Virpi Hämeen-Anttila: Käärmeitten kesä

Pidin Virpi Hämeen-Anttilan vuonna 2014 ilmestyneestä historiallisesta dekkarista Yön sydän on jäätä melkoisesti, samoin sen mukavan ristiriitaisesta päähenkilöstä virkamies-salapoliisi Kalle Björkistä. Kirja loppui lupaavasti jatkoa ajatellen, ja Käärmeitten kesä piti lupauksen. On alkanut Björk-sarja. Suosittelen erittäin vahvasti lukemaan sarjan kirjat ilmestymisjärjestyksessä, sillä juoni jatkuu monelta osin kirjasta toiseen.

Eletään edelleen vuotta 1921, nuoren itsenäisen valtion haparoivia alkuaikoja. Maailma ympärillä kuohuu, eikä vähiten idässä rajan takana. Kalle Björk jatkaa leipätyössään sisäasiainministeriössä ministeri Ritavuoren kansliassa, eivätkä perintöasiat ole selvinneet oikeastaan puoleen tai toiseen sitten edellisen kirjan lupaavan loppuratkaisun.

Arjen tylsyyttä rikkoo pian toimeksianto, jonka Björk saa varakkailta helsinkiläissisaruksilta. Näiden täti on kuollut kotonaan lääkärin mukaan sydänkohtaukseen, mutta sisarusten mielestä kaikki ei ole kohdallaan. Asunnossa on merkkejä jonkun ulkopuolisen käynnistä paikalla juuri ennen tädin tuhoisaa sairaskohtausta. Lisäksi testamentti on uusittu vain muutama päivä aikaisemmin ja se poikkeaa muutamilta osin merkittävästi aiemmasta. Maininta arvokkaasta korusta on poistettu, ja siihen on lisätty kaksi uutta edunsaajaa, Hebron-seurakunta ja Uuden Verson Liitto -niminen hämäräperäinen yhdistys. Lisäykset kummastuttavat sisaruksia, sillä täti ei ollut lainkaan uskonnollinen, oikeastaan päinvastoin. Mutta ennen kaikkea arvokas perintökoru on kadonnut jäljettömiin.

Björk palkataan siis selvittämään, murhattiinko täti ja minne on joutunut perintökoru. Huolelliset tutkimukset paljastavat, että murhaepäilyissä lienee perää, mutta sitten seinä tuntuu nousevan pystyyn. Varteenotettavia epäiltyjä ei tunnu löytyvän, ei myöskään kadonnutta korua. Sitten Björk saa poliisiystäviensä kautta kuulla samantapaisesta rikoksesta, jossa on ilmeisesti myrkyttämällä murhattu varakas vuokraisäntä. Poliisilla tuntuu tosin olevan jo syyllinen näpeissään, mutta Björk ei suostu heti nielemään ilmeisintä henkilöä syylliseksi. Myös tämän murhan uhrilta on kadonnut arvokasta omaisuutta. Kuka pistää Helsingin varakasta keskiluokkaa kylmäksi sarjatyönä?

Vaivalloisten tutkimusten mittaan Björk ujuttautuu myös Uuden Verson Liiton kokouksiin. Karismaattinen tohtori Merthen puhuu kannattajilleen tieteen uusista saavutuksista sekoitettuna natsien rotuopin aatteisiin. Tähtäimessä on uuden ihmisen ja uuden uljaan maailman luominen. Tohtori Merthenin menetelmät eivät täysin kestä päivänvaloa, ja Björk joutuu kokemaan pelottavia hetkiä vain miehille ja vahvahermoisille tarkoitetussa erikoisistunnossa. Jotain hämärää liittyy yhdistyksen toimintaan, se on selvää, mutta liittyykö se myös murhiin? Ja jos liittyy, miten?

Runsas ja monipolvinen, lopussa melkoisia kierroksia ottava murhajuoni on saanut vielä ympärilleen joukon sivujuonia, jotka liittyvät Björkin yksityiselämään ja myös edellisen kirjan tapahtumiin. Salakuljettaja Atamaani pääsi pääapureineen livahtamaan poliisin näpeistä aiemmassa osassa, ja Björk tuntee epämiellyttävän todentuntuisesti nahoissaan, kuinka hänen Vahanaamaksi nimeämänsä kylmäverinen rikollinen jossain varjoissa vaanii juuri häntä kosto mielessään.

Sydämenasiatkin aiheuttavat päänvaivaa. Kaunis pikkuserkku Lisbet on kiehtova mutta etäinen, ystävän sisar Ida taas rempseän iloinen kaunotar. Näiden turvallisten mahdollisten morsiankandidaattien sijaan Björkin todellinen intohimo suuntautuu aivan toisaalle. Vaarallinen madame Zubova ilmaantuu jälleen kuvioihin ja on syöstä Björkin tuhoon monessakin mielessä. Kuka lumoava kaunotar lopulta oikein on? Mitä hän haluaa Björkistä?

Ajankuvan luomisessa Hämeen-Anttila on nähnyt hurjasti vaivaa, mutta tehty työ kyllä kannattaa. Lukija tempautuu mukaan 1920-luvun tunnelmiin lähes vastustamattomalla imulla. Helsinki ja sitä ympäröivä maaseutu hengittävät tarinassa hienosti ja aidontuntuisesti. Höysteenä on myös vanhaa sanastoa, joka antaa pikantin säväyksen kerrontaan ja dialogeihin. Tämäkin on herkkää aluetta, sillä liiallisuuksiin vietynä vanhahtavan kielen viljely alkaa helposti ärsyttää. Plussaa annan sisäkansiin painetuista kartoista.

Uskottavuutta lisää myös Björkin varsinaisen ammatin kuvailu. Virkamiestyö ei ole helppoa hektisinä kesäkuun viikkoina, jotka olivat Suomen sisä- ja ulkopolitiikassa kiperiä aikoja. Björk joutuukin jättämään salapoliisiharrastuksensa pakosti vähemmälle, kun työ kutsuu. Virkansa ansiosta Björkillä ja sen kautta myös lukijalla on ainutlaatuinen näköalapaikka ihan tapahtumien ytimessä. Tämä tullee jatkossa vielä korostumaan. Toisaalta taas asemat ministeriössä voi olla myös haitaksi, kuten Björk saa katkerasti välillä kokea.

Henkilökuvauksessakin Hämeen-Anttila onnistuu hienosti. Björk on sopivan inhimillinen heikkouksineen, ei mikään ylivertainen moraaliltaan tai taidoiltaan. Haluan kuulla hänestä lisää!

Virpi Hämeen-Anttila: Käärmeitten kesä

Otava 2015. 351 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun

Kari Häkämies: Anteeksi ei voi antaa

Aion laittaa koko Turun pahan valtaan.

Tällaista tavallista kansalaista ja lukijaa jaksaa hämmästyttää, missä välissä esimerkiksi aktiivipoliitikot tai korkeissa virkatehtävissä toimivat ihmiset ehtivät kirjoittaa romaaneja. Samaten jaksan ihmetellä, miten härskisti kustantamoissa menevät läpi tunnettujen ihmisten keskinkertaiset käsikirjoitukset, kun samalla monet tosissaan yrittävät kirjoittajat tuskailevat hylkykirjeitten takia, joskus vuosiakin.

Kun aikanaan kuulin Kari Häkämieheltä ilmestyvän dekkarin, jonka nimi oli (ironisesti?!) Rehelliseksi tunnettu (Teos, 2010), en kamalasti innostunut. Lukematta ovat edelleen myös seuraavat kolme dekkaria ja yksi minidekkari. Anteeksi ei voi antaa on siis ensikosketukseni Häkämiehen tuotantoon.

Turku dekkarin miljöönä on positiivinen asia, ja hyvin Häkämies tuntuu nurkat tuntevan. Jotenkin itsetarkoitukselliselta vaikuttaa kuitenkin kirjoittajan tapa kuljetuttaa henkilöitään läpi keskikaupungin kaikkien tunnettujen kahviloiden ja ravintoloiden. Ei dekkarin pidä mikään tuote-esittely tai matkailumainos olla.

Itse tarina on monipolvinen ja paikoin sekava runsaine sivupolkuineen ja henkilöineen. Kyseessä on poliisiromaani, jonka keskiössä ovat Keskusrikospoliisin Turun yksikön virkamiehet. Vahvistusta tosin saadaan useaan otteeseen Helsingistä ja lopulta myös Suposta. Päähenkilö on ylikomisario Heikki Söder, jonka kotiseudulla Kotkassakin piipahdetaan pariin otteeseen.

Jo aloituksessa vihjataan, että tulossa on iso, kansainvälinen juttu. Venäjän presidentti Zumin vilahtaa jo prologissa ja on tulossa Suomen-vierailullaan myös Turkuun. Suomen presidentti Kaarina Saarto liittyy juoneen vielä tiiviimmin, eikä ihan varmaa ole, kumpi presidenteistä on nimeämättömän murhaajan tähtäimessä.

Tapahtumat käynnistyvät, kun Turun kaupunginorkesterin jäsen Ivana Metso katoaa ja löytyy sitten surmattuna. Rafik Metso, Ivanan puoliso, on turkulaisen asianajotoimiston osakas ja joutuu poliisin epäiltyjen listan kärkisijoille vaimonsa murhasta. Metsolla on suora yhteys presidentti Saartoon, mutta hänen perhetaustansa alkaa näyttää epäilyttävältä.

Pian Turussa ja lähiseuduilla alkaa päästä hengestään lisää venäläistaustaisia ihmisiä. Kuka oikein on kaiken takana? Metson alaista, nykyistä vihreiden europarlamentaarikkoa Pinja Meriluotoa kiristetään ja uhkaillaan, Meriluodon isän DDR:n opiskeluvuosien aikaiset päiväkirjat kiinnostavat kovin monia ja Pinjan ystävä hulttiomainen kartanonperijä Thomas Bromma tuntuu hurahtaneen kummalliseen ihmisoikeusaktivistiporukkaan. Seassa häärii vielä ainakin paikalliseen motoristijengiin kuuluva poliisin vasikka Hanibii. Miten kaikki oikein liittyy kaikkeen? Välillä tuntuu, ettei sitä ole oikein tiennyt kirjoittajakaan.

Aineksia on siis keitoksessa ainakin tarpeeksi. Jännitettä luodaan kyllä ihan kiitettävästi, vaikka paikoin tönkkö dialogi on juuttua lukijan kurkkuun. Valitettavasti loppu’huipennus’ lässähtää suorastaan megalomaanisesti. Lopussa tarvitaan vielä syyllisen omakätinen selitys motiiveilleen. Yllätyin kyllä, kun syyllinen paljastui, mutta on vaikea sanoa, oliko se kaiken jälkeen ainoastaan positiivinen asia.

Heikki Söderin ja kumppaneiden vanhoille tutuille tämäkin kirja varmasti kelpaa, ja suomalaisessa dekkarikentässä se sijoittuu ihan helposti vähintään keskikastiin. Silti kummastelen, miten Häkämies on päätynyt Teos-kustantamon talliin. Tuskin ainakaan puhtaasti kirjallisilla ansioillaan, rohkenen epäillä. Toki on hienoa, että kustantamot osoittavat rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta kustannuspolitiikassaan. Minusta ei kuitenkaan tullut Kari Häkämiehen dekkarien innokasta fania vielä tämän näytön perusteella.

Kari Häkämies: Anteeksi ei voi antaa

Teos 2015. 334 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun

Kirjahyllyjeni kätköistä III: C-hylly

Kirjahyllyni C-osasto ei ole koolla pilattu, mutta sisältö on sitäkin laadukkaampi. Tutulla kaavalla mennään taas, eli joukossa on sekä luettuja että toistaiseksi lukemattomia klassikoita, hyviksi havaittuja luettuja ja suositusten sekä omien kokemusten perusteella hankittuja lukemattomia. Osa on majaillut hyllyssäni jo vuosikausia ja tulee siellä myös pysymään.

Italo Calvinon kansipaperiton Keltaisen kirjaston klassikko Paroni puussa on perintökirja äidinäidin hyllystä ja siten rakas muisto jo pois menneestä läheisestä. Kirjaa en ole vielä tullut lukeneeksi, mutta aika varmasti sillekin vielä tulee. Toinen Keltaisen kirjaston klassikko eli Capoten Aamiainen Tiffanylla sen sijaan on luettu heti uutena (kyseessä on neljäs painos). Sekin sietäisi lukea uudelleen, sillä en enää muista käytännössä mitään kirjasta.

Joseph Conradin Pimeyden sydän on tullut hankituksi, koska hänen toinen teoksensa Anarkistit teki aikanaan vaikutuksen ja luin jostakin, että Pimeyden sydän on hänen pääteoksensa. Olen lehtiarviossani vuonna 2004 kirjoittanut Anarkisteista muun muassa näin:

Conrad kuvaa 1800-luvun lopun Lontoota ja sen asukkaita kriittisen tarkasti, jopa julmasti. Englantilainen yhteiskunta näyttää kirjassa melko hymyttömät kasvonsa. Omien sanojensa mukaan Conrad on käyttänyt ironiaa kertoessaan kuolemaa kylvävistä terroristeista. Aikalaiset eivät oikein tätä ymmärtäneet, mutta nykylukijan on helpompi huomata Conradin säälimätön ote. Anarkistien vaikuttimet eivät todellakaan ole kovin yleviä tai aatteiden kultaamia, eivätkä terroristit sankareita.

Pelottavan ajankohtainen teos siis.

Norjalaisen Lars Saabye Christensenin Velipuoli on päätynyt hyllyyni kirjaston poistomyynnistä siksi, että ihastuin Christensenin tyyliin lukiessani häneltä suomennettua romaania Malli (Otava 2006). Siitä olen kirjoittanut itselleni muistiin näin:

”Päähenkilö on norjalainen taidemaalari Peter Wihl, joka on aikanaan herättänyt suurta huomiota taidepiireissä debyyttinäyttelyllään Amputaatioita. Nyt Peterin loiste on jo hiipumassa, eikä uuden näyttelyn tekeminen ota sujuakseen. Sitten Peter saa yllättäen kohtauksen, jonka aikana hän menettää tajuntansa ja näkönsä. Sokeutuminen olisi pahinta, mitä hänelle voisi tapahtua. Säilyttääkseen näkönsä Peter turvautuu äärimmäisiin keinoihin.

Romaani alkaa kohtauksella, jossa Peter antaa haastattelua uusimman näyttelynsä avajaisten aikaan. Kohtaus päättyy pahaenteisen arvoituksellisesti. Koko romaanin ajan lukija saa vihjeitä siitä, että kaikki ei pääty hyvin. Vasta loppuneljänneksessä kuitenkin vasta paljastuu, miksi.”

Ei siis ihme, että Christensen on päätynyt Otavan ’Siniseen kirjastoon’. Velipuoli kuitenkin vielä odottelee lukuaikaansa sekin.

C-hyllyni todellinen kulmakivi on kuitenkin Minna Canth. Tämä suomalaisen kirjallisuuden vankkumaton matroona on ollut idolini opiskeluajoista lähtien, jolloin osallistuin kotimaisen kirjallisuuden opintoihin kuuluneelle Minna Canth -kurssille. Opettajamme valmisteli kurssin aikana muistaakseni lisensiaattityötään Canthista ja oli valtavan innostunut ja perehtynyt aiheestaan ja tutkimuskohteestaan. Poikkeuksellisesti hän käytti tuttavallisesti kirjailijasta puhuessaan etunimeä, mikä hieman ensin hätkähdytti mutta alkoi lopulta tuntua hyvin lämminhenkiseltä. Kurssin aikana ja sen jälkeen luin lähes kaiken painetun tuotannon Canthilta, ja osan olen lukenut useaan kertaan. 

Anna-Liisa ja muita teoksia on WSOY:n Laatukirjat-sarjan pokkaripainos vuodelta 1994, ja olen sen kyseisenä vuonna myös itselleni hankkinut. ’Muita teoksia’ kirjassa on kuusi: Murtovarkaus, Työmiehen vaimo, Köyhää kansaa, Hanna, Kauppa-Lopo ja Papin perhe, joten tällä yhdellä niteellä saa haltuunsa tärkeimmät Canthin tuotannon huiput. Työmiehen vaimo on hyllyssäni myös erillisenä näköispainoksena (ohut kirja, jossa ei ole tekstiä selkämyksessä). Kyseinen opus päätyi haltuuni muistaakseni jollakin opintoihin liittyneellä Helsingin-reissulla SKS:n kirjamyymälästä, mutta ihan varma tästä en ole. Jos muistikuvani on oikea, se on tapahtunut siis 1980-luvun loppupuolella.

Tällaisia ajatuksia siis heräsi itselleni C-hyllyni äärellä. Millainen on Sinun kirjahyllysi C-osasto? Mitä olennaista minulta puuttuu, entä Sinulta?

C-hyllyni kirjat 10.4.2016:

Italo Calvino: Paroni puussa (Tammi, 1981, 2.painos), lahja, lukematta
Albert Camus: Sivullinen (Otava, 1947), ostettu, luettu
Minna Canth: Anna-Liisa ja muita teoksia (WSOY, 1994), ostettu, luettu
Minna Canth: Salakari (SKS, 1887), ostettu, lukematta, poistettu 17.1.2018
Minna Canth: Työmiehen vaimo (WSOY, 1885), ostettu, luettu
Minna Canth: Työmiehen vaimo (WSOY:n juhlapainos 2017), a-kpl
Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla (Tammi, 1967), ostettu, luettu
Eleanor Catton: Valontuojat (Siltala, 2014), ostettu, lukematta
Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru (Otava, 2001), ostettu, luettu, poistettu 28.6.2016
Laura Gustafsson & al: Toinen tuntematon (WSOY, 2017), a-kpl, luettu
Lars Saabye Christensen: Velipuoli (Otava, 2003), ostettu kirj. poistom., lukematta
Chris Cleeve: Little Been tarina (Gummerus, 2011), ostettu, lukematta
Chirs Cleeve: Sodassa ja rakkaudessa (Gummerus, 2016), a-kpl, lukematta
J. M. Coetzee: Hämärän maat (Otava, 2007), ostettu, lukematta
Joseph Conrad: Pimeyden sydän (Otava, 1968), ostettu, lukematta

Gil Courtemanche: Kigalin sunnuntait (Like, 2003), lainassa äidiltä, lukematta

Kirjahyllyjeni kätköistä:
A-hylly
B-hylly

Kari Hotakainen: Henkireikä

Virheet on keksitty, jotta ne jäisivät mieleen. Suorat tornit unohtuvat, mutta kaikki muistavat Pisan kaltevan tornin.

Taisi olla Juoksuhaudantien (WSOY, 2002) myötä tulleen läpimurron yhteydessä, kun Kari Hotakainen kertoi jossakin haastattelussa, että hän kirjoittaa aina erilaisia kirjoja eikä suostu toistamaan mitään kaavaa. Kaikkia Hotakaisen kirjoja en ole lukenut, mutta silti voin sanoa, että ainakin tähän tavoitteeseensa kirjailija on päässyt. Joistakin lukemistani Hotakaisen kirjoista olen pitänyt valtavasti, kuten Juoksuhaudantiestä ja eritoten Ihmisenosasta (Siltala, 2009), joka on mielestäni edelleen yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Sitten on taas sellaisia, joista olen pitänyt mutta jotka eivät ole sen kummemmin hätkäyttäneet. Onpa sellaisiakin, jotka olen jättänyt kesken, kuten Jumalan sanan (Siltala, 2011), joka ei jaksanut kiinnostaa niin paljoa, että olisin etsinyt kadottamani paikan iPodilta.

Henkireikä sijoittuu tuohon keskimmäiseen kastiin, eli pidin kyllä ja luin mielelläni, mutta en mitenkään häikäistynyt. Mestarin näppäimistöltä on mielestäni irronnut paljon kovatasoisempaakin tekstiä. Hämmästelin myös melkoisesti Henkireiän pääsyä Finlandia-ehdokkaaksi. Miksi ihmeessä? Hotakaisella on jo yksi voitto ja useita ehdokkuuksia plakkarissaan, ja vuoden kirjasadossa olisi ollut mielestäni lukuisia teoksia ja tekijöitä, jotka olisivat ansainneet huomionosoituksen enemmin kuin tämä.

Henkireikä on käsittääkseni jonkinlainen rinnakkaisteos Palvelija-näytelmälle, joka pyörii tällä hetkellä Kansallisteatterissa. Teatteri esittelee teosta näin:

Palvelija kertoo rikosylikomisario Arto Jylhämöstä, joka tulee Arena-näyttämölle pitämään seminaariluennon aiheesta ”Ihmisen luonne rikospoliisin näkökulmasta”. Rikoskomisarion lisäksi näytelmässä tavataan kavalkadi palvelualan ammattilaisia kätilöstä ja papista mielenterveyshoitajaan ja parturikampaajaan. Palvelija on Kari Hotakaisen uusi, Helsingin Kaupunginteatterille kirjoittama monologinäytelmä. Näytelmä tarkastelee palvelijuutta – onko se vain ammatti vai ihmisessä syvemmällä oleva luonne. Kaikissa elämän vaiheissa tapaamme palveluammatissa toimivia ihmisiä, ensirääkäisyn todistavasta kätilöstä aina haudankaivajaan. Toisille palvelijan rooli sopii kuin hanska käteen, mutta toisia se alkaa ajan myötä rassata. Kuinka paljon voi ihmiseltä pyytää, missä kulkee raja kun palvelijan mitta tulee täyteen? 

Kirjassa kertoja-päähenkilö jää nimeämättä ja yleisökin on jokseenkin toisenlainen, mutta osittain samalla teemalla mennään. Kuorolaulua harrastava rikospoliisi joutuu tahtomattaan vastaanottamaan kuorokaverinsa tunnustuksen: Suntiona toimiva mies varastaa haudattavilta näiden hautausvaatteet. Hyvälaatuisista kankaista suntion vaimo ompelee myytäväksi vaatteita, koska perhe on kovassa rahapulassa. Ensiajattelulla rikos vaikuttaa harmittomalta. Omaiset eivät tiedä, että vainaja haudataan vaatteitta, eikä vainajakaan varmaan vaatteitaan kaipaa. Mutta omatunto on kummallinen kapine.

Rikospoliisi kertoilee verkkaisesti niin kuoron kuin työnkin merkeissä tapaamistaan ihmisistä. Mies kuuntelee kuorotuttunsa Parturikampaajan tarinaa omaishoitajuuden ikeestä ja tulee lopulta temmatuksi mukaan tapahtumasarjaan, joka voi päättyä vain tuhoisasti. Sitä ennen kuulija ja me lukijat olemme saaneet tutustua poliisin kautta moneen surulliseen tarinaan, jossa kilttien, toisia palvelevien ihmisten pinna on lopulta katkennut ja jälki on ollut rumaa. Turun kirjamessujen haastattelussa Hotakainen totesi kirjastaan, että se ei ole rikosromaani vaan romaani rikoksesta. Aika hyvin luonnehdittu.

Jonkinlainen sukulaisteos tälle on myös keväällä Kirjan ja ruusun päivän merkeissä julkaistu Kantaja. Tapanani on lukiessa merkitä sopivia sitaattikohtia merkkilapuilla, ja tämänkin kirjan sivut ovat melkoisen laputettuja luennan jäljiltä.

Ennen kuolemaa on paljon elämää.

Kari Hotakainen: Henkireikä

Siltala 2015. 199 s.

Arvostelukappale.


Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun

Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen

Suomenruotsalainen kirjailija Johanna Holmström tavoittelee romaanissaan Sulje silmäs pienoinen psykologisen trillerin ja kauhuromaanin tunnelmia, pääosin ihan mukavasti onnistuen. Lukiessa nousivat mieleen ainakin Kaj Korkea-ahon Tummempaa tuolla puolen ja William Goldingin Kärpästen herra, vaikka mitään yliluonnollista elementtiä ei Holmströmin teoksessa olekaan mukana.

Sen sijaan monenlaista muuta on, runsaasti. Päähenkilö on kolmikymppinen lapsipsykologi Robin, jonka omassa lapsuudessa ja nuoruudessa on ollut runsaasti traumatisoivia tapahtumia. Isoveli Lukas on kuollut huumeiden yliannostukseen, isäpuoli on kuollut tapaturmaisesti, oma isä on muuttanut jo vuosikymmeniä sitten Yhdysvaltoihin ja nyt äiti tuntuu alkoholisoituneen pahasti yksin isossa omakotitalossaan merenrantalähiössä Sipoon rajamailla.

Isäpuoli on aikoinaan hankkinut alueelta runsaasti maata, rakennuttanut perheelleen komean talon ja rikastunut rakennusbisneksessä. Miehen kuoltua äiti on myynyt alueelta tontteja ja sinne on muodostunut jonkinlainen rikkaiden oma saareke. Äiti on kuitenkin yksinäinen ja yhteisössä jopa vainottu henkilö, josta kukaan ei tunnu pitävän. Nyt äiti ottaa vuosien jälkeen yhteyttä tyttäreensä Robiniin, joka vastentahtoisesti lähtee äitiään tapaamaan. Kotitalo ympäristöineen tuntuu huokuvan pahoja muistoja, jotka pulpahtelevat pintaan, osin konkreettisestikin. Alueella aikanaan piileskellyt Jousiampujaksi kutsuttu tappaja on paennut vankilasta ja on mahdollisesti palannut metsiin.

Robinin vierailu venyy paljon pidemmäksi kuin hän on aikonut. Vähitellen hän tutustuu uusiin asukkaisiin ja tapaa myös vanhoja tuttujaan, kuten entisen poikaystävänsä Johanneksen, joka ei ole syntynyt Robinin tavoin kultalusikka suussaan eikä tunnu päässeen pitkällekään lähtökuopistaan. Johannes elättää itsensä tekemällä pieniä hanttihommia rikkaille asukkaille.

Robin ei ole päässyt yli veljensä kuolemasta eikä siitä, mitä Lukakselle lapsena ja nuorena tapahtui. Robin syyttää itseään mutta ennen kaikkea isäpuolensa liikekumppania ja naapuria Hans Laitista, joka on paennut liiketoimiensa sotkuja Yhdysvaltoihin. Komea talo on tyhjänä ja vetää omituisesti Robinia puoleensa. Joku tuntuu hiippailevan tonttien rajoilla. Muutenkin Robin vaistoaa pelkoa. Seudun lapset leikkivät suolla kummallista Suomies-leikkiä ja ovat muutenkin outoja. Eräs äideistä pyytää Robinia puhumaan lapsille, toisin sanoen pitämään ryhmäterapiaistunnon. Sitten erään perheen isä katoaa.

Robin huomaa vähitellen olevansa itsekin vaarassa. Mutta kuka tai ketkä ovat vihollisia? Kaikki tuntuvat naamioituvan ja piiloutuvan hulppeiden huviloidensa näköalaikkunoiden taakse. Mitä rikkaiden komeroissa on kätköissä?

Holmström rakentaa piinaavan tunnelman hienosti. Meno luksusasuinalueella ja sen liepeillä alkaa mennä yhä oudommaksi, ja samalla Robinin muistoista paljastuu pimeitä ja pelottavia asioita. Jollain tavalla nämä aikatasot tuntuvat liittyvän yhteen, ja pimeässä on jatkuvasti joku, joka tarkkailee. Joku vaarallinen. Lopulta tapahtumat lähtevät vyörymään pitelemätöntä vauhtia kohti loppuratkaisua.

Kahdesta syystä Sulje silmäs pienoinen ei kuitenkaan ollut ihan täydellinen lukukokemus. Ensinnäkin siihen on ahdettu hirmuinen määrä materiaalia. Seassa seikkailevat niin Jousiampuja kuin Suomies, on huumekauppaa ja lapsuuden traumoja puhumattakaan sitten siitä, mistä varsinaisesti loppujen lopuksi onkaan kyse. Menneisyydestäkin paljastuu loppurytinöissä niin paljon luurankoja, että lopulta alkaa tahattomasti naurattaa. Ihan kaikkea maailman kurjuutta ja kamaluutta ei kannattaisi edes fiktiivisten kirjojen henkilöiden niskoille sälyttää.

Toinen lukunautintoa nakertanut seikka oli kirjan sisäisen maailman ajoittainen epäuskottavuus tai epäloogisuus. Robin on useaan otteeseen konkreettisessa hengenvaarassa ja lisäksi hän ainakin pelkää varjoissa liikkuvan ties kenen, joka uhkaa häntä itseään. Silti hän iloisesti lähtee illan pimetessä juoksulenkilleen tai vain taskulampulla ’aseistettuna’ tutkimaan paikkoja. Poliisille, edes tutulle ja turvalliselle Miro Hjärpelle Robin ei kerro läheskään kaikkea tai ota yhteyttä tilanteissa, joissa tavallinen ihminen niin tekisi. Robinin touhut alkavat jossain vaiheessa lähinnä tuskastuttaa. Myös hänen ammatillisuutensa asettuu kyseenalaiseen valoon moneen kertaan. Lähteekö ammattipsykologi tosiaan vetämään tuntemattomien lasten terapiaistuntoa tuosta vain? Toivottavasti ei. Kirja on tietysti fiktiota, mutta jotenkin tällainen alkaa helposti tökkiä.

Kaiken kaikkiaan Sulje silmäs pienoinen on sujuvasti ja vetävästi kirjoitettu trilleri, joka imaisee kiitettävästi maailmoihinsa, mutta jonka luettuaan jää hieman hämmentyneenä miettimään, mitä kaikkea oikein tapahtuikaan.

Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen (Hush Baby)

Suom. Tuula Kojo. Otava 2015. 397 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun

Kirjahyllyjeni kätköistä II: B-hylly

Kirjahyllyjeni kätköistä -sarja jatkuu tänään osalla II eli B-hyllyllä. Tuumailin, että sarja voisi päivittyä vastakin näin sunnuntaisin, koska silloin usein on aikaa leppoisalle muistelulle ja kirjapinojen pöllyttelylle.

B-hylly noudattaa hyvin jo aloitusosassa paljastunutta linjaani. Hyllyyn on tullut säilötyksi (toistaiseksi) lukemattomia klassikoita, suosikkikirjailijoiden teoksia sekä kiinnostavia yksittäisteoksia, jotka ovat päätyneet omistukseeni monenlaisia reittejä. Tarkkasilmäiset huomasivat jo aloituspostauksen kuvista, että hyllyssäni majailee muun muassa kirjastojen poistokirjoja. En tosiaan kaihda mitään kirjanhankintatapoja: ostan uutena ja käytettynä kirjakaupoista, divareista, kirppiksiltä, kirjastojen poistohyllyistä, vaihdan, saan joskus lahjaksi, saan arvostelukappaleita. Vain varastamaan en ole sortunut. Kovakantiset ja pokkarit kelpaavat samanveroisesti hyllyyni.

B-hyllyni vankkumattomat kulmakivet ovat eteläafrikkalainen André Brink ja brittikirjailija A. S. Byatt. Brinkin tuotantoon tutustuin jo lukioikäisenä, koska hän oli äitini suosikkeja tuohon aikaan ja kirjoja suomennettiin silloin tiheään tahtiin. Kirjat avasivat ravistelevalla tavalla Etelä-Afrikan tilannetta aikana, jolloin apartheid oli vielä virallista arkea. Luin kirjat siis äitini kirjahyllystä enkä ole tullut niitä itselleni hankkineeksi. Omaan hyllyyni on sen sijaan päätynyt 1990-luvulla ilmestynyttä tuotantoa, koska silloin lapsuudenkodin kirjahylly ei enää ole ollut ihan käden ulottuvilla. Tässäkin tapauksessa kyse on tietynlaisesta pahan päivän varalle hamstraamisesta, sillä olen hyllyni Brinkeistä lukenut vain muhkean Terroriteon, toistaiseksi.

A. S. Byattin tuotannosta olen toistaiseksi lukenut vain ensimmäisenä suomennetun Riivauksen, joka teki raskaslukuisuudestaan huolimatta suuren vaikutuksen. Kirjallisuudentutkimuksesta ja yliopistomaailman raadollisuudesta kertova teoksen taso sai minut pauloihinsa, mutta rakenteeltaan Riivaus on kauniisti sanoen vaativa. Kirjailijan täydellinen paneutuminen aiheeseen ja teemoihinsa on ihailtavaa ja vaikuttavaa. Siksi tartuin epäröimättä tilaisuuteen, kun Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja laittoi oman kappaleensa järkälemäisestä Lasten kirjasta kiertoon. Se odottelee Pienen mustan kirjan kanssa parempia lukuaikoja.

Loput B-hyllyläiset näyttävät sitten olevan yksittäiskappaleita eri tekijöiltä. Charlotte Brontën hurja Kotiopettajattaren romaani on Suuren Suomalaisen Kirjakerhon painos vuodelta 1991, ja kansipapereiden kunnosta voi päätellä, että se on luettu moneen kertaan. Niin onkin, vaikka itse olen lukenut sen vain kerran. Kappaleeni oli vuosia työpaikkani asiakkaitten käytössä, kunnes tyttäreni halusi tehdä teoksesta yläkouluaikanaan tutkielman ja toin kirjan kotiin. Tytär ihastui kirjaan niin, että jokin aika sitten kävimme varta vasten katsomassa näytelmäsovituksen Lohjan teatterissa.

Karen Blixenin Eurooppalaisena Afrikassa on majaillut hyllyssäni suurin piirtein niistä ajoista, kun näin ensimmäistä kertaa elokuvan Minun Afrikkani. Kirjaa en kuitenkaan ole toistaiseksi lukenut. Boccaccion Decameronen olen aikoinani hankkinut ihan työtä varten omaksi, ja siitä olikin parikymmentä vuotta sitten paljon iloa, kun lukiolaisten kanssa historian tunnilla luimme jotain vetävää siitä näytteeksi. Kokonaan en ole itsekään teosta läpi lukenut. Anni Blomqvistin Myrskyluotokin on edelleen lukematta, vaikka näytelmän olen nähnyt eri sovituksina. NoViolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet sen sijaan olen lukenut ja sitä suosittelen lämpimästi! Upea kirja.

Tällaisia ajatuksia B-hylly herätti omistajassaan, entä Sinussa? Mitä olet lukenut, mitä samoja omistat tai olet omistanut? Mitä hyllystäni näyttäisi puuttuvan?

B-hyllyn sisältö 3.4.2016:

Fredrick Backman: Mies, joka rakasti järjestystä (Atena, 2013), a-kpl, lukematta, annettu pois 21.6.2016
Fredrick Backman: Britt-Marie kävi täällä (Otava, 2015), a-kpl, lukematta, annettu pois 21.6.2016
Muriel Barberry: Siilin eleganssi (Gummerus, 2010), ostettu, lukematta
Saul Bellow: Ainoa oikea (Tammi, 1997), ostettu, lukematta
Alan Bennett: Epätavallinen lukija (Basam Books, 2008), lahja, lukematta
Gustav Björkstrand: Maria Åkerblom (Schildts, 2011), a-kpl, lukematta
Karen Blixen: Eurooppalaisena Afrikassa (Karisto, 1997), ostettu, lukematta
Anni Blomqvist: Myrskyluoto (Gummerus, 2011), ostettu, lukematta
Giovanni Boccaccio: Decamerone (Tammi, 1999, 15. p.), ostettu, osia luettu
John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa (Bazar, 2008), ostettu, lukematta
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (WSOY, 1969), lahja, luettu 
Janica Brander: Lihakuu (Otava, 2011), ostettu, lukematta
André Brink: Hiekkalinna (WSOY, 1998), ostettu, luettu, poistettu 2.1.2018
André Brink: Intohimom oikeudet (WSOY, 2001), ostettu, lukematta
André Brink: Kovan valon maa (WSOY, 1995), ostettu, luettu, poistettu 2.1.2018
André Brink: Kun vielä muistan (WOSY, 2006), ostettu, lukematta
André Brink: Pirunlaakso (WSOY, 2000), ostettu, lukematta
André Brink: Terroriteko (WSOY, 1991), ostettu, luettu, poistettu 2.1.2018
Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani (WSOY, 1997, 14. p.), ostettu, luettu
NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet (Gummerus, 2013), a-kpl, luettu, poistettu
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (WSOY, 1969), a-kpl, luettu aikaisemmin
Milena Busquets: Tämäkin menee ohi (Otava, 2016), ostettu, lukematta
A. S. Byatt: Lasten kirja (Teos, 2011), vaihdettu, lukematta
A. S. Byatt: Pieni musta kirja (Teos, 2012), ostettu, lukematta
A. S. Byatt: Riivaus (Teos, 2008), ostettu, luettu

Kirjahyllyjeni kätköistä -sarja:

A-hylly

Leena Lander: Kuka vartijoita vartioi

”Pidin kirjasta paljon. En olisi arvannut, että merenkulusta voi kirjoittaa näin kauniin romaanin. Tarina pysyy koossa, henkilöhahmot ovat kiinnostavia, eri aikatasot limittyvät luontevasti. Tarina soljuu eteenpäin vaivattomasti, kiireettä. Kirja on vangitseva, sitä haluaa lukea eteenpäin mutta ei ahmien vaan joka sanasta nauttien. 

Hemulin kirjahylly -blogin Henna.

”Ja sanon tämän suoraan: minulle olisi riittänyt puhdas kronologinen tarina haaksirikkotapauksesta Irlannissa 1895 – 1896 ja siihen liittyvä ihmissuhdesähkö. Niissä on menneen maailman lumoa ja romanttista arvoitusta. En tavoita, mitä lisäarvoa 2012-osuus antaa, ainakin minulle se jää sisällöttömäksi, jopa vaivaannuttavaksi.

Loppupuolella on kömpelöä naamiaismenoa ja tukahdutettujen tunteiden sekä dramaattisten käänteiden pakahdusta – olkoon vaan: huomaan toivovani parasta orvoille ja rakkaudessa pettyneille.”

Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija.

Vihdoin pääsiäispyhinä oli aikaa tarttua Leena Landerin uutuusromaaniin Kuka vartijoita vartioi, joka oli uskollisesti odottanut lukuvuoroon pääsyään Helsingin kirjamessuista asti. Valitettavasti aikatauluni ei sopinut kirjailijan kireään messuaikatauluun ja jäin ilman himoitsemaani signeerausta, mutta kirjan sain kuitenkin kotiutettua. Jo ennen messuja olin pannut kirjan ilmestymisen hyvilläni merkille, sillä kirjailija julkaisee suorastaan lukijaa kiduttavan harvakseltaan. Edellinen romaani Liekin lapset kolahti minuun vahvasti, ja nyt lupailtiin, että KVV on aloitusosa trilogialle. Mikäpä sen parempaa!

Pyhät ja vielä muutama arki-ilta päällekin kuluivat mainiosti Irlannissa Dublinin lahden rannalla Kingstownin satamakaupungissa vuosien 1895 ja 2012 jouluntienoilla. Jouluaatonaattona 1895 ahvenanmaalaisen laivanvarustaja Erik Sirenin omistama rahtipurjealus Palme tekee haaksirikon aivan kaupungin edustalla. Sääoloja uhmaavat rannikon meripelastajat laskevat vesille pelastusaluksen, mutta jokin menee pieleen ja vene kaatuu kääntymättä koskaan takaisin oikeaan asentoon, kuten sen olisi pitänyt. Koko viisitoistahenkinen miehistö hukkuu kaupunkilaisten katsellessa katastrofia avuttomina rannalta.

Suomalaisaluksen miehistö ja matkustajat sen sijaan pelastuvat. Laiva tosin vahingoittuu pahoin ja lopulta uppoaa sataman edustalle. Pelastajien kauhea kohtalo varjostaa pelastuneiden iloa henkiinjäämisestä. Kaupunki on lamaannuksissa, mutta pelastuneille haaksirikkoisille osoitetaan asiaankuuluvaa vieraanvaraisuutta. Saman tien aletaan paitsi tutkia onnettomuutta myös kerätä varoja hukkuneiden omaisille. Tutkinta saa pian outoja käänteitä, joita herkeämättä tarkkailee toimittaja Daniel Ford. Mediahuomio on poikkeuksellinen, ja keräys tuottaa nopeasti omaisuuden. Sille olisi käyttöä monille.

Vuoden 2012 jouluna suomalaispariskunta, kirjailija Eeva Rafaelsson ja hänen eläkkeellä olevaa kommodorimiehensä Mikko etsivät tietoja Palmen haaksirikosta ja veneonnettomuudesta Kingstownissa tai oikeammin Dun Laoghairessa.  Eevan isoisoisä Matias Sahlman oli 12-vuotiaana laivapoikana mukana Palmella sen haaksirikkoutuessa, ja Eeva haluaa selvittää olosuhteita haverin aikana. Hän muistaa vanhan isovaarinsa vielä jotenkuten, koska on ollut itse kahdeksanvuotias tämän kuollessa. Voisiko haaksirikosta ja Matiaksesta kirjoittaa romaanin? Mutta miksi Mikko tuntuu kummallisen ahdistuneelta?

Tätä juttua miettiessäni ajattelin, että loistavan viihdyttävä ja erittäin kiinnostava romaani on jäänyt harmillisen vähälle huomiolle. Suurimmat päivälehdet ovat julkaisseet myönteisiä arvioita teoksesta, mutta blogijuttuja löysin vain muutaman. Olen lainannut jokaisesta löytämästäni jutusta tähän omaani muutamia kohtia, joissa käsitellään niitä asioita, joita itsekin lukiessani ja loppuun päästyäni pohdin.

Henna Hemulin kirjahyllystä piti kovasti kahden aikatason rinnakkaisesta kuljetuksesta. On myönnettävä, että niin pidin minäkin. Yli sadan vuoden takaisen onnettomuuden maisemiin palaaminen nykyaikana tuntuu kiehtovalta, ja Mikon kokemukset Estonian onnettomuudessa ja rauhanturvatehtävissä avaavat kirjan teemoja. Toisaalta ymmärrän Tuijan näkemyksetkin. Tarina olisi toiminut loistavasti myös pelkästään historiallisena romaanina, jolloin sen kiehtova ja rohkea rakkausjuonikin olisi kenties korostunut enemmän. Mielestäni KVV on nimittäin vahvasti myös rakkausromaani. KVV on paksu kirja, lähes tiiliskiviluokkaa (oma luokitukseni, jossa raja kulkee 500 sivun kohdalla). Kun romaaniin alkaa tulla sivuja yli 350, olisi minusta aina vakavasti pohdittava, miksi. Voisiko sittenkin jotain jättää pois? Toimisiko tarina paremmin hieman suppeampana?

”Lander on kirjoittanut romaaniinsa valtavan määrän tietoa ilman, että tarina tuntuu hetkeäkään täyteen ahdetulta. Tapahtuma-ajoista ja -paikoista syntyy erilaisin episodein monipuolinen ja havainnollinen kokonaiskuva, ja jokaiselle pienimmällekin motiiville Sylvian joululaulusta apilanlehteen asti löytyy jossain myöhemmässä vaiheessa käyttöä.

Minua viehättää, että saan päähenkilöiden ohella, ellen aivan tutustua niin ainakin tavata ihan oikeita historiallisia henkilöitä, kuten emansipoituneen nationalistin Anna Parnellin ja mm. orkideamaalarina kunnostautuneen Lydia Shackletonin. Pääsen vierailulle Irlannin kasvitieteelliseen puutarhaan ja kiertämään Newgrangen megaliittihautaa, ja alan kuin alankin ymmärtää jotain sadan vuoden takaisesta jääbisneksestä ja erityisesti tuonaikaisesta laivaliikenteestä.

Landerin uusi romaani on kuin iso puzzle. Hurja palamäärä asettuu kuin asettuukin paikoilleen, ja lopputulos näyttää, mitä kaikkea elämään sisältyy: rakkautta ja kuolemaa, uskollisuutta ja petosta, rumaa ja kaunista, koomista ja traagista, muistoja ja unelmia...” Kirjareppu-blogin Raija

”Historiankuvauksena Kuka vartijoita vartioi on vahva ja luotettava. Siinä paljastuvat 1800-luvun lopun Britanniassa vallitseva köyhien ja rikkaiden välinen eriarvoisuus, lasten ja naisten kohtelu sekä kuninkaallisten ylivertainen asema imagosodassa. Ja jopa usko suomalaisten noitavoimiin!” Annelin lukuvinkit -blogin Anneli

Jo lukiessani ajattelin, että romaania varten on tehty aivan valtavasti taustoitusta! Yksityiskohdat on hiottu virheettömiksi, ja tietoa suorastaan tulvii kaikille aisteille. Kaikki palaset loksahtavat huolella paikoilleen. Toisaalta yksityiskohtien ja faktojen runsaus on romaanin ehdottomia vahvuuksia, mutta se alkaa erityisesti lopussa kääntyä jo itseään vastaankin. Esimerkiksi loppiaisen merkityksen ja viettotapojen perinpohjainen vatvonta alkaa jo mennä liiallisuuksiin. Monenlaista rönsyäkin tarinaan kasvaa, kuten tuo Annelin mainitsema vierailu kasvitieteellisessä puutarhassa. Toki siihenkin liittyy tapahtuma, joka on myöhempien juonenkäänteiden kannalta olennainen, mutta silti.

Tämän romaanin on siis lupailtu olevan trilogian aloitusosa. Lander on haastatteluissa kertonut käyttäneensä KVV:ssa äitinsä suvun tarinoita aineksina, joten jotain siihen liittyvää kenties olisi tulossa? Toisaalta Lander solmii aikamoisen tiukasti useimpien henkilöiden kohtalot epilogissaan. Ehkä Matiaksesta kuitenkin kuullaan vielä lisää? En pistäisi lainkaan pahakseni!

Leena Lander: Kuka vartijoita vartioi

Siltala 2015. 496 s.

Ostettu.

Olen näemmä lainannut Liekin lapset jollekulle. Jos olet kirjan jo lukenut, palauttaisitko sen? Kiitos!