Riko Saatsi: Yönistujat

 

Ei karjala ollut kieli ollenkaan, siinä missä suomi ja ruotsi ja venäjäkin olivat.
Se oli ruma ja saastunut murre, ja siellä murteella esitetyt ajatukset olivat rumia
 ja saastuneita ajatuksia. Ihminen, joka näitä ajatuksia tällä sekasotkulla ajatteli ja puhui, oli ryssän turmelema ryssä itsekin.

 

Riko Saatsin esikoisromaani Yönistujat alkaa rohkeasti parin sivun mittaisella karjalankielisellä monologilla. Henkilö, josta käytetään nimitystä N., muistelee Joensuun (ilmeisesti) keskussairaalan osastolla vuoden 1991 lopulla neljänkymmenen vuoden takaisia tapahtumia. Tiiviisti tankkaamalla karjalan kieltä osaamaton lukijakin huomaa sentään vähän pääsevänsä kärryille, mistä on kyse.

Mutta kieltämättä lukijaa hieman kauhistuttaa. Miten tästä oikein selvitään? Onko luvassa paljonkin tekstiä oudolla kielellä, josta melkein ymmärtää miltei kaiken, ehkä?

Onneksi Saatsi on kuitenkin kirjoittanut valtaosan romaanistaan suomeksi. Mutta kuten kirjoitukseni alkuun lainaamastani sitaatista käy ilmi, kielestä ja kulttuurista puhutaan tarinassa paljon. Kysymys joukkoon kuulumisesta ja ulkopuolisuudesta on teoksen ydinainesta.

Meillä ei ollut jäljellä muuta kuin nämä tavat, jotka olivat vieraita paikallisille, mutta tekivät meistä täälläkin niitä ihmisiä joita olimme. Jos luopuisimme tavoistamme ja kielestä, kävisimme äkkiä ontoiksi kuin munankuoret, joista kallisarvoisin sisin oli puhallettu ulos. Kuorta saattoi kyllä aina maalata kuin pääsiäisen alla jos minkä asuinpaikan väreihin. Mutta kerran valutettu muna pysyi tyhjänä, vaikka kuorta miten yritti koristella.

Romaanin toisessa aikatasossa, jota N. viimeisinä kuukausinaan Joensuussa muistelee, eletään Nurmeksessa Pohjois-Karjalassa vuotta 1951 ja sen yhtä vuorokautta. Laatokan Karjalan pohjoisosasta Suistamon pitäjästä evakkoon lähteneen perheen Tatjana-mummu kuolee pitkän sairastelun jälkeen kotona. Romaanin minäkertoja Nasti eli karjalankielisten muistelulukujen N. on Tatjanan miniä.

Tatjana-mummun kuolema aiheuttaa talonväessä paitsi tunnekuohuja myös kiivasta toimintaa. On alettava kiireesti valmistella ortodoksisen uskonnon mukaisia ruumiinvalvojaisia ja niitä seuraavaa hautausta. Miesväki ryhtyy tekemään arkkua ja hautaristiä ja naiset valmistelemaan mummua arkkuun panemista varten sekä tekemään tarjottavia vieraille.

Kuoleman vierailu nostaa esiin monenlaisia muistoja ja tunteita Nastissa mutta myös muussa talonväessä. Nastin ja Feodorin välejä ovat sodasta asti hiertäneet monet asiat. Mies on ollut Suistamolla ison talon isäntä, pitäjässä arvostettu mies. Nasti näkee, että miehen on vaikea sopeutua uuteen tilanteeseen. Sota on särkenyt paljon niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Feodor pitää sitkeästi kiinni vanhasta, niin kielestä kuin uskonnostakin. Nasti näkee asiat perustavanlaatuisesti toisin. Hänelle sopeutuminen on tärkeintä. Jos se vaatii uuden kulttuurin omaksumista, hän on siihen valmis. Hinnasta piittaamatta.

Minä olen Anni ja sinä olet Heikki! Tuo tuolla on Vastimovaara! Vastimo on Nurmeksen pitäjässä, eikä Suistamon kirkolla missä sinä yhä vaan uinut kuin joku kuuro ja sokea kontionperse!

Lapset kasvoivat tällä puolen rajaa. Tämä Suomi olisi heidän koko elämänsä. Oli pakko löytää toisia olemisen tapoja, jotta elämään täällä mahtuisi mukaan.

Varsinaiset tapahtumat siis ajoittuvat yhteen vuorokauteen. Tatjana-mummu kuolee, ja jo illaksi taloon tulevat naapurit eli yönistujat ruumiinvalvojaisiin jättämään hyvästit vainajalle ja ottamaan osaa omaisten suruun. Yllättäen saadaan tieto, että tavanomaiset kolme vuorokautta kestävät ruumiinvalvojaiset eivät tulekaan kyseeseen, vaan Tatjana-mummo on vietävä kirkolle maahanpanijaisiin jo seuraavana aamuna. Romaani huipentuu siunaustilaisuuteen, jossa kysymys vainajan nimestä kärjistyy miltei käsirysyksi.

Saatsi on taitava sanankäyttäjä. Karjalan kielen vahva osuus romaanissa on paitsi rohkea veto myös ihailtava panostus ja nosto. Kirjailija on paneutunut itselleen tärkeään asiaan ja saa myös lukijan havahtumaan. Karjalan alueen kulttuuri on sekin romaanissa esillä vahvasti. Kuoleman kohtaamisen erilaisuus herättää kysymyksiä romaanin maailmassa, mutta se on terveellinen muistutus myös nykyihmiselle. Jokainen meistä joutuu kohtaamaan kuoleman, vaikka kuinka haluaisimme sen unohtaa ja sulkea pois arjestamme. Kenties vanhoista perinteistä olisi opittavaa?

Emäntä ilmoitti heti alkuun Tatjanalle, ettei hän talon sisällä kuuntelisi ryssäin mongerrusta. Isälleen nainen noitui häpeilemättä, että tämmöisten takia hänen miehensä ja veljiensä piti sotia. Jos pyysin työkalua tai lautasta lainaksi, emäntä muisti aina nälväistä pakolaisuudestamme.

Eniten Yönistujissa minua kuitenkin hätkähdytti, miten käsittämättömän julmasti evakkoja kohdeltiin sodan keskellä ja sen jälkeen. Karjalankielisen väestön kohtelu lienee ollut karummasta päästä, koska vieras kieli on särähtänyt ikävästi venäjältä suomenkielisten korvaan, mutta joka tapauksessa kuvaus on pysäyttävää jälleen kerran. Kotinsa täysin omaa syyttään menettäneitten ja muutenkin sodasta pahoin kärsineitten ihmisten nurjamielinen kohtelu, suora päin kasvoja sättiminen ja avoin vihoittelu on tyrmistyttävää.

Miten on voitu ajatella, että pakolaiset olisivat jotenkin itse aiheuttaneet tilanteensa? Mikä olisi ollut parempi vaihtoehto kuin ihmisten evakuointi ja asuttaminen? Ymmärrän tietysti, että täältä 2020-luvun puolivälistä käsin moralisointi on kyseenalaista, mutta juuri näitä kysymyksiä Yönistujat ja monet muut samaa aihepiiriä sivuavat romaanit ovat minussa herättäneet.

Tätä taustaa vasten ei valitettavasti ole yllätys, miten nuivasti nyky-Suomessa suhtaudutaan pakolaisiin, jotka tulevat kaukaisemmista sodista ja maista. Miten voi asettua vierasta kieltä puhuvan ja erilaiselta näyttävän ihmisen asemaan, kun ei siihen kykene oman maansa kansalaistenkaan kohdalla?

Pakolaisen piti olla kaikesta kiitollinen.

Riko Saatsi: Yönistujat
Gummerus 2025. 191 s.

Arvostelukappale.

Riko Saatsin Yönistujat oli vuoden 2025 Kaunokirjallisuuden Finlandia -ehdokas. Raati perusteli ehdokkuutta näin:

Muodoltaan hallittu, puhutteleva romaani kertoo karjalaisen evakkoperheen kokemuksista. Yhden vuorokauden tapahtumien kautta teos kuvaa syrjintää ja vieraaseen kulttuuriin sopeutumisen vaikeutta tavalla, joka saa pohtimaan pakolaisten asemaa myös nykyajassa. Kirjailijan täsmällinen ilmaisu ja kertomuksen karjalankieliset jaksot tukevat romaanin tärkeää teemaa, äidinkielen merkitystä yksilön ja yhteisön identiteetille.

Yönistujat-romaani voitti ensimmäisen Karelia-palkinnon tammikuussa 2026. Palkintoperusteet:

Karelia-palkinnon voittajateos imaisee lukijansa seuraamaan yhden perheen elämää ja sen yhden jäsenen elämän väistämätöntä päättymistä. Meille tarjotaan kuvaus yhden uskonnon suhtautumisesta vainajaan, kuoleman riiteistä ja niiden törmäyksestä erilaiseen. Tässä ajassa, kun kuolema ja vainajat yritetään piilottaa olemattomiin, tarvitaan kurkistus kuoleman olemassaoloon. Kirjan kieli − tai oikeammin kielet − on vahvaa, tiiviiksi keskitettyä mutta samalla runollista, herkkää, vivahteikkaasti kuvailevaa. 

Kirja kertoo tietystä perheestä tiettynä aikana, mutta samalla se kertoo yleismaailmallista tarinaa pakolaisuuden, vierauden ja erilaisuuden kokemuksesta sekä ihmisten kyvystä tai halusta sopeutua toisenlaiseen kieleen, toisenlaiseen elämäntapaan. Se kertoo myös vieraita vastaanottavan väestön suhtautumisesta tulijoihin: torjunnasta, kiusanteosta ja suoranaisesta julmuudesta, mutta myös ajan mittaan lisääntyvästä ymmärryksestä. Kirja on hyvin ajankohtainen ja samalla ajaton.