Sivut

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Camilla Läckberg: Perillinen

”Camilla Läckberg on yksi tämän hetken kiinnostavimpia ruotsalaisia dekkaristeja, ja hän parantaa tahtiaan kirja kirjalta.” -Me Naiset-

Yllä oleva lainaus on kopioitu Camilla Läckbergin Perillinen-dekkarin kannesta. En ihan allekirjoita lainausta, vaikka pidänkin Läckbergin dekkareista. Olen lukenut ennen tätä kirjat Jääprinsessa, Pahanilmanlintu ja Saarnaaja. Niistä kirjoittamissani muistiinpanoissa sanotaan kaikissa, että kirja on hyvää, laadukasta viihdettä. Heikkous on, että Läckberg ei oikein selvästi erotu muista laadukasta rikosviihdettä kirjoittavista kirjailijoista. Se jokin jää harmillisesti puuttumaan.

Mutta kuten sanottu, Läckbergiä lukee mielikseen, kun haluaa irtautua ja rentoutua. Perillinen on viides osa sarjaa, jossa seurataan pienen länsiruotsalaisen rannikkokaupungin Fjällbackan varsin rikoksentäyteistä elämää. Piti oikein karttakirjasta tarkistaa, että Fjällbacka oikeasti on olemassa. Se sijaitsee Göteborgin pohjoispuolella lähellä Trollhättania, joka taas on monille dekkarin ystäville tuttu mm. Maria Langin kirjoista.

Päähenkilö on tietokirjailija Erica Falck, joka tässä viidennessä kirjassa aloittaa jälleen kirjoittamisen esikoistyttö Majan jäädessä isänsä Patrikin hoitoon, kun tämä jää poliisinvirastaan isyyslomalle. Patrik on aiemmin eronnut, mutta Maja on kummankin ensimmäinen lapsi. Lisäksi seurataan Erican siskon Annan uusperheen vaiheita. Myös poliisiaseman muiden työntekijöiden elämään kurkistetaan. Huumoria sarjaan on tuotu Patrikin pomon Bertil Mellbergin kautta. Mies on armoton laiskuri, itserakas ja konservatiivin perikuva. Hänestä on käsittämätöntä kotkotusta, että mies jää isyyslomalle vaihtamaan vaippoja. Perillisen alussa Mellberg saa vastentahtoisesti hoidettavakseen löytökoiran, jonka avulla hän nopeasti tutustuu tummaan ja kauniiseen Ritaan.

Perillinen alkaa vauhdikkaasti. Alussa kuvataan mehukkaasti ruumista, jota madot ja kärpäset syövät jo toista kuukautta. Pari koulupoikaa löytää ruumiin murtautuessaan taloon. Patrik sotkeutuu tahtomattaan tutkimuksiin isyyslomastaan huolimatta. Pian Patrik muistaa, että Erica oli käynyt kesän alussa tapaamassa kuolleena löytynyttä miestä. Erica oli pyytänyt mieheltä apua löytämänsä sodanaikaisen natsikunniamerkin alkuperän selvittämisessä. Erica oli löytänyt kunniamerkin selvitellessään äitinsä jäämistöä. Se oli ollut käärittynä veritahraiseen vauvanpaitaan erään arkun pohjalla. Samasta paikasta löytyi myös Erican äidin päiväkirjoja.

Kirjassa kuljetetaan vuoroin nykyhetkeä ja tarinaa sotien ajalta, jolloin Erican äiti Elsy oli viisitoistavuotias. Elsy oli tuntenut murhatun miehen nuorena, samoin tämän veljen sekä nykyään uusnatsimielisen Fransin ja Brittan, naisen, joka nykyhetkessä on sairastunut Alzheimerin tautiin. Tarinat tietysti kietoutuvat toisiinsa. Lisää murhia tapahtuu, ja Erica ja Patrik yrittävät penkoa niin menneisyyttä kuin nykyisyyttäkin.

Kirjassa on lähes viisisataa sivua, ja keskivaiheilla alkaa tuntua, että se on liikaa. Läckberg ei paljasta lukijalle mitään enempää kuin päähenkilöillekään, päinvastoin hän harrastaa kerrontaa, jossa vihjaillaan mm. poliisin löytämistä ratkaisevista vihjeistä, mutta pidetään ne lukijalta salassa. Kun tarina ei ota edistyäkseen, alkavat lastenhoito-ongelmien kuvailut ja Dumle-karkkien jatkuva mussutus harmittaa. Lopussa kaikki saa selityksensä, mutta mitään kunnon kliimaksia Läckberg ei saa aikaan. Lisäksi jo aikaisemmissa kirjoissa minua harmitti, miten epäammattimaisesti Tanumsheden poliisi oikein toimii. Ainoa täyspäinen poliisi tuntuu olevan juuri Patrik. Jos hän ei anna ohjeita niin pomolleen kuin työtovereilleenkin, eivät nämä tajua tutkia esim. vainajan pankkitilitietoja! Minäkin osaisin tehdä sen heti jo pelkästään dekkareita lukemalla hankkimallani kokemuksella! Silti Patrik antaa haltuunsa saamansa tutkimusaineiston tuosta vain vaimonsa luettavaksi…

Tästä ärsytyksestä huolimatta on pakko etsiä epähuomiossa väliin jäänyt sarjan neljäs osa Kivenhakkaaja kirjastosta pikimmiten J.

Camilla Läckbergillä on ammattimaisesti toteutetut nettisivut blogeineen. Myös kustantajan sivuilta kannattaa katsoa kirjailijan ja kirjojen esittelyt.


Camilla Läckberg: Perillinen (Tyskungen)
Suom. Outi Menna. Schlidts 2010 (2007). 489 s.

5 kommenttia:

  1. Heh... Minä sain tämän isältäni syntymäpäivälahjaksi, jota hän pyysi lainaan ja kirja taitaa olla edelleen sillä tiellään...

    Minusta Läckbergin yhdistelmä sota-ajan tarinasta ja vanhuksia "jahtaavasta" tappajasta oli mielenkiintoinen. Mutta totta, se varsinainen poliisityö oli kyllä ankeaa ja lastenhoito-asiaa oli minun makuuni ehkä liikaakin.

    VastaaPoista
  2. Luin pari viikkoa sitten Kivenhakkaajan, joka oli ainoa lukematon Läckbergini. Nyt odottelen kovasti syksyllä ilmestyvää uutuutta ja toivon todella, että se olisi paljon parempi kuin tämä Perillinen, joka minusta on sarjan tylsin kirja. Nyt kun mainitsit, että poliisit ovat aika ammattitaitoisia, niin totta. Tosin minua ärsyttää vielä enemmän ne perinteiset olen-alkoholisoitunut-ja-katkeroitunut-keski-ikäinen-konstaapeli-kirjat:) Joten olen valmis antamaan Läckbergin poliiseille paljon anteeksi. Lemppari päähenkilöni onkin Pendergast, jonka on luonut kirjailijaparivaljakko Child & Preston. Tosin hänkin on sitten yliälykäs ja ihmisten seuraa välttelevä, joka edustaa sitten taas jotain toista ääripäätä...

    VastaaPoista
  3. Tämä on tuntematon minulle, mutta ruotsalaiset dekkarit ovat hyviä, joten tähänkin voi tutustua. Olen lukenut Mankellin ja Wallanderin lisäksi, Åsa Larssonilta 4 ja Stiegiltä 3.

    VastaaPoista
  4. Kirsi, minä olin lukenut Sarnaajan ja Kivenhakkaajan aikaisemmin, mutta nyt putosi pommi: Läckbergin uutuus Merenneito on paras dekkari, mitä olen koskaan lukenut. Tai siis yksi outo kilpailee vierellä, mutta se on pilattu mauttomalla kannella eli Julie Parsosin Tiimalasi.

    Lue ihmeessä Mereneito! Vein sen tänään blogiini.

    VastaaPoista
  5. Hienoa, että on vielä hyvää luettavaa tiedossa. Kiitos, Leena!
    Taidan kuitenkin vähän vielä viivytellä Merenneidon lukemista, koska Läckberg toistelee tiettyjä asioita liikaa, ja ne alkavat helposti ärsyttää, jos edellisen osan lukemisesta ei ole kulunut tarpeeksi aikaa.

    VastaaPoista