "raskaammaksi", kuten Morrekin tuumaili.

    VastaaPoista
  7. Luin tämän varmaan noin kymmenen vuotta sitten ja rakastuin kirjaan ihan täysillä. En ole ollenkaan varma, olisinko enää täysin samaa mieltä, mutta joskus aion vielä uskaltautua lukemaan tämän uudestaan. :)

    VastaaPoista
  8. Miten ihanaa, että Mason saa huomiota!

    Merten huoneissa juuri tuo outo aikakausivalinta hämmensi...

    Olen lukenut tämän kirjan joskus aikoja sitten, mutta voisin lukea uudelleenkin. Sen muistan, että minulla tämä ei yltänyt samalle tasolle kuin Muistojen huoneet, joka onkin sitten jo vaikuttanut niin paljon, että olen pyytänyt sille blogisavuja.

    Annoin Muistojen huoneet lomalukemiseksi suomentaja Eve Rehnille hänen viimeiselle lomamatkalleen. Eve piti paljon ja kommentoikin sitä pitkän matkansa jälkeen blogiini. Luen Muistojen huoneet jostain syystä aina uudestaan. Suosittelen.

    VastaaPoista
  9. "Kevyttä viihdykettä"... Minusta tämä on todella ´korkeakirjallista´, mitä blogin kirjoittaja sillä sitten tarkoittaneekaan. Siinähän on vaivihkaa mitä ylevin kulttuurihistoriallinen aspekti koko ajan. Kuinka huomaamatta nuori Mason kuvailee vanhoja rakennuksia, klassista musiikkia sekä ihmisen motiiveja, rangaistuksen ja rikoksen problematiikkaa. Jos haluaaa kevyttä lukemista, minusta voisi tarttua vaikka Remekseen tai johonkin muuhun yhtä tyhjänpäiväiseen, mutta Masonin teoksen luonnehtiminen kevyeksi tuntuu erikoiselta. Siinä mennään minusta monella tasolla syvälle. Mutta kuten oman blogini esittelytekstissä sanotaan: saatan olla väärässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeassa ja väärässä olemisen väittelyyn on kai turha lähteä, kun on kyseessä kirjallisuus. Esitän blogissani omia mielipiteitäni ja kokemuksiani kirjoista. Edelleen olen sitä mieltä, että Masonin esikoisteos on hyvää viihdettä. Kirjallisia taipumuksia ja pyrkimyksiä, raikkaita ideoitakin kirjailijalla tämän kirjan perusteella jo näkee selvästi olevan. Mutta ei minusta kirjaa tai mitään muutakaan teosta tee syvälliseksi esimerkiksi taulujen tai rakennusten kuvailu sinänsä. Eric ja päähenkilö esimerkiksi ovat kirjassa muusikoita, mutta mitä se kertoo heidän luonteestaan tai heistä ihmisinä? Minusta musiikki ja muusikkous jäävät kirjassa vain pintatasolle. Eric on äärimmäisen herkkä, jopa yliherkkä elääkseen kuitenkin 1990-lukua. Juonenkäänteet ovat ylidramaattisia, jopa siinä määrin, että kirjan saattaisi lukea myös goottilaisen kauhutarinan modernisoituna parodiana. Mutta ei kuitenkaan. Valitan, MINUN MIELESTÄNI (ja saatan olla väärässä), kirja on kelvollinen viihderomaani, jonka parissa sain yhden lomapäivän hauskasti kulutettua.

      Poista
    2. Kiitos kommentista kommenttiini! Minusta Mason menee hyvin syvälle ihmisyydessä eli mainitsemasi ylidramaattiset juonenkäänteet tulevat näin hitaalle lukijalle kuin minä aivan luontevina eteen kun olen malttanut kulkea paljon hitaammin kuin sinä noissa maisemissa ja mielentiloissa. Syvällisyys ei toki tule maisemista, vaan ihmistuntemuksesta, jota kirjailijalla nuoresta iästään huolimatta on. Muusikkous kietoutuu tässä vahvasti paitsi paikkoihin myös henkilöiden tunteisiin ja siinä mielessä minusta se ei jää pintatasolle. Nämä ovat minun mielipiteitäni ja sovitaan vaan, että ollaan molemmat oikeassa :)

      Poista
    3. Sopii mainiosti ;) Siksi juuri rakastan kirjoja ja kirjallisuutta, että niitä voi lähestyä niin monella tavalla ja monesta, loputtomistakin näkökulmista. Ne myös antavat eri ihmisille eri asioita, eikä oikein kannata kiistellä siitä, kuka on eniten kirjasta nauttinut tai miksi.

      Poista