Sivut

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Turkka Hautala: Paluu

Onnekas sattuma ajoi tämän kirjan käsiini heti tuoreeltaan. Viime maanantaina kävin lähikirjastossa, jonka kirjastonhoitaja nappasi tämän uutuuspinosta ja tarjosi minulle luettavaksi. Hienoa palvelua, totisesti!

Kyseessä on salolaistaustaisen Turkka Hautalan toinen romaani Paluu. Esikoinen Salo oli vuoden 2008 Finlandia-ehdokkaana. Silloinkin oli jo kirjan lukenut, kun ehdokkaat paljastettiin. Olihan kyseessä paikallisesti erittäin kiinnostava kirja. Salo sijoittuu nimensä mukaisesti lounaissuomalaiseen pikkukaupunkiin, jonka tärkein työnantaja on iso elektroniikka-alan yritys. Kirjoittaja kuitenkin muisti aina haastatteluissa korostaa, että kirjan kaupunki ei ole Salo vaan fiktiivinen paikkakunta, joka edustaa muita kaltaisiaan suomalaisia pikkukaupunkeja. Niin tai näin, Salossa on kuitenkin Salo täysin yksi yhteen kuvattuna, vaikka joitakin paikannimiä onkin pikkuisen muunneltu. Myös jotkut sivuhenkilöt ovat niin tunnistettavia, että jotkut silloisen lukupiirimme jäsenet alkoivat kinata, miten asiat oikeasti olivat jonkun henkilön kohdalla menneet. Salossa Hautala on käyttänyt rakennetta, jossa joka luvussa kerrotaan tapahtumista eri näkökulmasta. Tapahtumatkaan eivät ole samoja, vaikka luvut tietyllä tavalla sivuavat toisiaan. Osa tapahtumista on melkoisen absurdeja. Mieleen on jäänyt mm. pizzayrittäjä, joka joutuu työssään teeskentelemään huonoa suomen kielen taitoa. Pidin tästä esikoiskirjasta kovasti, sillä Hautalalla oli jo siinä varma ja selkeä ote.

Paluu sijoittuu myös Saloon, vaikka kaupungin nimeä ei kertaakaan kirjassa mainita. On huikeaa lukea romaania, jonka tapahtumapaikat voi lähes kaikki nähdä yksityiskohtia myöden silmiensä edessä. Vain Veepeen pitämää Navetta-nimistä erikoista kuppilaa en valitettavasti osaa paikantaa. Se onkin liian hyvä idea ollakseen totta. Jossain määrin tämä paikkojen tuttuus alkoi jo häiritä lukukokemustakin ja nousi pääasiaksi muiden elementtien edelle. Luulisin kuitenkin, että tämä ongelma kohtaa vain salolaista lukijaa. Pikkukaupunkimme kun ei ole kovin usein romaanin näyttämönä! Esimerkiksi kirjan alkupuolella on aivan loistava kuvaus kuuluisan iltatorin tunnelmasta.

On myös melkoinen kokemus, kun romaanihenkilöt ihan oikeasti puhuvat minun äidinkieltäni, murretta, johon olen kasvanut ja joka todella on osa sielunmaisemaani.

                                            Mut on se silti ihanin.
                                            Nii o. Sil on nii ihanat silmät.
                                            Niis on meikkii.
                                            Pal välii.
                                            Must kyl Jonttu on viä ihanampi.
                                            Nii ja Pepe.
                                            Ei oo! Kauhee karvapää!
                                            Tiäsik te et sen oikee nimi on Pertti?
                                            Kene?
                                            Noimanni.
                                            Mitä!
                                            Ei voi ol!

Muutenkin vuoropuhelut ovat lakonisuudessaan aitoja varsinaissuomalaisia töksähteleviä sananvaihtoja.

Paluun kirjassa tekee päähenkilö, valokuvausta Helsingissä opiskeleva Väinö Linna. Hieman oudoksuin päähenkilön nimeä, mutta se saa tavallaan kirjassa selityksensä. Väinö ei ole kuuden vuoden aikana käynyt kotikaupungissaan kuin kolmesti. Nyt alkoholisoituneelta isältä ei ole muutamaan kuukauteen tullut enää edes kirjettä, joita tällä on ollut tapana pojalleen lähetellä. Väinön Oulussa asuva sisko on aikanaan katkaissut kokonaan välinsä isään eikä ole kertonut tälle edes poikansa syntymästä saati kutsunut isää tuleviin häihinsä. Väinö on päättänyt lähteä selvittämään, mitä isälle on tapahtunut. Hän haluaisi myös vetää isän ylös elämästä, johon tämä on vajonnut, sekä korjata siskon ja isän välit. Väinön omakin elämä kaipaa paikkailua. Viina on ollut Väinölle ainoa tapa murtaa ujous. Alkoholi saa hänestä esiin hauskan huulenheittäjän ja keskustelijan. Selvin päin hän ei enää uskalla tehdä oikein mitään. Jo lipun ostaminen rautatieaseman kioskista on lähes ylivoimainen tehtävä. Silti hän haluaisi päästä irti viinasta eikä ainakaan päätyä siihen, mihin vasta 53-vuotias isä on joutunut, puliremmiin joen rannoille.

Kerronnassa vuorottelevat nykyhetki, jossa Väinö asuu ystävänsä Veepeen kämpillä ja etsii isäänsä ja tämän löydettyään yrittää puhua tämän kanssa, sekä kohtaukset Väinön lapsuudesta ja nuoruudesta pikkukaupungissa. Lomassa on myös otteita Väinön isän salaisista muistelmista, joissa tämä hyvin suorasukaisesti kertoo liukumisestaan viinaan menevästä iloisesta veikosta täysiveriseksi alkoholistiksi. Isä Heikki Linna oli aikanaan postinkantaja, mutta pienen perinnön saatuaan hän perusti pienkustantamon. Kirjat ovat olleet aina hänen intohimonsa pullon ja naisseuran lisäksi. Heikin suosikkikirjailija on Charles Bukowski, jonka tuotannosta Postitoimisto ja Naisia ovat hänen mielestään parhaat palat. Muutenkin Heikki pitää Bukowskia hengenheimolaisenaan ja kohtalotoverinaan.

Alkoholismia Hautala kuvaa realistisesti mutta ei synkästi. Heikki on iloinen veikko, hyväsydäminen kaveri, joka vain ei osaa elää ilman viinaa. Hän mm. suunnittelee jossakin vaiheessa, piloillaan tosin, julkaisevansa oppaan aloitteleville alkoholisteille siitä, miten voi peitellä juomistaan läheisiltään. Kun murheet ja vastoinkäymiset kasaantuvat, juominen alaa olla elämän ainoa tarkoitus. Hauskuus alkaa hävitä, ja tilalle tulee selviytymiskamppailu. Mitään lopullista ratkaisua ei kirjassa alkoholiongelmaan tule, mutta toiveikkaisiin tunnelmiin kirja silti vaikuttaisi päättyvän.

Paluu on myös hieno sukellus 1980–90-lukujen maailmaan, joka alkaa sekin olla jo melkoista historiaa. Olen eri sukupolvea Hautalan kanssa, mutta tunnistan helposti niin kaupungin kuin koko Suomenkin muutoksen noina vuosikymmeninä. Pidin myös kovasti kirjallisista viitteistä, joita kirja suorastaan vilisee. Kirjoista myös keskustellaan paljon tarinassa. Uskottavasti oli kuvattu ujon ja estyneen pojan elämää, kun tytölle puhuminen tuntuu pelottavimmalta asialta maailmassa.

Olisi kiva kuulla, millaiselta kirja vaikuttaa niistä, joilla ei ole harteillaan salolaisuuden taakkaa!

Turkka Hautala: Paluu
Gummerus. 315 s.

P.S. Mervi Kantokorven arvio Hesarissa täällä.

13 kommenttia:

  1. Minulla ei ole harteillani "salolaisuuden taakkaa", mutta pikkukaupungin (savolaisen sellaisen) kasvattina voin hyvin elää mukana näissä pikkukaupunkikuvauksissa. Turkka Hautalan Paluu on lukulistallani ja odotan saavani kirjan piakkoin. Sinun arviosi ainakin lisäsi kiinnostustani kirjaa kohtaan.

    VastaaPoista
  2. Minä taas voisin hyvin lukea tuon kirjan vain siksi, että siinä on niin hieno kansi! Ja kyllä tämä arviokin lisäsi myös minun kiinnostustani.

    En lue tätä nyt heti, koska luettavaa on jo mielin määrin jonossa, mutta lupaan lainata ja lukea, jos tämä tulee minuakin vastaan kirjastossa. Kiitos arviosta!

    VastaaPoista
  3. Jenni, minustakin kansi on hieno! Fontissa on jotain länkkäritunnelmaa, ja etualan keinu vie ajatukset lapsuuteen.

    VastaaPoista
  4. Hyvin kuvailtu, tuollaisia mielleyhtymiä minullekin tuli kannesta. Kiehtova kansi!

    VastaaPoista
  5. Joko palautit kirjan? Tavoistani poiketen en käynyt tänään kirjastossa. Viikko liian kiireinen lukemiseen.
    Esikoisromaanista Salo pidin myös. Alku oli minusta kankea mutta parani loppua kohden.
    Olen asunut Salon seudulla vasta 15 vuotta joten en ole vielä salolainen.
    Kiskon kirjastossa saa kyllä erittäin hyvää palvelua.

    -Wille-

    VastaaPoista
  6. Juu, vein sen jo heti kolmen jälkeen, joten sieltä löytyy, jos ei joku ole ehtinyt ennen :)

    VastaaPoista
  7. Salo on ollut meidän kesäkaupunki 30 vuotta, ja esikoisessa minua vain viehätti ja riemastutti salolaisuuden kuvaus.

    VastaaPoista
  8. Kirja oli mahtava, onkohan Hautala sinkku?

    VastaaPoista
  9. Antero, yhtään en tiedä Hautalan siviilisäädystä enkä muutenkaan yksityiselämästä :)

    VastaaPoista
  10. Täytyy tunnustaa, että piti tammikuussa oikein kartalta katsoa, missä Salo sijaitsee, mutta näiden kahden kirjan jälkeen kaupunki vaikuttaa oikein kiehtovalta. Pitää kai tulla joskus katsomaan, pitävätkö mielikuvani yhtä todellisuuden kanssa, heh!

    Ihailen kovin tuota Hautalan tapaa kirjoittaa. Onneksi Suomessa on näitä nuoria, hienoja kertojia!

    VastaaPoista
  11. Tervetuloa, Joana, toivottavasti et pety. Kannattaa tulla kesällä aurinkoisena torstaina, silloin kaupunki on parhaimmillaan!

    VastaaPoista
  12. Luin tämän kirjan kesäkuussa ja kirjoitin siitä oman arvioni vihdoin tänään (linkitin siihen sinun tekstisi :).

    Minulla ei ole salolaisuuden "taakkaa" hartioillani, mutta pikkukaupunkilainen olen minäkin, kun Porvoosta olen kotoisin. Pikkukaupunkilaisuuteen olikin äärettömän helppoa samaistua, ja kokonaisuutena rakastuin tähän kirjaan ja Hautalan tapaan kirjoittaa. Lainasin kirjastosta heti perään Salon, mutta yritän pitää hetken väliä näiden kahden kirjan lukemisella, Paluu kun elää vieläkin niin vahvana mielessäni että tuntuu kuin olisin juuri äsken vasta sulkenut kirjan takakannen. Upea kirja!

    Sara / P.S. Rakastan kirjoja

    VastaaPoista