Pauliina Susi: Takaikkuna

Oletko tarkistanut, palaako tietokoneesi kameravalo? Seuraako joku tällä hetkellä Sinua tietokoneesi tai älypuhelimesi kautta? Mihin kaikkiin tietoihisi voi päästä sähköisiä reittejä pitkin? Pankkitietoihisi? Terveystietoihisi? Sähköpostiisi? Facebook-tilillesi? Jollet ole tällaisia aiemmin juuri miettinyt, varmasti mietit Pauliina Suden Takaikkunan luettuasi.

Takaikkuna on toimittaja-kirjailija Suden viides romaani. Olen itse lukenut vain Suden esikoisromaanin Ruuhkavuosi (Tammi, 2005), jota markkinoitiin humoristisena ja kepeänä teoksena mutta jota pidin hyvinkin realistisena ja armottomana kuvauksena nykynaisen elämän suorituskeskeisyydestä. Takaikkuna on Suden toistaiseksi laajin teos ja aiheiltaan hyvin ajankohtainen.

Sosiologi Leia Laine on aloittelemassa valtion mahdollisesti rahoittamaa projektia, jossa on tarkoitus auttaa seksinostoon addiktoituneita miehiä. Projektilla on luonnollisesti esikuvansa Ruotsissa, mutta kuten arvata saattaa, Suomessa työ kohtaa ankaraa arvostelua ja vastustusta jo alkumetreillä. Sensaatiokeskusteluohjelmaa vetävä tv-tähti on haistanut kunnon skuupin ja kutsunut Leian haastateltavakseen perjantai-illan ohjelmaansa.

Saman tien helvetti on irti. Leia alkaa välittömästi saada nimettömiä uhkaus- ja solvausviestejä puhelimeensa. Facebook-profiiliin tulee kaveripyyntöjä ja ystävien kannustusviestejä, mutta kuka oikeasti on kuka sielläkään? Viestinnän reaaliaikaisuus näyttäytyy karuna. Jo taksikuski tuntuu tietävän, kenet on tv-studion ovelta kyytiin ottanut. Myös uhkausviestien lähettäjä kertoo tietävänsä, missä Leia asuu.

Lukijan kannalta tilanteen painostavuutta lisää näkökulma, jossa Leian elämää seurataan netin ja älylaitteiden kautta. Land-o on seurannut Leiaa jo pitkään, mutta Leian tv-esiintyminen saa pakkomielteelle aivan uudet kierrosluvut. Kun tv-ohjelman nettisivujen keskustelupalsta räjähtää vihapuheesta, alkaa Land-o ruokkia tilannetta kaikin osaaminsa keinoin. Ja niitä totisesti riittää.

Leian projektin rahoitus on oikeusministeri Tarmo Häkkilän käsissä. Häkkilä on uunituore tehtävässään, sillä puolueen aiempi ministeri on juuri joutunut eroamaan skandaalin takia. Kuopiolaisministeri edustaa nimeämättä jäävää puoluetta, joka vastustaa kiivaasti maahanmuuttoa ja seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksia. Leia Laine on Häkkilälle kuin punainen vaate. Tilannetta ei helpota, että Häkkilä on öisessä kansanedustajayksiössään antautunut nettikeskusteluun nuoren naisen kanssa. Tilanne pääsi pahasti riistäytymään humalaisen ministerin lapasesta, ja jälkikäteen virheen korjaaminen tuntuu käyvän mittaamattoman kalliiksi. Monella tavalla. Onneksi tehokas avustaja tuntuu tietävän oikeat ihmiset.

Kuvioon liittyy vielä Leian lukioikäinen tytär Viivi, joka on luokkatovereittensa kanssa Ruotsin-risteilyllä. Ylisuojeleva yksinhuoltaja Leia näkee painajaisia vaaroista, joihin Viivi voi laivalla joutua, mutta pahimmat painajaiset eivät pääse lähellekään totuutta. Loppumetreillä panokset ovat todella kovat, eikä kukaan tunnu lopulta pitelevän ohjaksia käsissään. Kun tappajan on usuttanut saaliinsa perään, on käskyä vaikea perua.

Yli viisisataasivuinen tiiliskivi piti loistavasti otteessaan. Kevään 2015 hallitusneuvottelujen alkumetreillä luettuna teokseen tuli vielä aimo annos ajankohtaisuuslisää. Suden henkilöt ovat pelottavan todentuntuisia, ja trillerimäisesti kiihtyvä tapahtumien tempo on piinaava. Lopussa tosin on hieman turhan pitkäksi venähtävä häivytysjakso, jossa vielä huolella kurotaan kaikki juonensäikeet yhteen. Sieltä olisi voinut hieman tiivistää.

Vaikka lukija tietää oikeastaan koko ajan hieman enemmän kuin Leia tai ministeri Häkkilä (joka kuvataan muuten varsin vastenmieliseksi mieheksi), säilyy jännitys silti yllättävien käänteiden ja sopivasti lukijalta salattujen yksityiskohtien ansiosta. Internet on tosiaan nykyajan Takaikkuna!

Pauliina Susi: Takaikkuna

Tammi 2015. 555 s.

Arvostelukappale.

Upean kannen on tehnyt Sanna-Reeta Meilahti.

***
Näin siis kirjoitin Pauliina Suden Takaikkunasta toukokuussa 2015, juuri kirjan luettuani. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran toukokuisella Bloggariklubilla, jonka järjestivät Kansallisteatteri ja Bonnier yhdessä. Tilaisuudessa haastateltiin koko joukko kirjailijoita, Pauliina Susi yhtenä heistä. En aivan valtavasti vielä esittelyn perusteella kirjasta innostunut, mutta tällä hetkellä on jo yleistä tietoa, että Takaikkunasta tuli Vuoden johtolanka 2016 -voittaja. Valitettavasti kirja on vajaan vuoden kuluessa muuttunut vain entistäkin ajankohtaisemmaksi ja siinä maalattu pelottava kuva maailmasta entistäkin todennäköisemmäksi ja mahdollisemmaksi.

Pauliina Susi juuri ennen virallista
Johtolanka-pakintojenjakoa
8.2.2016.

Johtolanka-raadin palkintoperustelut on hyvä lainata sellaisinaan tähän, olehan niitä itse ollut mukana sorvailemassa:

Digitaalisen maailman uhat ovat yhtä fantastisia kuin mahdollisuudetkin. Ne koskevat jokaista, jos tuolla jossain on joku, jolla on riittävästi pahaa tahtoa ja taitoa käyttää sitä. Tästä kertoo Pauliina Suden trilleri Takaikkuna, jossa prostituoituja käyttäville miehille tukipalveluja suunnitteleva päähenkilö joutuu nettivelhon uhriksi.

Pauliina Suden romaani erottuu monella tavalla edukseen vuonna 2015 ilmestyneistä suomalaisista dekkareista. Aihe – verkkourkinta – on uusi ja ajankohtainen, ja laajan lähdeaineistonsa avulla Susi pääsee siinä poikkeuksellisen syvälle: hän kuvaa suorastaan pelottavalla tavalla miltei jokaisen arkipäivään kuuluvien verkkosovelluksien tietojen käyttämistä seurantaan ja jopa häirintään.

Susi on myös taitava kirjoittaja. Kirjan tyyli heijastelee tapahtumien etenemistä. Alun kepeähköstä kerronnasta edetään kauhun tunnelmiin sitä mukaa, kun päähenkilön elämä murenee. Hitchcockmaisen tunnelman lisäksi Susi ammentaa aineksia niin politiikan kuin Star Warsinkin elementeistä.

Takaikkuna uudistaa onnistuneesti suomalaista dekkarigenreä. Susi kuvaa arjen muuttumista kauhuksi ilman tavanomaisia ja yleisiä kliseitä. Kyseessä on sekä kaunokirjallisesti taidokas että kansainväliset mitat täyttävä yhteiskunnallinen trilleri. 

Palkintotilaisuuden jälkeen meillä raatilaisillakin oli mahdollisuus keskustella kirjailijan kanssa ja kysellä kirjan syntyprosessista. Susi kertoi idean lähteneen liikkeelle netin vihapuheesta ja sen kovenemisesta ja yleistymisestä. Kirjailija väittää olevansa tietoturva-asioissa täysi maallikko, vaikka kirjasta sellaista käsitystä ei saa. Onneksi kirjoittaja voi hyödyntää toisten asiantuntemusta, ja Takaikkunan takaa löytyykin myös esimerkiksi tietotekniikkakirjailija Petteri Järvisen vankkaa osaamista. Susi kertoi myös, että ajatuksena ei ollut kirjoittaa varsinaisesti dekkaria, mutta tarkoitus oli kirjoittaa kirjasta mahdollisimman jännittävä. Siinä Susi on totisesti onnistunut! Aina pitää kysyä myös mahdollisesta jatkosta, ja ilokseni voin kertoa, että sitä on Takaikkunallekin tulossa. Lukijat ovat kuulemma ainakin kovasti kyselleet, mitä kuuluu ministeri Häkkilän vaimolle!

Jos kiinnostuit Takaikkunasta, Sinulla on mahdollisuus voittaa itsellesi kirjailijan signeeraama kappale teosta eiliseen Johtolanka-juttuuni kommentoimalla. Muista jättää kommentti sunnuntai-iltaan (14.2. klo 19) mennessä!

Onnittelut vielä kerran Vuoden johtolanka 2016 -voitosta, Pauliina Susi! 

Vuosi kakkua takana eli Johtolanka-raatilaisen tunnustuksia

Koska hyvin usein olen ajatellut erilaisten kirjapalkintoraatien valintoja seuraillessani, että ne valitsevat yleensä väärin, ei minua ollut kovinkaan vaikea houkutella Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkintoraadin jäseneksi. Ajattelin, että tällä kertaa saisin syyttää ainakin osittain itseäni, mikäli valinnoissa olisi jotain purnattavaa!

Suomen dekkariseuran sivuilla todetaan Johtolanka-palkinnosta näin:

Suomen dekkariseura ry:n Vuoden johtolanka -palkinto myönnetään vuosittain edellisen vuoden merkittävästä kotimaisesta dekkariteosta. Aluetta ei ole rajattu tarkasti; palkituksi voi tulla esimerkiksi romaani, novellikokoelma, elokuva, kuunnelma, tv-sarja, tutkielma tai muu alaan liittyvä merkkiteko. Palkinnon tarkoituksena on kiinnittää huomiota kotimaiseen jännityskirjallisuuteen ja muuhun alan piirissä tehtävään työhön. Ensimmäinen palkinto jaettiin vuonna 1985.

Palkinnon myöntää Dekkariseuran vuosikokouksen nimittämä kolmihenkinen asiantuntijaraati, joka työskentelee kaksi kautta peräkkäin. Tämänhetkiseen raatiin kuuluvat Kirsi Hietanen, Kai Hirvasnoro ja Jonna Lehtinen.

Raatilaisuus on ollut mielenkiintoinen, jonkin verran työllistävä ja samalla miellyttävä velvoite. Miellyttävyyden kannalta ei suinkaan ole ollut vähäpätöinen seikka, että muut raatilaiset ovat todellisia asiantuntijoita ja että heidän kanssaan työskentely on sujunut saumattomasti. Jonnan sattuman oikusta tunsin jo entuudestaan, koska olemme olleet pienen hetken kollegoja. Jonna on seuran hallituksen jäsen, joten hän toimi raatimme puheenjohtajana eli käytännössä sihteerinä lähetellen sähköposteja kustantajille ja milloin mihinkin. Kai taas on Kansan Uutisten päätoimittaja ja innokas Päätalo-fani. Hän on esimerkiksi pitänyt Päätalon matkassa -nimistä blogia lehden verkkosivuilla. 

Johtolanka-palkinnon lisäksi raadin harteilla on myös vuoden esikoisdekkaristin valitseminen:

Suomen dekkariseuran 30-vuotisjuhlavuoden kunniaksi 2014 jaettiin ensimmäisen kerran uusi tunnustus, Vuoden esikoisdekkari -kunniakirja. Palkinto myönnetään edellisen vuoden parhaasta esikoisdekkarista, ja valinnan tekee edellä mainittu raati.

Vaikka palkintoa ei ole pakko myöntää kirjalle, kuuluu raadin velvoitteisiin kuitenkin lukea kaikki kisaan ilmoitetut teokset. Ilmoittaminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää raadin jäsenille ne kirjat, jotka se katsoo dekkarigenreen laskettaviksi ja jotka se haluaa lähettää. Jotkut kustantajat valitsevat mielestään vahvimmat ehdokkaansa eivätkä lähetä kaikkia genreen luokiteltavissa olevia uutuusteoksiaan, ja kaikki kustantajat eivät lähetä kirjoja lainkaan. Lopputuloksena oli, että luimme viime vuoden aikana 71 uutuusdekkaria! Jokainen raatilainen luki kaikki kirjat.

Muistakin vaihtoehdoista kuin kirjan valitsemisesta palkinnon saajaksi keskustelimme, mutta päädyimme kuitenkin varsin nopeasti jo tavaksi muuttuneeseen kirjan palkitsemiseen. Vuoden mittaan tapasimme pariin otteeseen ihan kasvokkain, muun muassa kevättalvesta aloitellessamme urakkaamme ja sopiessamme työskentelytavoista. Pääasiassa olemme kuitenkin olleet yhteydessä verkon välityksellä. Se onkin mainio apu, koska työkiireet ja välimatkat hankaloittavat kummasti ihmisen harrastusrientoja. Keskeinen peruste muuten valinnalleni raatiin oli, että asun selvästi Helsingin ulkopuolella…

Kun sovin raadin jäsenyyden vastaan ottamisesta seuran puheenjohtajan Leena Korsumäen kanssa, sovimme myös, että en julkaise kilpailuun osallistuvista kirjoista kirjoituksia blogissani ennen kuin palkinnon ja kunniakirjan saajat on julkistettu. Tämä hieman kirvelsi mieltäni, vaikka hyvin ymmärsin ja ymmärrän edelleen, että se on viisas ratkaisu. Päätös tarkoitti kuitenkin väistämättä, että blogini kärsi ajoittain kuivista kausista viime vuonna, vaikka luettujen kirjojen lista olikin muhkea. Siitä huolimatta lukijat eivät onneksi ole kokonaan hylänneet blogiani, kiitos siitä kaikille kävijöille ja kommentoijille!

Päätin kuitenkin jo urakan alkumetreillä, että hyödynnän tulokset myös täällä blogissa. Niinpä minulla on nyt valmiiksi kirjoitettuna 71 kappaletta blogitekstejä vuonna 2015 ilmestyneistä kotimaisista dekkareista. Julkaisen ne tämän vuoden kuluessa yksi tai kaksi viikossa -tahdilla tekijän sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Poikkeuksen tekevät voittajat. Johtolanka-palkitusta Pauliina Suden Takaikkunasta julkaisen juttuni huomenna ja esikoiskunniakirjan saaneesta Lauri Mäkisen Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset perjantaina. Toinen raadin jäsen Kai Hirvasnoro on julkaissut oman katsauksensa dekkarivuodesta.

Jutut on siis kirjoitettu heti sen jälkeen, kun olen kulloisenkin kirjan lukenut. Lukemisjärjestys taas vaihteli aika paljon mielialan mukaan. Kustantamot pitivät kiitettävästi huolen, ettei kirjapino päässyt missään vaiheessa vajenemaan, ja loppuvuodesta alkoi tulla hieman kiirekin.

Koska raatilaisena minulla oli velvollisuus lukea kaikki kilpailuun lähetetyt kirjat, ovat niistä kirjoittamani jututkin jonkin verran erilaisia kuin mitä lukijat ovat ehkä tottuneet täällä lukemaan. En enää lukenutkaan kirjoja pelkästään omaksi huvikseni, vaan tarkoitus oli oikeasti punnita niiden laatua ja tehdä myös vertailuja. Siksi joidenkin kirjojen kohdalla sanat voivat olla tämän vuoden kuluessa kovempia kuin ennen. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole edelleenkään loukata ketään, vaan koettaa tarkastella teosten vahvuuksia ja heikkouksia rakentavasti. Joissakin teksteissä saattaa tietty turhautuminen kuitenkin paistaa aika selvästikin läpi. Mutta lukekaa itse kaikki vuoden dekkarit!

Koska meitä oli kolme lukijaa erilaisine taustoinemme ja mieltymyksinemme, ei yhden lukijan mielipide päässyt dominoimaan valintojamme. Palkituista kirjoista pääsimme yllättävän helposti yksimielisyyteen. Valintojemme takana on helppo seistä iloisena ja ylpeänä. Upeat romaanit nousivat kärkeen! Onnea, Pauliina Susi ja Lauri Mäkinen!

Palkintojuhlassa tarjoilut kunnossa!

Täytyy tunnustaa, että vaikeimpia asioita raatilaisuudessa on ollut suun kiinni pitäminen! Kumpikin parhaiksi nousseista kirjoistahan julkaistiin jo keväällä, joten on ollut todella tylsää vain nyökkäillä hyväksyvästi, kun niistä on kuullut puhuttavan jossakin. Mieli olisi tehnyt tavalliseen tapaan julistaa isoon ääneen: lukekaa nämä loistavat kirjat! Tietenkään emme heti kirjat luettuamme tienneet, että ne olisivat lopulta voittajat, mutta vahva tunne niiden kuulumisesta kärkijoukkoihin oli kyllä olemassa. Tunne sai vahvistusta muun muassa, kun Mäkisen kirja oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolle.

Oli erittäin jännittävää päästä ensimmäistä kertaa mukaan legendaariseen palkitsemistilaisuuteen, jossa voittajien sormenjälki painetaan kunniakirjaan. Perinteisesti tämän tehtävän hoitaa aito ja oikea virkavallan edustaja eli tällä kertaa vanhempi konstaapeli Jukka Hätönen, joka kuvassa ottaa sormenjäljen esikoiskirjastaan kunniakirjan napanneelta Lauri Mäkiseltä. Tehtävä oli mieluinen kummankin osapuolen näkökulmasta, mikä lienee poikkeuksellista!

Kuva Sari Rainio, Siltala. 
Kustantamon lupa kuvan käyttöön.

Voittajan kustantamo kuulemma yleensä järjestää palkitsemistilaisuuden, joten tällä kertaa se oli Tammen (Bonnierin) tiloissa. Kustantaja oli kutsunut paikalle median edustajia, meidät raatilaiset ja puheenjohtajan ja muitakin dekkariseuralaisia. Siltala-kustantamosta oli tietysti myös edustusta paikalla. Tunnelma oli lämmin, aluksi hieman jännitystäkin oli ilmassa, mutta virallisen osuuden jälkeen ilmapiiri oli rento kaikkien iloisten kirjaihmisten rupatellessa kilpaa kirjoista ja kiitellessä raatia hyvistä valinnoista.

Tammen johtaja Outi Mäkinen on innokas dekkari-ihminen itsekin ja oli kutsunut paikalle lausuntataiteilija Minna-Maria Mattilan, joka luki pari otetta Takaikkunasta. Lukunäytteet muuten sopivat kirjatilaisuuksiin loistavasti, ja niitä soisi käytettävän paljon enemmänkin. Ensi kerralla palkintotilaisuudessa olisi kiva kuulla näyte myös esikoiskirjasta ja ulkomaisen kirjailijan tuotannosta.

Todella mukavalta tuntui ja tuntuu edelleenkin, että kustantamojen väki on aivan aidosti innoissaan omien kirjailijoidensa menestyksestä Vuoden johtolanka -kilpailussa. Kirjailijat eivät myöskään pidä tunnustusta vähäpätöisenä,vaikka kyseessä ei ole rahapalkinto.

Tässä vaiheessa on hyvä kiittää Suomen dekkariseuraa luottamuksesta ja kaikkia eiliseen palkintojuhlaan osallisia. Hieno vuosi sai arvoisensa huipennuksen! 

Pauliina Susi palkintojen kera.

Kiitokseksi siitä, että olet jaksanut lukea tänne asti pitkää vuodatustani, pääset osallistumaan ainutlaatuiseen kirja-arvontaan. Kustantaja Tammi lahjoitti blogiini arvottavaksi yhden kappaleen Pauliina Suden tuoretta Vuoden johtolanka 2016 -palkittua romaania Takaikkuna. Kirjailija signeerasi sen paikan päällä nimenomaan tätä tarkoitusta varten. Kyseessä on siis hieno uniikkipalkinto ja taattu lukunautinto. 

Jokainen alle kommentin jättänyt on mukana tämän kirjan arvonnassa, jollei erikseen muuta mainitse. Arvon kirjan ystävänpäivänä ja lukurauhan päivänä eli sunnuntaina 14.2. klo 19 mennessä osallistuneiden kesken. Jos en saa voittajaan yhteyttä viimeistään tiistaina 16.2. osoitetietojen saamiseksi, arvon kirjan uudelleen. Onnea arvontaan!

Ystävänpäivän ja lukurauhan päivän päätteeksi oli mukavaa suorittaa kirja-arvonta. Todella moni innokas ilmaisi kiinnostuksensa hienoa kirjapalkintoa kohtaan, kiitos siitä!

Lahjomaton Onnetar (random.org) valikoi suosikikseen tällä kertaa Kristiinan Täysin arkista -blogista. Sydämelliset onnittelut Kristiinalle ja oikein jännittäviä hetkiä laatukirjan parissa! Olen laittanut Kristiinalle sähköpostia blogista löytämääni osoitteeseen. 

Antti Tuomainen: Kaivos

Milla Ollikaisen dekkarissa Pirunkuru (Like 2015) löydetään kolarilaisen kaivoksen eläkkeelle jäänyt työntekijä murhattuna. Miehen asunto on täynnä merkillisiä kivenmurikoita, ja jollain tavoin kaivos ja kaivostoiminta näyttävät liittyvän tapaukseen. Sebastian Lindellin Rajatapauksessa (Myllylahti 2015) löytyy Tornionjoesta tapettu professori Birger Johansson, jonka erikoisalaa ovat olleet kaivosten ympäristövaikutukset ja niiden hallinta. Antti Tuomaisen Kaivos-nimisen jännitysromaanin päähenkilö toimittaja Janne Vuori tutkii Suomalahden kaivoksen toimintaa ja saa tappajat peräänsä. Kaivokset ja niihin liittyvä poliittinen ja taloudellinen toimeliaisuus tuntuvat ainakin rikoskirjailijoita kiehtoneen viime vuonna. Sarjaa täydentää vielä ainakin Tua Harnon romaani Oranssi maa (Otava 2015), joka on lukulistallani sekin.

Antti Tuomainen, Tua Harno ja Pasi Pekkola esittelivät
uutuuskirjojaan medialle Helsingin kirjamessuilla
syksyllä 2015.

Antti Tuomaisen uusi romaani on aina kirjavuoteni odotettu tapaus. Joka vuoteen ei tätä herkkua osu, joten tapaus on aina sattuessaan sitäkin merkittävämpi. Viime vuonna siis ilmestyi Tuomaisen odotettu viides teos Kaivos. Kaikenlaisten lukukiireiden takia sen lukeminen lykkääntyi tämän vuoden puolelle, koska halusin nautiskella sen rauhassa.

Odotus palkittiin. Tuomainen kirjoittaa aina erilaisen kirjan. Vaikka kaikki hänen tähänastiset teoksensa voi laskea jännityskirjallisuudeksi ja osan dekkareiksikin, ne ovat kaikki itsenäisiä teoksia ja koettelevat mukavasti genrerajoja. Niinpä Kaivos oli täysin erilainen kuin aiemmat lukemani Tuomaisen kirjat (vain esikoisteos odottaa enää lukemistaan), kuten jo osasin odottaakin. Väitän kuitenkin, että Tuomaisen tyyli on tunnistettavissa. Tietty niukkuus yhdistää kaikkia teoksia, samoin hiottu, täsmällinen ja kaunis kieli.

Heidän yhdessä lainaamansa kirjat olivat saattaneet olla vuosien kuluttamia, niitä olivat avanneet ja sulkeneet kymmenet kädet, selkämykset olivat löysiä, sivut tahriintuneita, pehmeitä ja kellastuneita ja melkein aina mukana oli myös tuoksu: useimmiten tupakka. Jokainen kirja oli tuonut oman ainutlaatuisen viestinsä. Se oli aina väittänyt jotakin: rakkaus on ikuista, vapauden vuoksi voi vaikka kuolla, pahan mahti on suuri, hyvän puolesta pitää taistella.

Janne Vuori on täysin työlleen omistautunut helsinkiläisen keskisuuren sanomalehden toimittaja. Omistautuminen on niin perinpohjaista, että perheonni on hyvää vauhtia huuhtoutumassa viemäristä alas juttukeikkojen ja uutisvihjeiden ajaessa aina kaiken edelle. Edes kaksivuotias pieni tytär ei saa vedettyä Jannen mielenkiintoa riittävästi puoleensa, vaikka mies koettaa itsekin välillä puhua itselleen järkeä. Lupaukset ja ryhtiliikkeet unohtuvat samalla hetkellä, kun toimittaja nousee miehessä pintaan. Ja niin käy lopulta väistämättä, yleensä hyvin nopeasti.

Samaan aikaan kun Janne penkoo Finn Mining -yhtiön asioita välillä Helsingissä, välillä pohjoisessa, palaa kolmekymmentä vuotta sitten maailmalle kadonnut isä yllättäen maisemiin. Lukijalle paljastetaan, että isä Emil on urallaan menestynyt palkkatappaja, joka on nyt päättänyt vähitellen vetäytyä eläkkeelle. On vain vielä toimitettava viimeiset tilaukset asiakkaalle eli muutama ihminen siististi pois päiviltä. Jannen ja Emilin polut risteävät niin siviili- kuin työelämässäkin.

Janne tutkii sinnikkäästi uutisaihettaan, vaikka perhettäkin uhataan suoraan väkivallalla. Samaan aikaan Finn Miningin hallituksen jäseniä kuolee yksi kerrallaan nopeaan tahtiin. Mitä oikein on tekeillä? Uhka tuntuu kasvavan vähitellen, kuin varkain. Tajuaako Janne, miten vaarallista peliä on pelaamassa? Mikä osuus Emilillä on kuviossa?

Kaivos pitää sisällään monia aiheita ja teemoja. Päällimmäisenä on tietysti vahvasti kyseenalainen suomalainen ja kansainvälinen kaivostoiminta rankkoine lieveilmiöineen. Tätä aihetta käsitellessään Tuomainen valitettavasti innostuu jopa kahteen kertaan vääntämään rautalankamallia ja luennoimaankin. Jannen työn kautta päästään seuraamaan printtimedian kurjistumista lähietäisyydeltä. Melkein potkujakin pahempana kohtalona Janne pitää joutumista töihin viihdetoimitukseen. Ainoa huumoriripaus taitaakin liittyä episodiin, jossa Jannen pitäisi lähteä tekemään katugallupia tverkkauksesta…

Keskeistä on myös isän ja lapsen välisen suhteen pohdinta. Miten Janneen on vaikuttanut isän poissaolo? Onko puuttumaan jäänyt isäsuhde syy siihen, ettei Janne osaa itsekään olla isä halustaan huolimatta? Samalla intohimolla sekä Janne että Emil heittäytyvät kumpikin omaan työhönsä. Onnistuminen työssä antaa sisällön koko elämälle. Emil pohtii myös syyllisyyttä, vaikka väittääkin ottaneensa vastaan vain sellaisia toimeksiantoja, jotka ovat täyttäneet hänen vaatimuksensa moraalisesta oikeudenmukaisuudesta. Oikein toimiminen ei ole yksinkertaista.

Kauankohan pitää taas odottaa seuraavaa Tuomaisen kirjaa?

Antti Tuomainen: Kaivos

Like 2015. 325 s.

Ostettu.

Kirjailijan kotisivut.

Antti Tuomaisen tuotanto:


Tappaja, toivoakseni.  Myllylahti, 2006. 
Veljeni vartija. Myllylahti, 2009. 
Parantaja.  Helsinki-kirjat, 2010. 
Synkkä niin kuin sydämeni. Like, 2013. 
Kaivos.  Like, 2015. 

Minna Dufton: Raggarimorsiamen hääopas

Enpä olisi uskonut lukevani hääopasta ja kirjoittavani vielä juttua siitä. Kaiken huipuksi pidin kirjasta! Loistava ympäripuhuja luku- ja kirjoitustehtäväni takana on toimittaja Minna Dufton, jonka mainio Raggarimorsiamen hääopas sopii selattavaksi ja luettavaksi muillekin kuin varsinaiseen kohderyhmään kuuluville. Jos siis satut valmistelemaan häitä tai muita isompia juhlia itsellesi tai läheisellesi, ei tämän oppaan sisällöstä ainakaan haittaa ole. Lisäksi vielä tulee oivallisesti viihdytetyksi typäkän asiatiedon ja tiukkojen, pilke silmäkulmassa annettujen ohjeiden lisäksi.

Raggarimorsiamen hääopas on varsinaisesti suunnattu ns. käytetyille morsiamille (ja sulhoille), jotka ovat jo vähintään toisella kierroksella. Viimeistään uudelleen avioituessa on aika heittää romukoppaan kaikki, mikä traditioissa ei miellytä tai mikä on tulossa mukaan kuvioihin jonkun muun tahon miellyttämiseksi kuin itse juhlakalujen. On aika tehdä juhlista omannäköiset ja ennen kaikkea nauttia juhlista ja juhlittavana olosta. Haitaksi ei olisi, jos tämän voisi vielä tehdä niin, ettei pääse velkaantumaan ja että maailma ei sen takia tuhoutuisi yhtään enempää kuin on pakko. Tässä oikeastaan onkin tiivistettynä kirjan keskeisin sanoma.

Opas pitää sisällään ihan oikeita vinkkejä juhlia järjestävälle, kuten vaikkapa että on fiksua laatia juhlia varten budjetti (ja pysyä siinä myös!) tai että millaisia vaihtoehtoja on olemassa häämekon hankinnassa. Mitä voisi lainata tai vuokrata? Milloin kannattaa tuunata vanhaa? Varteenotettava vinkki on esimerkiksi kunnostaa hyväksi havaitut luottokorkokenkänsä juhlia varten. Uudet kun saattavat koitua varpaiden ja koko juhlatunnelman tuhoksi.

Sekaan on ujutettu myös parisuhdeneuvoja sekä vaikkapa ohjeita, miten vastata kohteliaan pidättyvästi liian tungetteleviin vauva-aiheisiin kysymyksiin. Myös ohjeet juhlapuhujille löytyvät oppaan sivuilta. Eikä avioehdostakaan turhaan vaieta. Mukana ovat myös erilaisten morsian- ja häävierastyyppien luonnehdinnat sekä ohjeet, miten näiden kanssa toimitaan. Oletko itse Tunne-eläjä, Kimpaantuja vai kenties Huutelija häävieraana ollessasi?

Raggarimorsiamen hääoppaasta siis voi etsiä ihan konkreettisiakin ohjeita ja neuvoja juhlia suunnitellessaan, mutta enemmän se kuitenkin panostaa henkiseen tsemppaamiseen. Oppaan avulla morsian tai kuka tahansa juhlia järjestävä saa tukea ja varmuutta miettiessään omien ratkaisujensa toteuttamista. Kyllä, ne kannatta toteuttaa ja oma päänsä suorastaan tulee pitää eikä antaa ulkopuolisten vaikuttaa itselle olennaisiin päätöksiin.

Vaikka oppaan sivuilla vilahtelee räväkkään pinkkiin kampaukseen ja sinisiin Haisaappaisiin sonnustautunut morsmaikku, eivät kirjan ohjeet silti ole mitään yltiöradikaaleja. Perinteitä saa ja kannattaa noudattaa, mikäli itse niin haluaa. 

Sympaattisen teoksesta tekee sen vahva itse eletyn ja koetun maku. Tärkeimpänä esimerkkiaineistona nimittäin toimivat kirjoittajan ja tämän nykyisen aviomiehen järjestämät häät. Niissä on ainakin kuvauksen perusteella ollut juuri sopivasti kapinahenkeä mutta ei mitään itsetarkoituksellista revittelyä. JOS itse kakkoshäitä suunnittelisin, tästä kirjasta voisi olla isokin ilo ja apu. Tosin eivät ne ensimmäisetkään ihan prinsessaspektaakkelikaavaa noudattaneet, vaikkei oppaita luettukaan!

Ulkoasultaan opas on värikäs ja makasiinityyppisesti taitettu. Kuvia on paljon, mutta varsinaista tuotesijoittelua hyvin vähän, mistä kiitos. Taitto on ilmava ja raikas, ja ainoa moite tulee mahdottoman pienestä kirjasinkoosta. Kun ollaan jo toisella kierroksella, ei välttämättä näkö ole enää parhaassa terässä. Dufton kirjoittaa lennokkaasti ja sujuvasti, ja viihdyttävää tekstiä on ilo lukea.

Keski-ikäinen ei-häitä-suunnitteleva lukija siis viihtyi oppaan parissa. Mitä kirjasta tuumi parikymppinen tytär, joka oppaan lukiessaan oli juuri varusmiespalveluksensa loppumetreillä?

”Minulle Raggarimorsiamen hääoppaan aihepiiri oli jopa vieraampi kuin tehtävää tarjonneelle äidilleni, avioituminen edes ensimmäistä kertaa ei varsinaisesti kuulu lyhyen matkan tavoitteisiini. Luin kirjan loppusodassa, taskulampun himmeässä valossa Rovajärven harjoitusalueella, ja varsin vastakohtainen ympäristö teki lukukokemuksesta monella tavalla mieleenpainuvan.

Myös minä koin kirjan viihdyttäväksi, tarttuva ja nokkela kirjoitustapa sai tarttumaan kirjaan uudelleen ja uudelleen – luvut olivat ytimekkään mittaisia, jolloin lukeminen oli helppo välillä keskeyttää (vihollinen ei kysy, onko lukuhetki kesken.) Kirjailijan tausta toimittajana paistoi kirjasta positiivisella tavalla, sillä huomiot olivat teräviä ja toivat jokaiselle sivulle jotain erilaista.

Vaikka tartuin kirjaan pienellä varauksella, epäilyni hälvenivät nopeasti. Omat kokemukseni häiden järjestämisestä voi tiivistää Blondin kosto -elokuvien katsomiseen, mutta opas tarjosi viihdykettä myös tällaiselle avioamatöörille.

Kirjassa ovat vahvassa roolissa myös runsaalla kädellä asetellut kuvat. Yleensä en niistä juurikaan välitä, mutta kyseisen oppaan asetteluun ne sopivat ja olivat aidosti hauskoja.

Yhteenvetona voin todeta, että Raggarimorsiamen hääoppaaseen kannattaa tarttua, vaikkei juuri kohdeyleisöön kuuluisikaan. Toivottavasti muistan tämän oppaan kirjahyllyssäni olevan, jos joskus itse tuskailen morsiamelle kuuluvien ongelmien kanssa, tai ainakin tyrkkään sen avioituvien ystävieni kouraan. Niin sitä ainakin huomaisi, että joku muukin on paininut samojen ongelmien kanssa.”

                                                            Suvi, vieraileva kirjoittaja

Minna Dufton: Raggarimorsiamen hääopas

Kuvat Elina Manninen. Gummerus 2015. 124 s.

Arvostelukappale.

P.S: Raggarimorsiamen hääoppaan taustalla on Toinen kerta toden sanoo? -blogi, josta löytyy lisää hää- ja parisuhdeasioita.

Neljäntienristeys Turun kaupunginteatterissa

Kun itselle tärkeästä kirjasta, lempikirjasta, tehdään näytelmä (tai elokuva), ovat etukäteistunnelmat usein ristiriitaiset. Ensinnäkin on innostunut ja iloinen: muutkin ovat ymmärtäneet kirjan hienouden ja sen mahdollisuudet. On mahtavaa, että teksti muuntuu toiseen taiteenlajiin ja on mielenkiintoista nähdä, millainen siitä on tullut. Miten muut ovat tulkinneet itselle rakasta tekstiä? Lukeminenhan on hyvin intiimiä kaksinoloa tekstin kanssa. Toiseksi on hieman pelokas tai ainakin varuillaan. Mitäköhän on odotettavissa? Onko osattu tai haluttu ottaa tekstistä ne asiat, jotka minua puhuttelivat? Ei kai vain ole tehty mitään kummallista tai outoa? Meneekö lukukokemukseni pilalle?

Kun syksyllä alkoi tihkua tietoa, että Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksestä on tulossa kantaesitys Turun kaupunginteatteriin, olivat tunteeni juuri yllä kuvatun kaltaiset. Nyt, puolitoista vuorokautta perjantain ensi-illan jälkeen, olo on edelleen hieman kaksijakoinen, mutta voittopuolisesti positiivinen. Näytelmä on vaikuttava ja ehdottomasti kokemisen arvoinen. Heti seuraavana aamuna en pystynyt kirjoittamaan tunnelmiani auki, koska mielen päällä oli ja on edelleenkin niin paljon. Olo oli pakahtunut.

Koska olen kirjoittanut kirjasta mielestäni perusteellisen esittelyn aiemmin, en aio tässä enää kerrata juonta tai tapahtumia sen kummemmin. Tosin vertailen häpeämättä kirjaa ja näytelmää, koska niin tein katsomossa istuessanikin. Mielenkiintoista on sekin, että kirjan lukeneelle (jopa kahdesti) näytelmän tapahtumat aukenivat kohtalaisen helposti, mutta sitä lukemattomalle tuotti hieman vaikeuksia seurata juonta. Seuralaiseni yhteenveto olikin tiukka: synkkää ja sekavaa.

Neljäntienristeys on kirjanakin epäkronologinen ja aukkoinen, ja se jättää paljon lukijan oman tulkinnan varaan. Näistä piirteistä erityisesti pidän Kinnusen kerronnassa. Näytelmän dramaturgi Paula Salminen on luonnollisesti halunnut säilyttää epäkronologisuuden ja on rakentanut hienosti ajan kerroksellisuuden näyttämölle. Eri aikakaudet ja sukupolvet risteävät ja rinnastuvat kohtauksissa tiheään, ja vaikka taustalla oleva romaani on tuttu, joutuu katsoja keskittymään huolellisesti pysyäkseen mukana. Tämä ei missään nimessä ole moite. En odota enkä haluakaan teatterin olevan (aina) kevyttä ja helppoa.

Surullisuus ja jopa synkkyys ovat tunnelmat, jotka minullekin jäivät näytelmästä päällimmäisiksi. Kirjan olen kokenut toisin. Tarinassa on raskaita tapahtumia ja synkkiä kohtaloita, mutta kaikesta huolimatta kirja ei ole ollut raskas, surullinen saati synkkä lukukokemus. Kirjoitettuna siinä on tiettyä ilmavuutta ja keveyttä ja myös toiveikkuutta siitä, että parempaa kohti kuitenkin ollaan menossa.

Näytelmässä jostain syystä korostuvat synkemmät sävyt. Syynä saattaa olla tummasävyinen yleisvaikutelma lavastuksessa, valaistuksessa, puvustuksessa ja taustalla soivassa äänimaailmassa, mutta eniten ehkä siinä, että kirjasta on haluttu tuoda näyttämölle kaikki ne kohtaukset, joissa elämä pahimmin henkilöitä runtelee. Ilolle on jäänyt liian vähän tilaa.

Yllätyin siitä, kuinka uskollisesti näytelmä seuraa kirjan juonta ja paikoin valitettavasti tyytyy kuvittamaan sen tapahtumia. Rohkeamminkin olisi voinut alkuperäistekstistä irtautua, sillä nyt lopputulos on jollain tavoin tukkoinen, täyteen ahdetun makuinen. Vähemmän olisi kenties voinut olla sittenkin enemmän?

Kuulostanpa nyt nuivalta. Se ei ole tarkoitus, sillä olin ja olen edelleen kokemastani vaikuttunut. Liikutuinkin illan aikana, mikä osaltaan todistaa, että näytelmässä on onnistuttu tavoittamaan tarinan ydintä. Näyttelijäsuoritukset olivat hienoja: Kirsi Tarvainen rohkeana ja omapäisenä Mariana vaikuttava, Riitta Salminen avioliitossaan katkeroituvana Lahjana riipaiseva ja paikoin ilkeänä, kostonhimoisena anoppina kylmäävä, Joonas Saartamo syyllisyyden kanssa painivana Onnina koskettava ja uskottava.

Joonas Saartamo Onnina.
Kuva Otto-Ville Väätäinen, TKT.

Jo etukäteen kuhistiin ratkaisusta sijoittaa näyttämö kahden katsomon väliin. Ratkaisu ei liene kovin yleinen, joskaan ei ainutlaatuinenkaan. Varsinaisesta katsomosta katsottuna näyttämön taakse on rakennettu toinen, pienempi (ja kuulemma jalkatiloiltaan ahtaampi) katsomo, joten yleisöt voivat katsoa toisiaan näyttämön yli. Tämä vaikutelma tosin unohtuu nopeasti näytelmän alettua. Ratkaisu vaikutti kyllä toimivalta ja mielenkiintoiselta, mutta meille ei lopulta avautunut, mitä lisäarvoa sillä saatiin. Katsoja voi kuitenkin olla vain yhdellä puolella näyttämöä kerrallaan. Hieman oudoksutti myös se, että tämän ratkaisun vuoksi näyttelijöiden rintamasuunta on pääasiassa sivuille, ei eteen.

Kuva Otto-Ville Väätäinen, TKT.

Osa puvuista on myös hämmentävästi toispuoleisia. Esimerkiksi Onnin vihkipuvun takista puuttuu toinen hiha, eli riippuen kummasta katsomosta hänet näkee, hän on paitahihasillaan ja takki päällä. Mitä tällä haluttiin kertoa? Hieman hämmentävää, mutta ei häiritsevää. Pieni hämmennys on toki teatterissa eduksi! Lavastus kurkottaa samanaikaisesti korkealle (ja huojuvat rakennelmat välillä huolestuttivatkin) ja maan alle. Vesi roiskuu ja tuli loimottaa. Pyrotekniikka on vaikuttavaa, ja sitä olen Turussa nähnyt aiemminkin. Erityisesti ensimmäisen näytöksen päätteeksi tapahtuva kylän polttaminen on visualisoitu vavahduttavasti. Tässä kohtaa kyllä kaipasin esirippua, sillä teho latistuu, kun katsomovalot sytytetään ja yleisö ryntää lämpiöön.

Kokonaisuutena Turun kaupunginteatterin Neljäntienristeyksestä voi huoleti sanoa, että se on kunnianhimoisesti toteutettu näytelmä, joka puhuttelee ja koskettaa syvältä. Toteutukseen on panostettu tinkimättä ja siihen on paneuduttu kaikin puolin huolella. Lopputulos on komeaa teatteria.

Olisi enemmän kuin mielenkiintoista päästä katsomaan Kotkan kaupunginteatterin versio Neljäntienristeyksestä. Kotkassa näytelmän ensi-ilta on lauantaina 6.2.2016. Kuvista päätellen tulkinta on hieman toisenlainen.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Turun kaupunginteatteri, ensi-ilta 29.1.2016.

Dramatisointi Paula Salminen, ohjaus Susanna Airaksinen, lavastus Jani Uljas, pukusuunnittelu Tuomas Lampinen, äänisuunnittelu ja sävellys Johanna Puuperä, valosuunnittelu Tero Aalto, naamioinnin suunnittelu Heli Lindholm

Rooleissa: Joonas Saartamo, Kirsi Tarvainen, Ulla Reinikainen, Riitta Salminen, Mika Kujala, Stefan Karlsson, Kimmo Rasila.

Lasten rooleissa vuorottelevat Aamu Ahola, Ella Cancara, Sofia Cancara, Kelly Draffan, Elmeri Karlsson, Toivo Kouki, Lilian Salmi

Medialiput.

Ensi-illassa olivat myös Kirjallisia-blogin Taina ja Tomi. Kannattaa käydä lukemassa Tomin hieman erilainen juttu teatterikokemuksesta. Pilkkuun asti -blogin Isa ei säästele ylisanoja: "Turun kaupunginteatterin Neljäntienristeys-esitys tekee kunniaa Kinnusen kirjalle, ja toimii myös hienosti itsenäisenä taideteoksena. Matka on ollut työryhmälle pitkä ja epäilemättä mutkainen, mutta lopputulos on upea. Jo tässä vaiheessa vuotta voidaankin varmuudella puhua yhdestä teatterivuoden 2016 merkkitapauksista."

Odotan kovasti jo Tommi Kinnusen seuraavaa kirjaa Lopotti, joka julkaistaan ihan lähiaikoina. Näytelmän avulla oli hienoa päästä kertaamaan Neljäntienristeyksen tapahtumia, sillä kirjat liittyvät käsittääkseni toisiinsa.

Luonnon laki Helsingin kaupunginteatterissa

Luonnon laki.
Kuva HKT.

On aloitettava tunnustuksella. Kari Hotakaisen romaani Luonnon laki (Siltala, 2013) on edelleen hyllyssäni lukemattomana. En siis voi tehdä omakohtaisia vertailuja kirjan ja siihen pohjautuvan näytelmän välillä. Jouduin tai sain, miten vain, heittäytymään näytelmän vietäväksi ilman kummoisiakaan ennakkotietoja, -odotuksia tai -luuloja. On oikeasti vaikea sanoa, onko se hyvä vai huono asia. Kirjan kannalta huono sikäli, että se ei ainakaan noussut loputtomalla luettavien kirjojen listallani kovin korkealle. Mutta näytelmän kannalta tämä ehkä oli hyvä järjestys. Toisaalta, väliäkö sillä. Teokset ovat lopulta itsenäisiä ja niiden tulisi pärjätä omillaan, kummankin.

Maalämpöyrittäjä Rautala joutuu pahaan kolariin ja loukkaantuu vakavasti. Urakalla veroja kiertänyt mies joutuu leikkauspöydälle kokoon kursittavaksi. Alkaa hidas toipuminen, jonka kuluessa mies käy läpi monenkirjavan tunneskaalan: nöyrä kiitollisuus, katumus, avuttomuus, nöyryytys, tuskastuminen, raivo, hämmennys ja ihmetys ja monia muita. Kuoleman edessä ollaan tasa-arvoisia, ja sairaalassa hoidetaan kaikkia. Niitäkin, jotka ovat laistaneet oman osuutensa hyvinvointiyhteiskunnan ylläpidossa. Hoitopäivä maksaa 1600 euroa yhteiskunnalle ja 60 euroa potilaalle.

Sairaalan kuntoutusosastolla kuluvien viikkojen aikana Rautala tutustuu huonetoveriinsa maahanmuuttaja Baduun, jota käy outo huppumies etsimässä. Tutuiksi tulevat myös osaston hoitajat ja fysioterapeutit sekä muut jumpparit. Kuviolla on myös kääntöpuolensa. Sairaalan putket vuotavat kuin seula ja budjettia leikataan alituiseen. Hoitohenkilökunta työskentelee äärirajoilla koettaessaan täyttää yhä mahdottomammiksi muuttuvia vaatimuksia. Potilaat kaipaavat eniten hoitajien aikaa, mutta juuri sitä he pystyvät yhä vähemmän antamaan. Koska pinna katkeaa, ja mitä silloin tapahtuu? Kuka kantaa vastuun?

Rautalaa käy katsomassa viimeisillään raskaana oleva tytär, mutta isän ja tyttären yhteiskunnalliset näkemykset eroavat niin jyrkästi, että välit tulehtuvat jo ensimmäisestä sanasta. Lisänäkökulmaa tuodaan vielä väläyksistä Rautalan vanhemmista. Äiti on päätoimisesti sairas aivoverenvuodon seurausten takia ja isä päätoiminen omaishoitaja.

Marjut Toivanen ja Matti Rasila.
Kuva HKT,

Näytelmä ainakin siis pärjää itsenäisenä teoksena mainiosti. Helsingin kaupunginteatterin Luonnon lain kantaesityksen perusteella näin ainakin uskaltaa sanoa. Olin ensi-illassa pitkään hoitoalan töitä tehneen ystäväni kanssa, ja pidimme molemmat näkemästämme. Esimerkiksi alun auto-onnettomuuskohtaus on toteutettu Pengerkadun näyttämön karut olosuhteet huomioon ottaen todella vaikuttavasti, ja jälkeenpäin totesimme molemmat, että vaikutelma oli pelottava ja ahdistava realistisuudessaan.

Kari Hotakainen joutui itse pari vuotta sitten vakavaan auto-onnettomuuteen, joten on syytä olettaa, että ainakin osa sairaalaelämän terävistä huomioista on tehty autenttisissa oloissa. Muuten omaelämäkerrallisuudella ei ole merkitystä. Rautala voisi olla kuka tahansa, samoin muut näytelmän henkilöt. Karuja huomioita yhteiskuntamme tilasta on istutettu myös etäännyttävien Leikkaajan ja Kuoleman suihin. Hotakaismaiseen tapaan repliikit on hiottu teräviksi ja mukana on viiltävää huumoria, mutta komediasta ollaan kaukana.

Koska en ole kirjaa ehtinyt itse lukea, hyödynnän häpeämättä Sallan kirjoitusta. Sallan mielestä romaanin tekee hajanaiseksi lukuisten näkökulmahenkilöiden käyttö. Tämä on näytelmätekstinkin ongelma, vaikka siinä selvästi on pyritty selkeyttämään ja eheyttämään tarinaa. Kirjassa Badu on käsittääkseni Rautalan kehitysmaakummilapsi, joka on kasvanut aikuiseksi ja tullut Suomeen. Näytelmässä tällaista sidettä henkilöiden välillä ei ole, vaan miehet tutustuvat sattumalta sairaalassa. Mutta siitä huolimatta näytelmäkin lähtee rönsyämään vähän turhan moneen suuntaan erityisesti väliajan jälkeen. Sopivia lopetuskohtia tuntui olevan useita, mutta aina vain tarina jatkui.

Salla toteaa, ettei kirjassa ei synny kunnollista draamaan kaarta, ja valitettavasti tämäkin ongelma ainakin jossain määrin on siirtynyt myös näytelmään. Alku on dramaattinen ja shokeeraavakin, ja muutamia muitakin huippukohtia matkan varrelle on sijoitettu, kuten Lauran käynti sairaalan johtajan luona sen jälkeen, kun kontrolli on hoitotilanteessa totaalisesti pettänyt.

Näistä ongelmista huolimatta Luonnon laki on vaikuttava ja ajatteluttava teatterielämys. Lähes kolmituntisen tiheätunnelmaisen illan jälkeen olo oli miltei huumaantunut. Ystäväni totesi, että Sipilän ja kumppaneiden kannattaisi käydä näytelmä katsomassa, ja tästä on enemmän kuin helppo olla samaa mieltä.

Pertti Sveholm.
Kuva HKT,

Pertti Sveholm tekee upean roolisuorituksen Rautalana (iso sydän tähän!). Näyttelijä voi tosiaan olla karismaattinen ja vakuuttava, vaikkei kiiltokuvamaisella tavalla komea olisikaan. Sveholmin Rautala on samaan aikaan sympaattinen ja ärsyttävä juuri oikealla tavalla. Pidimme myös Matti Leinosta, joka on kaksoisroolissa Baduna ja Kuolemana. Naisista riipaisevan hyvä on Ursula Salo Lauran osassa ja Sanna-June Hyden Nadja on hykerryttävästi karrikoitu.

Ursula Salo ja Leena Rapola (taustalla).
Kuva HKT.

Viimeksi Pengerkadulla roiskuteltiin piha-altaan vettä Mestarissa, nyt vesi roiskui putkistosta useaan otteeseen. Miten mahtaa käydä? Onko Pengerkadulla kohta hometeatteri? 

Pertti Sveholm ja Sanna-June Hyde.
Kuva HKT.

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Helsingin kaupunginteatterin kantaesitys, Pengerkatu 11. Ensi-ilta 26.1.2016.

Rooleissa Pertti Sveholm, Iikka Forss, Sari Haapamäki, Sanna-June Hyde, Matti Leino, Matti Olavi Ranin, Leena Rapola, Matti Rasila, Ursula Salo, Marjut Toivanen.

Dramatisointi Sami Keski-Vähälä 

Ohjaus Milko Lehto 

Lavastus Janne Siltavuori 

Puvut Riitta Röpelinen 

Koreografia Sari Haapamäki

Valosuunnittelu Mika Ijäs 

Äänisuunnittelu Maura Korhonen 

Naamiointi ja kampaukset Tuula Kuittinen

Medialiput.

Ensi-illassa oli myös Pilkkuun asti -blogin Isa.

Milja Kaunisto: Luxus

”Luksus.

Se korruptoi kaiken. Se pilaa jokaisen.

Rikkaan, joka kietoutuu siihen.

Köyhän, joka himoitsee sitä.”

Milja Kauniston uunituore historiallinen romaani Luxus on miltei paheellisen ylellinen lukukokemus. Jo kirjan ulkonäkö kertoo, että tulossa on lukunautinto: kauniit kannet, tuhti paino, viisi ja puoli sataa sivua. Ei lopu ainakaan ihan heti kesken. Tosin niin silti käy, koska tämä on vasta ensimmäinen osa Purppuragiljotiiniksi nimettyä sarjaa. Edessä on siis tuskallinen odottelun vuosi!

Olavi Maununpoika -trilogia on koulinut Kaunistosta täysiverisen kertojan. Luxuksessa kaikki palaset ovat kohdillaan. On vaikea keksiä mitään, mikä jättäisi toivomisen varaa.

Tarina sijoittuu Pariisiin Ranskan suuren vallankumouksen vuosiin 1790 ˗ 1792. Ajat ovat levottomat, eikä kellään oikein ole selvää kuvaa siitä, mitä kaikkea on tapahtunut saati mitä vielä on tulossa. Aateliset ovat menettäneet asemansa, entä miten käy hovin ja kuninkaallisten? Kaunisto ei missään vaiheessa sorru hitustakaan selittelemään saati luennoimaan, vaan poliittisen tilanteen heilahtelut on taiten punottu tarinankerrontaan. Pintapuoliset tiedot ajan tapahtumista riittävät mainiosti, jotta pysyy mukana nopeissa, yllättävissäkin käänteissä.

Päähenkilöitä on kaksi, ja heidät on mielestäni myös valittu oivallisesti. Ensimmäisessä osassa kuljetaan Pariisin pyövelin kisällin Isidore Borealin matkassa. Isidoren tarina on surullinen. Aatelistaustainen äiti on joutunut hullujenhuoneelle, ja aviottomana poikana taloudessa palvellut Isidore päätyy teini-ikäisenä kadulle. Tuntemattomalta isältä perityn karun ulkomuodon avulla ei pitkälle pötkitä, mutta mestari Sanson ottaa nuorukaisen oppipojakseen, opettaa tämän lukemaan filosofiaa ja tappamaan kuten pyövelin pitää. Keskiaikaiseen tapaan pyövelit ovat edelleen henkilöitä, joihin ei haluta koskea tai joiden kanssa ei haluta olla tekemisissä.

Ammattiaan harjoittaessaan Isidore kohtaa toisen päähenkilön, kreivitär Marie-Constance de Boucardin. Kreivi nimittäin menettää päänsä mestauslavalla petoksesta tuomittuna. Varomattomasti paikalle saapunut kreivitär joutuu myöhemmin väkivallan uhriksi ja vastoin kaikkia sääntöjä ja tervettä järkeä Isidore pelastaa pahoinpidellyn naisen ja vie tämän omaan vaatimattomaan asuntoonsa ilotalon naapuriin. Marien ja Isidoren kohtalot kietoutuvat peruuttamattomasti yhteen.

Kirjan toinen osa kerrotaan Marien näkökulmasta. Vähitellen kummankin päähenkilön tarinat täydentyvät. Marie tekee ymmärtämättömyyttään päätöksen palata takaisin maaseudulle edesmenneen aviomiehensä linnaan, mutta saa kokea elämänsä järkytyksen. Omaisuutensa menettänyt aatelisleski on vailla minkäänlaista turvaa, liikkuupa tämä missä tahansa. Koettaessaan auttaa uutta ystäväänsä ilotalon emäntää Marie törmää kiehtovaan aatelismieheen ja alkaa taas toivoa. Ehkä vielä sittenkin olisi mahdollista palata asemaan, johon hän kuuluu?

Kolmannessa osassa näkökulmat vaihtelevat Isidoren ja Marien kesken. Mukaan tulee kolmas keskeinen henkilö, markiisi de Sade. Kammoksuttu ja kiehtova mies saa Marien pauloihinsa, ja yhdessä de Sade ja Marie päättävät ryhtyä yrittäjiksi tavoitteenaan hallita hallitsijoita. Syntyy satumaisen upea yläluokkainen bordelli Maison de Luxe. Mutta kenelle voidaan tarjota palveluksia, kun yläluokkaa ei yhtäkkiä enää olekaan? Miten käy Marien ja Isidoren kohtalon keinussa, jonka heilahtelu on muuttunut entistäkin ailahtelevammaksi ja nopeammaksi?

Olavi Maununpoika -trilogiasta tuttu tekniikka sekoittaa faktaa ja fiktiota ja käyttää oikeita historiallisia henkilöitä kuvitteellisen tarinan aineksina toimii Luxuksessa erittäin hyvin. Sekä Marie että Isidore ovat olleet oikeasti olemassa, mutta heistä ja heidän vaiheistaan tiedetään niin niukasti (ainakin niin oletan), että kirjailija on voinut päästää sisäisen tarinankertojansa vapaaksi. Sama koskee, joskin hieman toisin, de Sadea. Hän teki jo elinaikanaan itsestään performanssia, ja on helppo uskoa mikä tahansa häneen liittyvä todeksi, eikä totuudella edes lopulta ole mitään merkitystä. Vain hyvällä tarinalla on, ja sitä Kaunisto tarjoilee runsain määrin.

Tallessa on myös kaikkiin aisteihin vetoava kuvaus. Epämiellyttävät hajut ja inhottavat maut antavat voimakkaan kontrastin ylellisyydelle, jolla ne, joilla on rahaa, voivat itsensä ympäröidä. Mestauslavalla veri roiskuu, ja uuden teloitusvälineen giljotiinin huonoihin puoliin kuuluukin sen siisteys. Veri lentää vasta, kun pyövelin apulainen ravistaa irti leikattua päätä yleisölle… Seksiäkään ei kaihdeta, tietenkään. Väkivaltaiset ja levottomat ajat vaativat myös aistilliset huvinsa.

Milja Kaunisto on vakiinnuttanut paikkansa suomalaisen historiallisen romaanin kentässä. Hänellä on oma persoonallinen, tunnistettava tyylinsä ja kielensä, ja vertailu muihin tekijöihin on täysin turhaa. Ranska ja perinpohjainen taustatyö ovat hänen tavaramerkkejään. Luxus vain odottaa kansainvälisten kirja-agenttien huomiota ja on valmis valloittamaan maailmaa. Minä jään tyytyväisenä ja malttamattomana odottamaan jatkoa!

Milja Kaunisto: Luxus

Gummerus 2016. 550 s.

Arvostelukappale.

Milja Kauniston Olavi Maununpoika -trilogia:

Synnintekijä. Gummerus 2013.

Kalmantanssi. Gummerus 2014.

Piispansormus. Gummerus 2015.