Sivut

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Katkera ja kauhea koston kierre

Susan Abulhawa: Jeninin aamut (Mornings in Jenin)
Suom. Pauliina Klemola. Like 2010. 351 s.

Monet vaikuttavat kirjat ovat juuri sellaisia kuin tämäkin: samaan aikaan todella hyviä ja aivan kauheita. Kauheaksi kirjan tekee aihe. Jeninin aamut kuvaa palestiinalaisten elämää ja kuolemaa Jeninin pakolaisleirillä Israelin rajalla. Susan Abulhawa kirjoittaa hyvin, ja vaikka välillä itkettää ja kuvottaa, on vain pakko jatkaa lukemista.

Muistan nähneeni tästä kirjasta aikakauslehdissä parin rivin mittaisia lyhyitä suosituksia kansikuvan kera. Sen enempää harvoin paneudutaan kirjoihin, olette varmasti huomanneet muutkin. Sitten eksyin Jorin blogiin, jossa hän tunnustaa, että tämä kirja oli lähes mahdoton luettava karun sisältönsä takia. Miehiseltä mieheltä aika kova tunnustus! Pakkohan kirja sitten oli saada käsiinsä ja  lukea pikimmiten.

Abulhawa kertoo romaaninsa jälkisanoissa lyhyesti kirjan syntyhistoriaa. Alkuidean taustalla on Ghassan Kanafan novelli, jossa juutalaiset kasvattavat vuonna 1948 löytämänsä palestiinalaispojan. Merkityksensä on ollut myös tohtori Hanan Ašrawin kannustavilla sanoilla, kun hän kehui Abulhawan esseetä ja valitteli palestiinalaiskirjallisuuden vähyyttä. Kirjan kirjoittaminen ja julkaiseminen oli silti monimutkainen ja pitkä prosessi. Onneksi kirjailija ei kuitenkaan luovuttanut, sillä Jeninin aamut on paitsi hyvä romaani myös hyvin tärkeä kirja.

Joissakin lukemissani teksteissä sanottiin, että Abulhawa kuvaa tapahtumia tasapuolisesti molemmista, sekä palestiinalaisesta että juutalaisesta eli israelilaisesta näkökulmasta. En ole tästä ihan samaa mieltä, mutta en myöskään pidä täydellisen objektiivisuuden puutetta huonona asiana, kun kyseessä on kaunokirjallisuus eikä historiankirjoitus. Jeninin aamujen tarina on palestiinalaisen al-Hijan perheen ja erityisesti Amalin, perheen tyttären, tarina. Suvulla on sattuman oikusta jäsen myös juutalaisella puolella, mutta tämä henkilö on selkeästi sivuroolissa, vaikkakin osaltaan tärkeässä.

Abulhawa antaa kasvot vuosikymmeniä jatkuneelle uutisaiheelle, Lähi-idän kriisille. Toisen maailmansodan aikana ja erityisesti sen jälkeisinä vuosina natsien vainoilta säästyneet juutalaiset saivat Iso-Britannialta ja YK:lta luvan asuttaa Palestiinan aluetta, joka nykyään on nimeltään Israel. Ajatus oli pinnalta katsoen kaunis ja hyvä: annetaan lopultakin vuosituhansia diasporassa ja vainottuna eläneelle kansalle oma valtio. Takana oli tietysti raadollisempia poliittisia ja taloudellisia intressejä. Palestiina sijaitsee strategisessa solmukohdassa kolmen maanosan risteyksessä. Lähellä on suunnattomia öljyrikkauksia ja esimerkiksi Suezin kanava. Lisäksi osattiin jo nähdä, että arabivaltiot saattavat olla nouseva voima. Oli hyvä saada länsivalloille alueella hyvä liittolainen. Harmi vain, että alueella oli jo asukkaita: palestiinalaiset muslimit, jotka olivat asuttaneet ja viljelleet maitaan vuosisatojen ajan. Al-Hijan perheen patriarkka Yahya laskee kirjan alussa, että hänen sukunsa on asunut samassa paikassa Ein Hodin kylässä neljänkymmenen sukupolven ajan. Sitten tulivat Israelin sotilaat ja ajoivat hänet perheineen pois kotoaan rajan yli.

Romaanissakin ihmetellään sitä, miten helvetillisistä kauhuista hengissä selvinneet juutalaiset voivat syyllistyä samoihin kauheuksiin vain paria vuotta myöhemmin. Kärsimykset eivät todellakaan jalosta, ja kirjan mittaan käy kyllä hyvin selväksi, että väkivalta ei voi synnyttää mitään muuta kuin väkivaltaa. Juutalaiset katsovat, että heillä on oikeus ottaa itselleen kuuluva maa. Joka vastustelee, on ansainnut kuoleman. Ei kestä kauaa, kun kauhealla tavalla alistetut ja nöyryytetyt palestiinalaiset ajattelevat täsmälleen samoin.

Kun Israelin valtio 1948 perustetaan, Yahya on jo vanha mies. Hänen pojillaan on perheet. Toinen pojista haavoittuu karkotuksen yhteydessä ja halvaantuu loppuiäkseen. Toinen miniöistä, Dalia, kadottaa sekasorrossa nuoremman poikansa Ismailin, joka on vasta puolivuotias. Viisivuotias Yusuf on aiemmin aiheuttanut Ismailille kasvoihin arven, josta hänet voidaan tunnistaa loppuelämänsä ajan. Lukija tietää, että israelilaissotilas kaappasi Ismailin tarkoituksella. Hänen keskitysleirillä hedelmättömäksi joukkoraiskattu vaimonsa kaipaa epätoivoisesti lasta. Tapaus kuvaa hyvin juutalaisten ajattelutapaa, että heillä on oikeus ottaa mitä vain. Sotilas ei tosin koskaan saa rauhaa, vaan kuulee koko elämänsä ajan korvissaan Dalian epätoivoiset huudot, kun tämä huomaa lapsensa kadonneen. Ismailin eli Davidin ja perheen tiet risteävät tietysti myöhemmin.

Päähenkilö Amal syntyy Dalialle ja Hasanille Jeninin pakolaisleirillä viisi vuotta myöhemmin. Amal on isän tyttö, sillä äiti pitäytyy etäisenä. Kodin ja Ismailin menetys ovat jättäneet häneen lähtemättömät jälkensä. Amalin ollessa toisella kymmenellä alkaa kuuden päivän sota Israelin ja Egyptin välillä. Vaikutukset leirillä ovat karmaisevat. Israel pommittaa kylää. Amalin isä katoaa ja äiti Dalia vajoaa sokin jälkeen masennukseen. Yusuf on joutunut vangiksi.

Kauheudet vain jatkuvat. Amal on ahkera opiskelija, ja aikuisuuden kynnyksellä hän saa stipendin amerikkalaiseen yliopistoon. Yhdysvallat on vapauksineen järkytys jatkuvassa pelossa eläneelle Amalille. Kulttuurisokki on niin raju, että hän kadottaa vuosiksi oman identiteettinsä. Paluu on kuitenkin väistämätön. 1980-luvun alussa tilanne Palestiinassa/Israelissa ei ole ainakaan parantunut. Muistan itsekin kammottavia uutiskuvia Libanonista, kun Israel oli pommittanut Beirutin kaupungin raunioiksi. Pommitukset koskettavat Amalia hyvin henkilökohtaisesti, ja hän kokee yhden elämänsä suurimmista menetyksistä. Kirja päättyy vuoteen 2002, kun Amal on jälleen palannut Jeniniin, tällä kertaa aikuisen tyttärensä kanssa.

Kun ihmiselle annetaan rajoittamaton valta toisen ihmisen yli, hänestä tulee peto. Näin käy Israelin sotilaille. Näin käy myös palestiinalaisille vapaustaistelijoille, jotka eivät tunne olevansa mitään velkaa vastustajilleen, vain kuoleman. Heillä ei myöskään ole mitään menetettävää. Pahimmalta kirjaa lukiessa tuntuu se, että siinä kerrotut tapahtumat ovat totta. Totta on myös se, että ulkopuolinen maailma on ollut ja on edelleen välinpitämätön tätä kauheaa teurastusta kohtaan.

Abulhawa käyttää sekä minäkertojaa että ulkopuolista kertojaa. Samoista henkilöistäkin kerrotaan molemmilla tavoilla, esimerkiksi Amalista. Tämä on paikoin hieman hämmentävää, mutta toimii yllättävän hyvin. Näkökulmia on useita.

Useimmissa lukemissani muslimeja käsittelevissä kirjoissa korostetaan muslimikulttuurin naista alistavaa perinnettä. Tämä kirja on virkistävä poikkeus. Vain Dalia joutuu villin luontonsa takia kyläyhteisön tuomitsemana kärsimään julkisen rangaistuksen. Jo Amal kasvaa aivan erilaisessa ilmapiirissä. Isä kannustaa häntä pienestä pitäen opiskelemaan, sillä se on ainoa tie vapauteen. Avioliitot solmitaan rakkaudesta, vaikka perinteisiä menoja noudatetaankin.

1 kommentti:

  1. Tämä oli kyllä tosiaan väkevä kirja ja sai katsomaan Lähi-Idän kauheuksia sekä jopa noita itsemurhaiskuja eri tavalla. En sano, että edelleenkään hyväksyn väkivaltaa missään muodossa, mutta nyt sen tavallan tajuaa, ymmärtää, mistä se joillakin kumpuaa. Kun on menettänyt kaikki, joutunut suorastaan helvetillisten asioiden keskelle, se voi kasvattaa koston siemenen, joka lopulta puhkeaa kauheina tekoina. Mutta todellakin, väkivalta synnyttää lisää väkivaltaa. Se on surullista.

    Surullista on monella tapaa tuo Lähi-idän tilanne. Että ihmiset vedetään väkisin niin äärirajoille, että lopulta ainoa ratkaisu on kuolema. Toisen tai oma.

    VastaaPoista