keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Minna Canthia sarjakuvina


Suomalainen sarjakuva viettää 100-vuotisjuhliaan tänä vuonna, ja sen innoittamana kotikaupunkini taidemuseossa on sarjakuva-aiheinen kesänäyttely nimeltään Telttaretki – suomalaista nykysarjakuvaa. Näyttelyssä on esillä töitä kaikkiaan kahdeltatoista tekijältä. Työt ovat keskenään hyvin erilaisia. On melko perinteisiä tauluja, maalaussarjoja, installaatioita ja sitten erikokoisia sarjakuvia ja maalausten ja sarjakuvien sekoituksia. Neljän euron sisäänpääsymaksuun sisältyy myös hieno näyttelykatalogi, sarjakuvalehti, jossa on typäkät esittelyt taiteilijoista ja jokaiselta aukeaman verran sarjakuvaa näytteeksi.

Oma sarjakuvatuntemukseni on häpeällisen huono. Niinpä tunnistin näyttelyn tekijöistä vain Katja Tukiaisen, jonka pastellinsävyisistä tyttöaiheisista töistä myös pidin kovasti. Jotkut työt olivat aika rankkoja, toisia taas olisi pitänyt jäädä tutkailemaan pitkäksikin aikaa. Monissa töissä rikotaan taiteenlajien raja-aitoja, ja aika moni tekijöistä tekee myös muuta taiteeseen liittyvää kuin sarjakuvaa: runoja, lavastuksia jne. Useat ovat julkaisseet töitään ulkomailla ja saaneet kansainvälisiä palkintojakin.



Näyttelystä ostin mielenkiintoisen kirjan Minna & miehet – Minna Canthia sarjakuvina. Tätähän ei voinut olla ostamatta! Kirjassa on kuusi Canth-aiheista sarjakuvatarinaa. Mukana olevista kuudesta miespiirtäjästä Jyrki Heikkisen, Reijo Kärkkäisen ja Jyrki Nissisen töitä on myös Telttaretki-näyttelyssä. Muut tekijät ovat Pentti Otsamo, Jope Pitkänen ja Petteri Tikkanen. Osa tarinoista perustuu suoraan johonkin Minna Canthin tekstiin, kuten Jyrki Nissisen mukaelma Köyhää kansaa -novellista. Mukailu tarkoittaa tässä sitä, että tarina on siirretty nykyaikaan.  Pentti Otsamo taas on tehnyt novellista Kuoleva lapsi sarjakuvaversion, joka noudattaa alkuperäistekstiä tarkasti. Tästä pidin itse ehkä eniten, koska alkuperäinen novelli on niin tuttu. Jyrki Heikkisen sarjakuva Epäluulo on niin viitteellinen, että siitä on vaikea saada selkoa, varsinkin kun pohjateksti on vieras. Piirrosjälkikin on vaativaa.

Toiset piirtäjät taas ovat tarttuneet aiheeseensa rohkeammin. Jope Pitkäsen Kiss & Tell kertoo piirtäjän ja Minna Canthin patsaan käymästä kännykkäkeskustelusta. Aika huikea, ja on Pitkänen lukenut ainakin Canthin kirjeenvaihtoa tarkasti.

Minna & miehet – Minna Canthia sarjakuvina
Asema. Pohjois-Savon taidetoimikunta. 2010.

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Anni Lahtinen: Tunturikurmitsa kutsuu

Innostuin niin itse keksimästäni himolukijoiden lintukirjahaasteestani, että kirjastoreissulla bongasin poistohyllystä siihen sopivan kirjan eli Anni Lahtisen Tunturikurmitsa kutsuu. Ilman omaa haasteviritystäni kirja ei olisi ikimaailmassa lähtenyt kotiin kanssani, saati että olisin sen lukenut. Haasteista on siis hyötyä, jos haluaa laajentaa omaa lukukenttäänsä.

Anni Lahtinen oli ennen tämän kirjan lukemista minulle täysin tuntematon. Wikipedia tietää kertoa, että Lahtinen syntyi Kulmalahdella vuonna 1914 ja kuoli 2009 Tampereella. Ammatiltaan Lahtinen oli paitsi palkittu kirjailija myös sosiaalipäällikkö. Hänelle myönnettiin Valtion kirjallisuuspalkinto vuonna 1981, joten kirjallinen tuotanto on saanut melko korkeaa arvostusta. Tässä Wikipediasta löytynyt teosluettelo:

Romaanit ja nuortenkirjat

  • Ystäväni Elviira, mustalaistyttö (1973)
  • Kakstoista meren rannalla (1976)
  • Jättiläisen tasku (1980)
  • Voi elämän kevät! (1981)
  • Sinappia, olkaa hyvä! (1982)
  • Tuku tuku lampaitani (1983)
  • Tunturikurmitsa kutsuu (1984)
  • Kyyneliä joulupuurossa (1985)
  • Tukikohdan Mirja (1987)
  • Kyllä herra tohtori (1988)
  • Vetehisten kutsu: lastenromaani (1989)
Kuunnelmat
  • Hiiret (1971)
  • Ruotsinkävijä (1973)
  • Minkkiturkki (1975)
  • Matti ja Loukon Kehno (1976)
  • In Memoriam, Pertteli (1981)

Tuotanto ei siis ole mitenkään vähäinen. Näin hän kertoo kirjoittamisestaan itse Tampereen kirjaston sivuilla:

"Teoksistani paljastuu suurin osa omaa itseäni. Kirjani eivät silti ole mitään omaelämänkerrallisia tuotteita. Peilaan ihmisiä oman aikansa kuvastimessa, siis lähihistoriassamme. Luonto on myös tärkeä elementti."

Samassa lähteessä esitellään Lahtisen kirjojen sisältöä seuraavasti:

Anni Lahtisen romaanien nuoret kaipaavat fyysisesti tai henkisesti poissaolevaa isää tai isä on muuten keskeisesti esillä, kuten romaaneissa Jättiläisen tasku (1980) ja Vetehisen kutsu (1989). Sota on monissa kirjoissa läsnä tavalla tai toisella, esimerkikisi kirjoissa Tukikohdan Mirja (1987) ja Kyllä, herra tohtori (1988). Kansalaissodan jälkeiseen ristiriitaiseen aikaan on sijoittunut romaani Kyyneliä joulupuurossa (1985). Vuosiin 1938-1945 sijoittuvat romaanisarjan Voi elämän kevät (1981), Sinappia, olkaa hyvä! (1982) ja Tuku tuku lampaitani (1983) tapahtumat.

Tästä jäi kiinnostamaan erityisesti tuo Kyyneliä joulupuurossa -teos, koska kansalaissota on ollut esillä monissa hiljattain lukemissani kirjoissa.

Tunturikurmitsa kutsuu on tämän esittelyn valossa hieman erilainen teos Lahtiselta. Se on ilmestynyt vuonna 1984, ja sen tarina sijoittuu senhetkiseen nykyaikaan, 1980-luvun alkuun ennen voimakasta nousukautta. Ajan merkkejä on mukava poimia lukiessa, kun vielä itsekin jotakin samasta ajankohdasta muistaa. Konttorin nurkassa raksuttaa telex, ja lähes myyttinen ATK uhkaa muuttaa työelämän rakenteita.

Päähenkilö on 35-vuotias Taina Saarinen, joka työskentelee Muovitehtaan laskentapäällikkönä. Jo firman nimi on ihanan vanhanaikainen. Voisiko kukaan kuvitella, että nykypäivänä liikeyrityksen nimestä voisi jo ihan suomeksi lukea, mitä siellä tehdään? Taina on monin tavoin tyytymätön työhönsä. Oikeastaan hän on aina halunnut maalata, mutta porvarillinen turvallinen ammatti vaikutti aikanaan vanhempienkin mielestä ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Kirja alkaa kuvauksella Tainan läksiäisistä. Juhlista Tainaa lähtee saattelemaan firman yksi pomoista, Markus. Sitten palataan taaksepäin, kymmenen vuoden takaiseen Lapinmatkaan, jolla ujo ja vetäytyvä Taina on rakastunut komeaan Maraan.

Nykyhetkessä Taina on siis tehnyt rohkean, kenties tyhmänrohkean päätöksen sanoutua irti vakityöstään ja muuttaa takaisin kotiseudulleen, johonkin maalle (todennäköisesti Pirkanmaan suuntaan, mutta en tunnistanut paikkakuntaa). Mukaan lähtee vanha Senja, joka aikoinaan on ollut Tainan lapsuudenkodin, pappilan taloudenhoitajana. Tarkoitus on elää Tainan maalauksista saamilla tuloilla. Helppoa ei ole. Maalaaminen on kovaa työtä, eivätkä taulut noin vain mene kaupaksi. Rahat käyvät vähiin ja sitten loppuvat. Kyläläiset suhtautuvat paluumuuttajiin epäluuloisesti, ja ikävätkin lapsuusmuistot alkavat palata mieleen tutussa ympäristössä. Lisäksi pidättyvän Tainan rakkausasiat ovat pahasti solmussa.

Tarina ei ole kovin sytyttävä tai vetävä, vaikka nopealukuinen. Jonkinlaista maalaisidylliä tavoitellaan: maalla kaikki onnistuu, kun vain jaksaa ahkeroida. Asenteiltaan teos on kovin kiltti, esimerkiksi seksiä kuvataan hyvin kainosti ja viitteellisesti. Isäproblematiikkaa on mukana, mutta vain taustalla. Tainan identiteettikriisi on ehkä päällimmäisin teema.

Kansi on kaunis, mutta valitettavasti kuvittajan tietoja ei tästä poistokirjasta löytynyt.



Anni Lahtinen: Tunturikurmitsa kutsuu
Karisto 1984. 197 s.

lauantai 9. heinäkuuta 2011

Margaret Atwood: Sokea surmaaja

”Kymmenen päivää sodan päättymisen jälkeen sisareni Laura ajoi alas sillalta.”

- Sokean surmaajan aloituslause -

Kirjoitin alkuvuodesta melko haltioituneen arvion kanadalaisen kirjailijan Margaret Atwoodin kirjasta Herran tarhurit. Silloin ajattelin, etten ollut lukenut aiemmin mitään Atwoodilta mutta että tilanne pitäisi kiireesti korjata. Lähikirjastomme hyllystä löytyi em. kirjan lisäksi vain Sokea surmaaja, jonka sitten lainasinkin. Onneksi kirjastossamme saa uusia lainoja lähes rajattomasti, näemmä, sillä laina on jatkunut puolisen vuotta. Jostain syystä kirja vain aina jäi luettavien pinon alimmaksi. Kansi on niin tutunoloinen, että olen saattanut jopa lainata kirjan joskus aiemmin, mutta lukematta on jäänyt. Omassa kirjahyllyssäni on jo vuosia nököttänyt pokkariversio teoksesta Orjattaresi, ja se sai hiljan viereensä Oryxin ja Craken. Turkuun tehdyltä antikkaiskulta tuli kotiin hyväkuntoinen Ryövärimorsian, joten Atwoodin tuotantoon on tarkoitus paneutua oikein kunnolla. Ihanaa, että on löytänyt näin loistavan ”uuden” kirjailijan, jonka tuotanto on vielä lähes kokonaan lukematta!

Sittemmin muistiinpanoistani löysin merkinnän vuodelta 1994, jonka mukaan olen lukenut romaanin Yli veden, mutta en selvästikään ole siitä mitenkään vaikuttunut. Muistelisinkin, että jossakin blogikeskustelussa joku piti tätä kirjaa Atwoodin hankalimpana. Pitänee sekin joskus tarkistaa uudelleen.

Sokea surmaaja on ilmestynyt vuonna 2000 ja voittanut Booker-palkinnon, toistaiseksi Atwoodin ainoan. Kirja ilmestyi samana vuonna myös suomeksi Hanna Tarkan kääntämänä. Kirjailijan tuotanto on varsin vaikuttava; romaanien lisäksi Atwood on julkaissut lukuisia runokokoelmia ja novelleja. Läheskään kaikkia teoksia ei ole suomennettu, ja jopa romaaneja on kääntämättä.


Sokea surmaaja on lyhyesti sanottuna upea romaani. Minäkertoja on 82-vuotias leskirouva Iris Chase Griffen, joka kuolemaansa odotellessaan ja sitä pelätessään haluaa vihdoinkin kertoa koko tarinan sellaisena kuin se oli. Iris kirjoittaa tarinaansa vihkoon mustalla kuulakärkikynällä 1990-luvun lopulla. Lukijaksi hän ajattelee ensin Myraa, joka auttelee häntä arkiaskareissa, mutta lopussa asia kirkastuu hänelle itselleenkin: tarina on tietysti tarkoitettu Sabrinalle, tyttärentyttärelle, joka ei ole koskaan halunnut tavata isoäitiään. Tarina alkaa siis tuolla ylinnä olevalla lauseella, mutta siitä Iris palaa alkuun, omiin isovanhempiinsa, jotka perustivat pienen teollisuusimperiumin Port Ticonderogan pikkukaupunkiin 1800-luvun loppupuolella. Seassa on paikallisesta lehdestä leikkeitä, jotka ennakoivat tulevia tapahtumia. Välillä kerrotaan kuitenkin ihan toista tarinaa otsikolla Sokea surmaaja. Siinä nimettömät mies ja nainen tapaavat toisiaan salaa. Lemmiskelyn jälkeen mies kertoo naiselle tarinaa vieraasta planeetasta ja sen oudoista kansoista. Kirjan edetessä lukija vähitellen alkaa tajuta näiden kahden kertomuksen yhteyden, vaikka alussa ne tuntuvat hämmentävän erillisiltä.

Irisin (näin nimeä kirjassa taivutetaan) ja Lauran äiti kuolee keskenmenoon, kun tytöt ovat 8- ja 5-vuotiaita. Sen jälkeen heistä huolehtii lähinnä Reenie, taloudenhoitaja, jonka tytär Myra on. Isä ei oikein osaa keskittyä kotiasioihin, ja lapsille palkataan liuta kotiopettajia, jotka he vuorostaan savustavat ulos. Perhe asuu hienossa mutta vähitellen rapistuvassa Avilion-nimisessä talossa, jonka puutarhassa on patsaita ja lampi. 1930-luvun lama alkaa vaikuttaa myös Chasen tehtaisiin, jotka sodan aikana kukoistivat. Kaupunkiin tulee myös ulkomaisia kommunistiagitaattoreita, heidän joukossaan Alex Thomas, johon sekä Laura että Iris tutustuvat ja ihastuvat. Torontolainen Griffenin teollisuussuku kiinnostuu Chasen tehtaista, ja Iris solmii avioliiton Richard Griffenin kanssa. Tämäkin selviää lukijalle jo aivan alussa lehtileikkeistä.

Laura siis teki 25-vuotiaana itsemurhan. Häntä alettiin sittemmin palvoa hyvin lahjakkaana kirjailijana, sillä hänen esikoisromaaninsa Sokea surmaaja julkaistiin postuumina. 50 vuotta myöhemmin Iris haluaa tehdä selkoa siitä, mitä todella tapahtui, miksi Laura päätti tappaa itsensä. Iris kokee olevansa itse osasyyllinen, mutta joutuneensa myös vääryyden uhriksi.

Atwood on todella taitava kirjailija. Tarina on kiehtova ja monipolvinen, ja lukija joutuu tavallaan ratkaisemaan kirjan arvoituksen. Samalla hän kertoo pitkän pätkän Kanadan historiaa ja kuvaa yhteiskunnan muutosta. Ihmiskuvaus on vakuuttavaa ja henkilöiden kohtalot koskettavia. Vanha Iris on teräväkatseinen ja -kielinen, eikä kaihda sanoa, mitä ajattelee nykymenosta: ”No, niillä on minuuttitaksa, lakimiehillä, samaan tapaan kuin halvimmilla huorilla. Odotin koko ajan kuulevani ovelta koputtelua ja ärtyneen äänen: Hei siellä. Mitä siellä kuhnitaan? Pane seisomaan, pistä se sisään ja ota se ulos!”

Sokeasta surmaajasta löysin vain pari blogikirjoitusta: Kirsimaria, Milna, ja Pieni lukupiiri ovat kirjoittaneet kirjasta aiemmin. Mikäli sinäkin olet kirjoittanut, laita kommenttiin linkkisi, kiitos! Atwoodilla on viralliset nettisivut, joista pääsee mm. lukemaan hänen blogiaan ja tykkäämään hänen kustantajan ylläpitämiä Facebook-sivuistaan.

Osallistun tällä Satun 500+ minihaasteeseen, sillä tämä on kunnon tiiliskivi, yli 700 sivua.

Margaret Atwood: Sokea surmaaja (The Blind Assassin)
Suom. Hanna Tarkka. Otava 2000. 707 s.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Berliininpoppelit-tv-sarja alkaa uusintana tänään!


Huomio nyt kaikki, jotka vielä ette ole nähneet aivan upeaa tv-sarjaa Berliininpoppelit!

Sarjan uusintakierros alkaa tänään YLEn FST5-kanavalla klo 21.30. Kannattaa ehdottomasti katsoa. En ole lukenut Anne B. Ragden trilogiaa, johon tv-sarja perustuu, mutta pidin sarjasta kovasti, kun se esitettiin vuoden 2010 keväällä. Sarjaa tosin mainostettiin humoristiseksi, mitä se mielestäni ei ole. Se on lähinnä traaginen tarina perheestä ja suvusta, vaikenemisesta, salaisuuksien painosta, välittämisen vaikeudesta.

Iltalehden Jenni Uotinen esittelee sarjaa lyhyesti täällä. Tosin esittely sopii mielestäni vain aloitusosaan. Sarja on aika pitkä, kaikkiaan kahdeksan osaa, joten monenlaista ehtii tapahtua. Ragde syventää keskeisten henkilöiden persoonia vähitellen. Kaikki pyörii oikeastaan vanhan rappeutuvan sukutilan ympärillä. Myös maisemat ovat huikeat.

Haaste lintubongareille ja himolukijoille


Keväällä Koko lailla kirjallisesti -blogissa pohdittiin, mikä on kaunein kirjan nimi, ja vähän myöhemmin Satu laittoi liikkeelle minihaasteen Apiloita ja omenankukkia. Siinä piti lukea kirja, jonka nimessä mainitaan kasvin nimi. Ajatukset jäivät pyörimään mieleeni, vaikka en keksinyt sitä kauneinta kirjan nimeä sen paremmin kuin lukenut kasvikirjaakaan. Sen sijaan aloin miettiä, mitä sellaisia kirjoja tiedän, joiden nimissä mainitaan jokin lintu. Parin kuukauden hajanaisten mietteiden jälkeen sain kokoon surkean pienen listan (aiemmin luetut tummennettu ja suluissa vinkinantaja):

Richard Bach: Lokki Joonatan (Linnea)
Gudbergur Bergsson: Joutsen (Sara)
Suzanne Collins: Matkijanärhi
Margaret Craven: Kuulin pöllön kutsuvan (Jum-Jum)
Colleen McCullough: Okalinnut (Karoliina)
Susan Fletcher: Meriharakat (Villasukka kirjahyllyssä)
John Grisham: Pelikaanimuistio (Luru)
Dashiel Hammet: Maltan haukka (Taava)
Lee Harper: Kuin surmaisi satakielen
Lian Hearn: Satakielilattia (Sara)
Jera Hänninen: Harakkapoika (Zephyr)
Yashar Kemal: Haukkani Memed
Ken Kesey: Yksi lensi yli käenpesän (Karoliina)
Yasmina Khadra: Kabulin pääskyset(Zephyr)
Selma Lagerlöf: Peukaloisen retket villihanhien seurassa (Jum-Jum)
Anni Lahtinen: Tunturikurmitsa kutsuu
Auli Mantila: Varpunen (Luru)
Timo K. Mukka: Kyyhky ja unikko (Jenni)
Reijo Mäki: Satakieli lauloi yöllä
Herta Müller: Ihminen on iso fasaani (Sara)
Jukka Parkkinen: Korppi-kirjat (Luru)
Alan Paton: Liian myöhään vesipääsky
Edgar Allan Poe: Korppi (Sara)
Jayne Anne Philips: Kiuru ja termiitti (Taava)
Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni (Maria)
Sean Stewart: Matkijalintu (Satu)
Nassim Nicholas Taleb: Musta joutsen (Tuomas Enbuske, KK 15/2011)
Ngugi wa Thiong'o: Variksen velho (Zephyr)
Anton Tshehov: Lokki (Hanna)
Kaari Utrio: Haukka, minun rakkaani (Morre)
Kaari Utrio: Tuulihaukka (Morre)
Rauha S. Virtanen: Kiurut laulavat

(Alkuperäiset ideani kursiivilla selvyyden vuoksi.)

Apua siis tarvitaan teiltä, rakkaat blogistit! Mitä muita muistatte?

Lisäksi tämä on ensimmäinen ihan oma haasteeni: Lue kirja, jonka nimessä mainitaan jonkin linnun nimi. Pistetään aikarajaksi loppuvuosi. Rajataan niin, että mukaan otetaan vain kaunokirjallisuus ja siitä proosa; romaanit ja novellit. Linnun pitää olla oikea lintulaji, ja sen pitää olla suomeksi kirjan nimessä.

Itse osallistun tuolla Harperilla, joka on odottanut vuoroaan jo jonkin aikaa ja joka nousi listallani tuon Puumajakesä-yhteyden ansiosta. Tavallaan tästä tulee hauska ketju, sillä vastasin Puumajakesällä Susan Nostalgian jäljillä -haasteeseen.

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Lilian Kallio: Ugudibuu

      -    Oottekste kuulleet tytöstä, joka sanoi: ugudibuu?

-          Mitä sanot?

-          Ugudibuu.

-          Ugudibuu?

-          Se oli hupiohjelma telkkarissa. Yks viisivuotinen tyttö rupes vahvasti uskoon, että mikä tahansa katoo kun sille sanoo ugudibuu. Se kokeili ja fiuh! Kaikki minkä se halus haihtuvan haihtu sen sileän tien. Lapsenusko sai atomien liikkeen pysähtymään. Uskohan on liikettä niinkun ainekin ja molemmat – melki tyhjää. Kun aattelee kaikkee sitä rähinää ja surkeutta, mitä maailmassa oli, niin joku sano ihmisille ugudibuu, mutta unohti meidät.


Luin Susan Nostalgian jäljillä -haastetta varten Lilian Kallion nuortenkirjan Puumajakesä. Blogikirjoitustani varten etsin Kalliosta lisätietoa, jota löytyi harmillisen vähän. Sen verran kuitenkin selvisi, että Kallio on em. kirjan lisäksi julkaissut aikuistenkirjan Ugudibuu vuonna 1975. Erikoisen nimen selitys on tuossa alkuun lainaamassani katkelmassa. En ollut aiemmin tiennyt kirjan olemassaolosta, mutta päätin etsiä sen käsiini luettuani Johanna Sinisalon kirjoittaman kirjaesittelyn, jossa hän mainitsee kirjan kolahtaneen.

Ugudibuu luokitellaan scifi-kirjaksi, koska lähtöasetelmassa maapallon kaikki ihmiset katoavat jäljettömiin samassa silmänräpäyksessä. Jäljelle jää vain viisi nuorta naista Tampereelta ja sen liepeiltä: minäkertoja Mari (Marianne), hänen kaksi ystävätärtään, kämppäkaverukset Tuulikki (Tuuli) ja Tyyne, Tuulikin 13-vuotias pikkusisko Hellu (Helinä) sekä Tarja. Naiset ovat parinkympin kieppeillä Hellua lukuun ottamatta. Ihmisten katoaminen aiheuttaa kaaoksen, koska esimerkiksi autot jatkavat matkaansa ilman kuljettajaa, kunnes sammuvat tai törmäävät johonkin. Ruumiita ei siis tule, koska ihmiset kirjaimellisesti katoavat. Muista kulkuneuvoista, kuten junista tai lentokoneista kirjassa ei mainita mitään. Naiset menevät tietysti paniikkiin ja luulevat tulleensa hulluiksi. Kun he sitten löytävät toisensa ja kokoontuvat yhteen, kukin alkaa reagoida katastrofiin omalla tavallaan. Ensin tietysti tapahtuman laajuus tuntuu käsittämättömältä. Mutta kun puhelin, radio ja sähköt lakkaavat toimimasta, eikä etsinnöistä huolimatta lisää ihmisiä ala löytyä, on naisten vähitellen koottava itsensä ja ryhdyttävä toimiin oman tulevaisuutensa turvaamiseksi.

Kallio kuvailee paljon sitä, miten aineelliset olot muuttuvat, kun ihmiset kertakaikkisesti lakkaavat olemasta. Ensin naiset odottavat koko ajan, että muut palaavat minä hetkenä hyvänsä. Tavaroiden ottaminen kaupoista tuntuu varastamiselta, ja naiset tekevätkin ensin tunnontarkasti listoja ottamistaan tarvikkeista. Kiinnostavaa on, että ruuan lisäksi alussa kuluu eniten olutta. Suru, epätoivo, syyllisyys ja alkava masennuskin upotetaan oluthuuruihin. Yhtymäkohtia Robinson Crusoeen on selvästi. Robinsonkin sai saarelleen yltäkylläisesti tarvikkeita, ja loput olikin suhteellisen helppo hankkia tai valmistaa nokkeluuden, kekseliäisyyden sekä ahkeruuden avulla.

Tavara menettää nopeasti arvonsa, kun sitä on saatavilla rajattomasti. Naiset valtaavat itselleen ja kokoamalleen karjalle pari luksusrivitaloa Pispalanharjun kupeesta ja kalustavat sen mukavaksi. Työtä pitää tehdä alussa paljon, mikä tietysti helpottaa. Tosin kaikki eivät ole vakuuttuneita siitä, miksi kannattaa ponnistella. Olisi helpompaa vain kuolla pois. Huikeimpia juttuja ovat Marin ja Tarjan matkat etelään. Naiset ajavat asuntovaunun ja myöhemmin rekan kanssa Etelä-Eurooppaan asti etsimään muita ihmisiä ja hakemaan tarvikkeita. Tuopa Mari kerran tullessaan Mona Lisankin Tuulikin huoneen koristeeksi J.

Suurin ongelma on tietysti muiden ihmisten puuttuminen. Viiden naisen välit ovat välillä kireät ja riitaisat, kun ei mitään ulkopuolista purkautumiskeinoa ole. Talvet ovat pahimpia, kun joudutaan olemaan tiiviisti yhdessä sisätiloissa. Pahinta on kuitenkin miesten puuttuminen. Miehistä unelmoidaan, puhutaan ja nähdään unia. Miehenpuutetta yritetään korvata monin keinoin, mutta heikon tuloksin. On masentavaa ajatella, että kaikki loppuu, kun vauvoja ei tule. Lapsenkaipuu on ankaraa.

Kallio kuvaa myös sitä, miten luonto nopeasti valtaa takaisin ihmiselle menettämänsä tilan. On hauska huomata, miten kirjoittamisajankohta näkyy joissakin yksityiskohdissa. Vesilinnut yleistyvät nopeasti, ja naiset näkevät jopa muutamia joutsenia. Villikoiralaumoista tulee pian todellinen riesa, mutta susia luulee vain yksi naisista nähneensä vilahdukselta. Näin mielikuvituksellisen tarinan ollessa kyseessä on tietysti turha valittaa, että jokin ei ole realistista, mutta nykylukija ajattelee ensimmäiseksi, mitä nykypäivänä ja jo 1970-luvullakin oikeasti tapahtuisi vastaavassa tilanteessa: ydinvoimalaturmat! Kaikkien toiminnassa olevien ydinvoimaloiden ytimet sulaisivat, kun jäähdytysjärjestelmät ennemmin tai myöhemmin lakkaisivat toimimasta. Tästä vaihtoehdosta ei kirjassa inahdetakaan, ja Euroopassakin oleskelu on turvallista ja helppoa. Autobahnit eivät taida olla tukossa romuttuneista autoista kuten Tampereen kadut?

Jos olisin tamperelainen tai edes tuntisin kaupunkia hieman paremmin kuin vain ydinkeskustan muutaman nähtävyyden, olisin saanut kirjasta varmaankin paljon enemmän irti. Kallio kuvailee paljon kaupunkia ja sen paikkoja, joissa naiset liikkuvat. Näsinneulaan naiset rakentavat omatekoisen merkinantomajakan ja toivovat, että joku näkisi sen. ”Seitsemäntenä kesänä kalasääksi teki pesänsä Näsinneulan ravintolaan.”

Johanna Sinisalo toteaa kirjoituksessaan, että Ugudibuun idea on lajityypissään kliseinen ja kulunut. Minua se ei haittaa, koska olen lukenut vastaavia hyvin vähän. Kuvittelin, että kirjan hankkiminen olisi vaikeaa, mutta se nökötti sievästi aikuistenosastolla hyllyssä omalla paikallaan pääkirjastossa. Kannattaa ehdottomasti tutustua!


Lilian Kallio: Ugudibuu
Tammi 1975. 194 s.

perjantai 1. heinäkuuta 2011

Nostalgian jäljillä -haaste: Lilian Kallion Puumajakesä


Keväällä bongasin Järjellä ja tunteella -blogin Susan Nostalgian jäljillä -haasteen, ja jo silloin päätin, että siihen on osallistuttava ennemmin tai myöhemmin. Kirjavalintakaan ei ollut lopulta hankala. Teinivuosilta on jäänyt vahvasti mieleen silloinen lempikirja Puumajakesä. Päätin lukea sen aikuisen silmin. Omista muistiinpanoistani löysin vahvistuksen sille käsitykselle, että kyseinen kirja on tullut luettua aikanaan useampaankin kertaan (palaan noihin muinaisiin muistiinpanoihini laajemmin syksymmällä): vuodelta 1980 löytyy merkintä, samoin 1981. Varhaisemmalta ajalta minulla ei ole muistiinpanoja olemassa, mutta oletan lukeneeni Puumajakesän jo aiemminkin. Perustelen alempana tarkemmin.

Lilian Kallio on salaperäinen kirjailija, josta on todella vaikea kaivaa mitään tietoa esiin. Samaan ongelmaan on näemmä törmännyt myös kirjailija Miina Supinen jo pari vuotta sitten. Wikipediassa on vain masentavan lyhyt artikkelintynkä:

Lilian Kallio (s. 1945)Längelmäellä on suomalainen kirjailija. Ugudibuu (1975) on romaani, jossa ryhmä tamperelaisia naisia joutuu selviytymään maailmassa, josta kaikki muut ihmiset vaikuttavat äkillisesti kadonneen. Puumajakesä (1977) on nuortenkirja.

Muistelenkin epätoivoisena etsiskelleeni lisää Kallion nuortenkirjatuotantoa, mutta tuo aikuistenkirja on jäänyt tutkaltani valitettavasti piiloon. Kuulin siitä ensimmäistä kertaa vasta nyt. Ugudibuusta on hieno Johanna Sinisalon kirjoittama esittely Aikakoneen sivuilla. Kirja kuulostaa juuri sellaiselta robinsonadilta, josta pidän, vaikka ei saaritarinasta kyse olekaan. On pakko jäljittää kirja kirjastosta pikimmiten!

Muistin Puumajakesästä ennen kaikkea tunnelman: kotoisa, turvallinen, lempeä, vaikka seikkailujakin koetaan. Lisäksi muistin, että kirjan puumaja on saanut vaikutteensa J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -kirjan haltioitten asumuksista, koska Puumajakesän päähenkilöt lukevat ahmien ko. kirjaa tarinan aikana ja haluavat eläytyä siihen mahdollisimman paljon. Nyt perustelu alkukappaleen ajoitusoletukseen. Muistiinpanojeni mukaan olen lukenut koko Sormusten herra -trilogian ennen tämän kirjan lukemista. Kuitenkin minulla on vankka käsitys siitä, että juuri Puumajakesä aikoinaan, varmaan parin lukukerran jälkeen, sai minut tarttumaan tosi paksuun fantasiakirjaan. Fantasia ei ollut mitenkään muodissa 1980, ja muistankin, että kirjaston kirjat olivat aika resuisessa kunnossa ja vanhoja. Puumajakesä on ilmestynyt vuonna 1977, ja se on ollut meillä kotona, todennäköisesti siskoni omistamana. Nyt lukemani kappaleen olen hankkinut kirjaston poistomyynnistä pari vuotta sitten omille lapsilleni (jotka eivät kovin ihastuneet, mutta tytär on tainnut lukea).

Ihanan boheemiin idylliin solahdetaan heti kirjan ensi sivuilla. Minäkertoja on kymmenvuotias Lea, joka muuttaa 11-vuotiaan Leo-veljensä ja psykologi-isänsä kanssa Englannista Tampereelle vanhaan puutaloon. Äiti on kuollut auto-onnettomuudessa vuotta aiemmin Lontoossa. Perhe on koko lasten elinajan muuttanut paikasta toiseen, mutta nyt isä on ostanut talon ja aikoo aloittaa syksyllä työt yliopistolla. Lapset menevät syksyllä suomalaiseen kouluun, mutta kirja alkaa keväästä, eikä isän mielestä enää kannata aloittaa koulunkäyntiä ennen kesälomaa. Talossa on kiehtova torninurkka ja tilaa niin paljon, että lapset saavat ensimmäistä kertaa omat huoneet. Ne he saavat sisustaa mielensä mukaan isovanhempien autotallissa säilötyillä huonekaluilla. Jotain Peppi Pitkätossumaista tunnelmaa on tässä aistittavissa, vaikka isä ei olekaan neekerikuninkaana vaan vahvasti läsnä.

Heti ensimmäisenä iltana Leon on tultava nukkumaan Lean huoneeseen, koska mustat ratsastajat pelottavat häntä. Leo on aloittanut Sormusten herran, ja Lea aloittaa aamulla saman kirjan tosin englanninkielisenä versiona.

Pian lapset tutustuvat naapurikerrostalossa asuviin lapsiin. Kaksoset Tapio ja Tellervo asuvat yksinhuoltajaäitinsä kanssa Jyrkin ja Leilan naapureina. Näillä on väkivaltainen isä, joka hakkaa vaimon ja lapset humalapäissään. Kaveruksiin kuuluvat myös hiljainen ja viisas Reijo sekä rikkaitten vanhempien laiminlyömä riitaisa Anita. Kesälomien alettua lapset leikkivät yhdessä, ja kun Leo sairastuu pahimmanlajin puumajamaniaan, kaverukset alkavat yhdessä puuhata majaa läheisen metsikön isoon kuuseen. Samalla he tutustuvat puun omistajaan eli maanviljelijä Möttöseen ja tämän vaimoon sekä Halli-koiraan. Majasta tulee aikuisten avulla hieno (tosin aika epäuskottavan ahkerasti lapsetkin rakentavat), ja sen jälkeen majalla alkavatkin melkoiset larppaukset (vaikka termiä ei vielä 70-luvulla tunnettukaan). Mieleenpainuva kohtaus on raju ukonilma, joka yllättää puussa yöpyvät lapset.

Varsinaista juonta kirjassa ei ole. Maja rakennetaan, ja siellä leikitään. Samaan aikaan ratkotaan kuitenkin muita ongelmia. Asuinalueella liikkuu pyromaani, jonka tuhotöitä yritetään aluksi laittaa lasten syyksi. Tornitaloa tyrannisoi kiukkuinen vanha talonmies, joka mielellään hankkii hankaluuksia tenaville. Tapion ja Tellervon hoitolapsi katoaa, tienvarresta pelastetaan tiedoton narkkari. Suurin ongelma on kuitenkin Jyrkin ja Leilan perhetilanne. Jyrki on ilkeä rääväsuu, Leila arka ja pelokas kahdeksanvuotias. Äiti on saamaton nahjus, samoin isä, paitsi juopotellessaan. Silloin isä karjuu ja riehuu sekä lyö. Kaikki tietävät tilanteen, mutta kukaan ei voi tai halua tehdä mitään. Tämäkin kuvio saa onnellisen lopun osin Lean ja Leon isän ansiosta.

Leon ja Lean isä on oikea ihanneisän perikuva. Ensinnäkin 1970-luvulla oli todella harvinaista, että mies on yksinhuoltaja, olkoon vaikka leski. Tämä isä on sen lisäksi reilu, hauska, kuunteleva, huolehtiva, rakastava jne. Ei ihme, että Tapio ja Tellervo ovat ihastuksissaan. Aikuisena on helppo huomata kirjan opettavaisuus. Heikkoja on puolustettava, vääryydet oikaistava. Ystävyys ja rakkaus auttavat, asiat kääntyvät parhain päin, kun on rehellinen ja tekee oikein. Ilkeitten ja pahojen ihmisten ilkeys ja pahuus selittyvät kätketyillä vaikeuksilla ja suruilla. Jne. Nuorena näillä asioilla ei ollut merkitystä. Kirja vain oli niin hyvä. Hyvä se on edelleenkin.

Jos olisin 15-vuotiaana tuntenut intertekstuaalisuuden käsitteen, olisin ollut innoissani. Valitettavasti muut kuin tuo aivan ilmeinen Tolkien-linkitys (kirjassa mainitaan ainakin myös Lohikäärmevuori) ovat kuitenkin menneet selkeästi ohi. Kovin hienovaraisesti Kallio ei viittauksiaan ole kirjaan laittanut, vaan hän sanoo ihan suoraan. Leon maja-ahdistukseen isä antaa luettavaksi Harper Leen teoksen Kuin surmaisi satakielen. Lea lukee Tove Janssonin Näkymätöntä lasta ja saa idean Leilan auttamiseksi. Lapset laulavat metsässä Aleksis Kiven Laulua oravasta. Tuo Harper Lee on mennyt aikanaan kokonaan ohi, mutta ostin sen juuri keväällä, joten sen sijainti lukulistalla kyllä koheni.

Sitten onkin lähdettävä Ugudibuuta metsästämään!

Lilian Kallio: Puumajakesä
WSOY 1977. 161 s.