Sivut

sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Lomaviikon dekkarikooste osa 2

Kirsti Ellilä: Usko, toivo ja kuolema
Tammi. 223 s. Ilm. vuonna 1998

Leena Lehtolainen: Kuparisydän
Äänikirja 7 CD:tä, Lukija Erja Manto. Kirja ilmestynyt Tammen kustantamana vuonna 1995.

Viikon mittaisella lomalla on tullut luettua vain kolme dekkaria, mutta tähän jälkimmäiseen koosteeseen niputan myös juuri ennen loman alkua loppuun kuunnellun äänikirjadekkarin.
Dekkarit toimivat minulla nollausluettavana. Aina välillä on saatava vain lukea jotakin, jonka parissa viihtyy eikä tarvitse liikaa ajatella. Toki dekkarit useinkin pistävät aivot liikkeelle, hyvät dekkarit ainakin, mutta toiminta ei ole samanlaista kuin työn parissa.

Tutustuin viikon aikana Kirsti Ellilän tuotantoon, kuten edellisestä kirjoituksesta käy ilmi. Kirjastossa käydessäni löysin sattumalta hänen tietääkseni ainoa dekkarinsa Usko, toivo ja kuolema, jonka on poikkeuksellisesti julkaissut Tammi eikä Karisto, joka näyttää olevan Ellilän pääasiallinen kustantaja. Mikään kovin perinteinen dekkari tämä ei ole. Mukana ei ole poliisia tai muutakaan henkilöä, joka yrittäisi ratkaista rikoksia ammattinsa puolesta tai edes harrastuksena tai mielenkiinnosta. Kyse on enemmänkin psykologisesta jännitysromaanista. Kirjassa ei myöskään tule ruumiita, vaikka nuoret naiset joutuvatkin ahdistelun ja väkivallan kohteiksi pimeällä rantatiellä.

Tapahtumat sijoittuvat länsisuomalaiseen Pensee-nimiseen kuntaan tai pikkukaupunkiin. Paikkakunnan nimi on jo tietysti paljonpuhuva. Keskushenkilöinä ovat Markus ja Marja, nuori aviopari, joka on vuosi sitten menettänyt pienen vauvansa. Pensee on Markuksen kotipitäjä, ja he asuvat Markuksen entisen sukulaisen vanhassa talossa. Markus on halunnut palata juurilleen saadakseen selville, mitä menneisyydessä oikein tapahtui. Marja on saanut työpaikan seurakunnan nuoriso-ohjaajana, ja hän yrittää Markuksen takia viihtyä, mutta helppoa se ei ole. Työpaikalla ei voi tehdä uudistuksia tallomatta toisten varpaille. Marjasta tuntuu, ettei hänestä pidetä. Markuskaan ei enää kerro hänelle asioistaan ja vaeltelee öisin levottomana ulkona. Kertoja vaihtelee. Välillä äänessä on kaikkitietävä kertoja, joka pääsee myös hiippailijan nahkoin, välillä taas Markus minäkertojana.

Markus yrittää selvittää, miksi hänen äitinsä aikanaan häipyi Ruotsiin koskaan palaamatta tai yhteyttä ottamatta. Lapsena Markuksesta on pitänyt huolta Anselmi, sukulaismies, joka nyt asuu palvelutalossa. Äiti oli ollut alkoholisti siitä saakka kun irrottautui paikkakunnalla vaikuttaneesta uskonlahkosta. Markuksella on ollut myös veli, joka on kuollut murrosikäisenä. Veljen kuoleman jälkeen äiti lähti. Nyt Markus yrittää selvittää salaperäisen lahkon asioita, mutta kukaan ei halua kertoa mitään.

Kylän keskustassa majailee joukko virolaisia nuoria naisia, jotka tekevät työharjoittelua kunnan yrityksissä. Julkinen salaisuus on, että tytöt hankkivat lisäansioita vapaa-ajallaan kyseenalaisin keinoin. Iltaisin joku outo hiiviskelijä pelottelee ja ahdistelee tyttöjä.

Mielenkiintoiseksi tämän kirjan teki se, että aika nopeasti tunnistin uskonlahkon, josta kirjassa on puhe. Luin viime talvena kirjan nimeltä Lapsuus lahkon vankina. Se on Ulla Appelsiinin kirjoittama Leevi K. Laitisen tarina. Laitinen oli nelivuotiaasta asti Alma Kartanon perustaman omituisen lahkon tiukassa otteessa. Karismaattisen Kartanon perustaman liikkeen ajatuksiin kuului mm. tiukka kasvisruokavalio ja seksin totaalinen kieltäminen myös avioliitossa. Lapsia kasvatettiin ankarassa kurissa ja mieluiten lahkon hoivissa vanhemmistaan erotettuina, koska ajatteluun kuului, että lapsia riivasi jonkinlainen seksuaalinen himo ja että he ns. huorasivat jo hyvin pieninä. Perkeleet ajettiin lapsista piiskaamalla ja rukoilemalla. Pienet lapset myös kiersivät Alma Kartanon mukana saarnamatkoilla.

Kirjan kaikki ongelmat juontavat tavalla tai toisella tästä paikkakunnalla aikanaan vaikuttaneesta lahkosta ja sen suhtautumisesta seksuaalisuuteen. Aihe on samalla kertaan hyvin kiinnostava ja ahdistava. Uskonnollisissa fanaattisissa lahkoissa on usein kyse manipuloinnista ja häikäilemättömästä vallankäytöstä.

Novellikokoelmassa Outoa rakkautta Ellilä käsittelee rikosaihetta ihan mukavasti, joten dekkarikin voisi olla hänen alaansa.

Äänikirjana siis kuuntelin juuri ennen lomaa Leena Lehtolaisen kirjan Kuparisydän. Olen lukenut yhtä lukuun ottamatta kaikki Lehtolaisen aikuisena julkaisemat kirjat ja käynyt katsomassa hänen käsikirjoittamansa näytelmänkin. Kirjoja olen lukenut lähes koko ajan sitä mukaa kun ne ovat ilmestyneet. Kerran olen jopa tavannut kirjailijan ihan ilmielävänä kiitos kahden kollegani, jotka hankkivat hänet puhumaan kirjoistaan työpaikalleni. Tästä on kyllä jo vuosia aikaa!

Kuparisydän on Lehtolaisen järjestyksessä kolmas Maria Kallio -dekkari, ja näin jälkikäteen uudelleenluettuna (tai -kuunneltuna) myös yksi sarjan parhaista. Seuraavat ovat dekkarit Luminainen ja Kuolemanspiraali, jotka ovat vielä tätäkin parempia. Lehtolainen on kehittynyt kirjailijana ja osaa tässä vaiheessa jo sommitella juonen niin, että turhia pitkiä suvantovaiheita ei ole, kuten parissa sarjan aiemmassa osassa. Toisaalta kirjailija ei ole vielä ehtinyt itse kyllästyä päähenkilöönsä ja sekä Maria Kalliossa että dekkarijuonessa on vielä tuoreutta.

Kuparisydämessä Maria toimii entisen kotikaupunkinsa nimismiehen sijaisena. Paikkaa kutsutaan kirjassa Arpikyläksi, vaikka se on täysin tunnistettavissa Lehtolaisen kotikaupungiksi Outokummuksi. Tämä tuntuu turhalta kikkailulta. Joka tapauksessa kaivostoiminta on kaupungissa hiipunut, ja nyt rohkea yrittäjä on perustanut vanhalle kaivosalueelle matkailuyrityksen. Avajaisia seuraavana aamuna löydetään yksi vieraista kuolleena vanhan kaivostornin juurelta. Maria joutuu tutkimaan murhaa, jossa epäiltyinä on liuta hänen tuttaviaan, eikä vähimpänä vanha nuoruudenrakastettu Johnny.

Maria tuskailee työasioiden lomassa omia kriisejään. Mistä saada työpaikka, kun sijaisuus loppuu? Mitä vastata Antin kosintaan, kun tämä palaa Amerikasta? Miten torjua sukulaisten odotukset perheenlisäyksestä? Miten suhtautua Johnnyyn, johon vieläkin tuntee vetoa, vaikka ei haluaisi? Kirjan loppuhuipennus on sopivan jännittävä, eikä tekijääkään arvaa ennen kuin se paljastuu jo poliiseillekin. (Huonosta muistista oli taas iloa!)

On sääli, että Lehtolainen ei pääse kunnolla irti Maria Kalliosta. Kallio on jotenkin jämähtänyt asemiinsa. Jossakin kirjassa Kallio jo lähti poliisin palveluksesta ja iloitsin, että nyt Lehtolainen lähtee hänen kanssaan uusille urille. Seuraavassa kirjassa Maria Kallio teki heti paluun Espoon poliisilaitokselle. Pettymys! Viimeisimmässä kirjassa Minne tytöt kadonneet (mikä nimi!) on aihe hyvä, mutta puhti puuttuu. Ne kirjat taas, jotka eivät ole dekkareita ja joissa ei ole Maria Kalliota, ovat olleet jollakin tavalla pettymyksiä nekin, ainakin useimmat. Yksi suosikeistani on silti Tappava Säde, jossa Kallio on vain sivuhenkilö.

Ehkä Lehtolaiselle tekisi hyvää pitää taukoa ja tehdä jotain aivan muuta? Helppo neuvoa, vaikea toteuttaa, tiedän! Kuitenkin pidän Lehtolaisen sujuvasta kerronnasta. Joka tapauksessa Maria Kallio on ollut virkistävä henkilö suomalaisessa dekkarikirjallisuudessa, varmaankin ainakin yksi ensimmäisiä naispuolisia poliiseja. Kallion kautta Lehtolainen on kuvannut ja pohtinut laajastikin suomalaista yhteiskuntaa ja naisen asemaa siinä. Naisen on vaikea olla uskottava ammatissa, joka on perinteisesti kuulunut miehille. Erityisen hankalaa on, jos naisella vielä on lapsia ja hän silti haluaa edetä urallaan niin, että osa työpaikan miehistä onkin hänen alaisiaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti