Milla Ollikainen: Mathilda

 

”Hvitträskiin muuttaessaan [Eliel] Saarinen oli naimisissa Mathilda Gyldénin kanssa. [Herman] Gesellius oli vielä naimaton ja asui piharakennuksessa sisarensa Louisen kanssa. Louise, tai Loja, kuten häntä kutsuttiin, oli koulutukseltaan kuvanveistäjä ja teki Suur-Merijoen veistoskoristelusuunnitelmia toimistolle. Samanlaiset harrastukset ja näkemykset johtivat siihen, että Eliel Saarinen ja Loja Gesellius rakastuivat toisiinsa – ja onneksi myös Saarisen vaimo Mathilda ja Herman Gesellius toisiinsa. Saaristen avioeron ja uusien avioliittojen solmimisen jälkeen yhteistyö ja asuminen Hvitträskissä jatkuivat, vaikkei kanssakäyminen työasioita lukuun ottamatta liene ollut kovin läheistä.”

Näin kuvataan yhden Suomen tunnetuimman ja vaikuttavimman taiteilijakodin eli Hvitträskin suunnittelijoiden, omistajien ja asukkaiden keskinäisiä suhteita teoksessa Taiteilijakoteja (Otava, 2006). Itse törmäsin tähän kiehtovaan tarinaan ensimmäisellä Hvitträskin-vierailullani vuoden 2017 kesällä, kun opas kertoi tarinan esitellessään talon sisustukseen kuuluvan Olli Ehrströmin lasimaalausta. Sen väitetään kuvaavan talon asukkaiden tarinaa.

Hvitträskin eteläpääty kuvattuna Vitträsk-järven suunnasta. 
Kuva vuodelta 2017.

Onneksemme myös kirjailija Milla Ollikainen osui toimittajantyössään saman lasimaalauksen ja kertomuksen äärelle (sattumalta samana vuonna). Koska Ollikainen on toimittaja ja kirjailija, hänen aivoissaan lähti kehittymään idea romaanista. Huikeiden vaiheiden jälkeen lopputulos on upea romaani Mathilda, joka kertoo paitsi arvoituksellisen nimihenkilönsä Mathilda Geselliuksen tarinan myös Lojasta ja heidän kauttaan Hvitträskistä itsestään.

Kirjailija Milla Ollikainen LYLLin lukupiirin
vieraana Villi Kriikunassa Lohjalla 10.12.2025.
Kuva Tuulia Takalo-Eskola.

Kävin Tampereen kirjafestareilla kuuntelemassa Milla Ollikaisen haastattelun marraskuun lopulla, ja joulukuun puolivälissä kirjailija oli Lohjalla vetämäni lukupiirin kirjailijavieraana. Romaani toki elää ja hengittää aivan loistavasti ilman mitään taustatietojakin, mutta ainakin minulle hyvä historiallinen romaani saa aikaan myös halun kaivella kaikenlaista lisätietoa. On ihan mahtavaa päästä hieman niille samoille jäljille, joilla kirjailijakin on teosta luodessaan kulkenut. Niin kävi Mathildankin kohdalla.

Romaanin ulkopuolelle jää esimerkiksi lähes uskomaton tarina siitä, miten toimittaja Ollikainen pääsi Mathilda Geselliukseen liittyvien vanhojen kirjeiden jäljille. Mathilda Gesellius kuoli lapsettomana leskenä Ranskassa vuonna 1921. Kuolemasta levitettiin virallista tarinaa, jonka mukaan Mathilda menehtyi keuhkotautiin. Totuus oli kuitenkin, että hän teki itsemurhan.

Tämä sata vuotta vaiettu salaisuus paljastui, kun Milla Ollikainen onnistui jäljittämään Mathilda Geselliuksen veljenpojan lapsenlapset Engela ja Daniela Gyldénin. Heidän varastoistaan löytyi puinen lipas, joka sisälsi Mathildan äidin tyttärilleen Mathildalle ja Evalle vuosina 1919–1921 kirjoittamia kirjeitä, joita ei ollut kukaan lukenut vuosikymmeniin. Iäkkäät sisarukset eivät olleet tienneet, että heidän sukulaisensa oli ollut naimisissa Eliel Saarisen kanssa. Kyse oli siis ihan oikeasta sukusalaisuudesta.

Eliel Saarisen ensimmäisestä vaimosta ja myöhemmin Herman Geselliuksen kanssa avioituneesta Mathilda Gyldénistä tiedetään ylipäätään hyvin vähän. Niinpä kirjailijalla on ollut suhteellisen vapaat kädet romaania kirjoittaessaan. Mathilda-romaanin toiseksi päähenkilöksi nousevasta Loja Saarisestakaan ei ole huikeita määriä tietoa käytettävissä. Kun Saariset vuonna 1949 myivät silloin kokonaan hallussaan olleen Hvitträskin, he viime töikseen taloa tyhjentäessään hävittivät koko joukon kirjeitä ja muita kirjallisia lähteitä.

Hvitträsk ennen vuoden 1922 tulipaloa. 
Palossa tuhoutunut pohjoispääty oikealla. 
Kuva Alfred Nybom, Museovirasto Finna.

Hvitträskin pohjoispääty.
Kuva Signe Brander, Museovirasto Finna.

Hvitträskillä itsellään on poikkeuksellisena rakennuksena ja miljöönä tärkeä roolinsa romaanissa. Teos alkaa dramaattisella tulipalokohtauksella, jossa rakennuksen pohjoispääty tuhoutuu heinäkuun 17. päivänä vuonna 1922. Rankkasade pelastaa Saaristen asuttaman eteläpäädyn sekä rakennuksen keskellä sijaitsevan ateljeen. Mathilda Gesellius ei enää tästä katastrofista tullut tietämään, sillä hän oli tehnyt itsemurhan Ranskassa edellisen vuoden huhtikuussa.

Massiivinen rakennus tontteineen on kokonaistaideteos huolella mietittyine ja hiottuine yksityiskohtineen, eikä sen ylläpito suinkaan ollut halpaa. Millaista on elää tuollaisessa talossa arkea, tehdä työtä ja kasvattaa lapsia?

Hvitträskin eteläpäätyä pääsisäänkäynnin puolelta.
Kesä 2017.

Romaanin Mathildasta kertovat osuudet on kirjoitettu minämuodossa, mikä tuo niihin tiettyä intiimiyttä. Alkupisteenä on Mathildan ja Elielin vihkimispäivä marraskuussa 1899. Mathilda on pyytänyt rakkainta ihmistään pikkusiskoaan Evaa tekemään hänelle kampausta. Hääjuhlasta nuoripari on kiitämässä heti kohti Pariisia, jossa seuraavan vuoden maailmannäyttelyn rakentaminen on täydessä vauhdissa. Eliel Saarinen oli siis jo vihkimisen aikaan tunnettu suuruus tai ainakin nouseva tähti.

Mathildan tarina etenee romaanissa kronologisesti mutta välähdyksittäin. Loja tavataan romaanin alussa traagisen onnettomuuden hetkellä taistelemassa tulta vastaan. Katastrofi on käännekohta Saaristen elämässä, sillä seuraavana vuonna perhe muutti Yhdysvaltoihin ja Hvitträskistä tuli heidän kesänviettopaikkansa. Lojan tarina kuitenkin aloitetaan uudelleen vuodesta 1903, jolloin hän muutti veljensä Herman Geselliuksen pyynnöstä Hvitträskin sivurakennukseen ja alkoi työskennellä arkkitehtitoimiston palveluksessa.

Asiat etenevät tahoillaan niin, että maaliskuussa 1904 Eliel ja Loja sekä Herman ja Mathilda vihitään samana päivänä ja vietetään yhteinen hääjuhla Hvitträskissä. Mathildan ja Elielin avioliitto oli jäänyt lapsettomaksi, koska he menettivät esikoisensa keskenmenossa, joka oli viedä myös Mathildan hengen. Mathilda ei ilmeisesti enää pystynyt tulemaan raskaaksi keskenmenon jälkeen. Suru lapsen menettämisestä on romaanissa kuvattu musertavaksi. Mathildan syli ja kädet jäivät tyhjiksi.

Ollikainen kuvaa Mathilda Gyldénin kauniiksi naiseksi, jolla ei ollut omaa uraa eikä oikein kiinnostuksen kohteitakaan. Elämä Hvitträskissä Kirkkonummen korvessa ei tuottanut hänelle sanottavaa iloa, vaikka arkkitehtien vieraina kävi koko joukko ajan merkkihenkilöitä ja juhlia riitti. Lapsettomuus ja aviomiehen sairastelu varjostivat hänen elämäänsä.

Yksityiskohta Hvitträskin sisustuksesta.

Loja Saarinen vaikuttaa romaanin perusteella aivan toisenlaiselta ihmiseltä. Hänellä oli koulutus ja oma taiteellinen ura. Hän oli myös ennen kaikkea päättäväinen käytännön ihminen, joka ei pelännyt työtä eikä lannistunut kohtalon iskuista. Hän sai kaiken, mikä Mathildalta jäi saamatta. Aviomiehen loistelias ja juhlittu ura saneli kuitenkin pitkälti Lojan elämän ja uran suunnan.

Nämä kaksi naista päätyivät tahtomattaan elämään osan elämästään hyvin tiiviissä yhteisössä käytännössä keskellä metsää mutta samalla myös julkisuudessa. Millaiset heidän välinsä oikeasti olivat? Siitä on esitetty erilaisia arvioita, kuten esimerkiksi tämän juttuni alkuun lainaamassani Taiteilijakoteja-teoksessa, jossa todetaan välien viilenneen vuosien kuluessa. Miksi ja miten se tapahtui? Kukaan ei taida enää tietää, joten voi olettaa, että Milla Ollikaisen tulkinta tapahtumakulusta on ainakin yksi mahdollinen.

Ollikainen on siis nostanut romaanin keskiöön kaksi naista. Jännite syntyy naisten keskinäisestä suhteesta, joka muotoutui hyvin poikkeuksellisissa olosuhteissa. Kirjailija tunkeutuu biofiktiossa aina toisten ihmisten sielun syövereihin. Ollikainen tekee se hienotunteisesti mutta myös rohkeasti. Lopputulos on nautinnollista luettavaa, oikea helmi historiallisen biofiktion saralla.  

Milla Ollikainen on aikaisemmin julkaissut useita dekkareita ja trillereitä sekä elämäkertoja. Mathilda on hänen urallaan uudenlainen avaus, ja se todistaa, että kirjailijalla riittää rahkeita vaikka mihin. Suuret kiitokset kirjailija Milla Ollikaiselle Mathildasta!

Milla Ollikainen: Mathilda
WSOY 2025. 252 s.

Arvostelukappale.

Leena Lindqvist ja Norman Ojanen: Taiteilijakoteja
Otava 2006. 239 s.

Ostettu.

Jutussa olen käyttänyt lähteenä myös Seura-lehden juttua Hvitträsk kätkee traagisen tarinan – Salatut kirjeet paljastavat Eliel Saarisen tuntemattomaksi jääneen vaimon karmivan kohtalon. Jutussa on muun muassa hyvä kuva Olli Ehrstömin lasimaalauksesta, jonka kerrotaan liittyvän Mathildan tarinaan.

Jari Järvelä: Raiteet

 

Huh, mikä lukukokemus! Tuntuu, ettei oikein löydy sanoja eikä tiedä, mistä aloittaisi, kun haluaa kertoa Jari Järvelän historiallisesta romaanista Raiteet.

Ensinnäkin aihe, eli rautatiet, niiden historia ja vaikutus Suomen historian käänteissä, ei kuulosta kovin kiehtovalta, pikemminkin päinvastoin. Mutta Järvelä herättää aiheensa sellaiseen eloon, että aloin jo mielessäni hahmotella ensi kesäksi pientä kierrosta Kotkan ja Kouvolan suunnalla. Kierrokseen sisältyisivät ainakin käynnit Korian silloilla ja sekä Ankkapurhan teollisuusmuseossa. Muitakin kiinnostavia kohteita kirjan pohjalta olisi, mutta valitettavasti kaikkiin niihin ei liene suomalaisilla pääsyä enää omana elinaikanani.

Toiseksi romaanin teemaksi nousee tavallisten suomalaisten karu kohtalo lähihistorian pahimmissa kriiseissä. Kolmeen osaan jakautuvan romaanin ajalliset miljööt ovat nälkävuosi 1868, kevät 1918 ja jatkosodan ajan kesä 1944. Jo tämän luettelo tuntuu musertavalta. Kurjuutta ja kuolemaa on tarjolla kyllin. Mutta jälleen tämänkin Järvelä onnistuu kääntämään koskettavaksi ja vaikuttavaksi tarinaksi. Kaikkiin kolmeen tarinaan liittyy myös pieni toivonkipinä, yhdistäähän niitä sukupolvien ketju. Aina joku kuitenkin selviytyy ja elämä jatkuu.

Kun maailma palaa, tai raunioiden tuhkat savuavat, antaa toivoa se, ettei ole yksin.

Ensimmäisessä osassa, joka siis ajoittuu vuoteen 1868, kertojana on Ilmar-niminen teini-ikäinen poika. Ilmar ja hänen pikkusiskonsa Amanda ovat ainoat, jotka selvisivät heidän perheestään hengissä. Isä ja äiti sekä pikkusisarukset kuolivat kotona nälkään. Ilmar ja Amanda ovat lähteneet maantielle ja pyrkivät kohti ratatyömaata, jossa työtä vastaan saa ruokaa. Matkan varrella maantienlaidan ruumiskasasta heidän joukkoonsa lyöttäytyy koko perheensä menettänyt August.

Raihnainen ja nälän miltei hengiltä riuduttama kolmikko hyväksytään hätäaputyömaalle juuri ja juuri, mutta se koituu heidän pelastuksekseen. Ärhäkkäluonteinen, älykäs ja aikaansaava Amanda-sisko värvätään pian räjäytysryhmään panostajan apulaiseksi.

Olosuhteet työmaalla ovat kammottavat, ja väkeä kuolee tasaiseen tahtiin nälän, kylmyyden ja ankaran ruumiillisen työn aiheuttamiin sairauksiin, rasitukseen ja tapaturmiin. Ruumiit haudataan ratapohjaan ja -penkkaan. Ei siis ihme, että Riihimäki-Pietari-rataa kutsutaan kansan suussa näinäkin päivinä luuradaksi ja nälkäradaksi.

Toinen näkökulma ensimmäisessä osassa on lehtimies Mathias Mattsonin. Mies värvätään raportoimaan myönteisesti rataprojektista, mikä ei ole aivan helppo tehtävä. Mathias unelmoi kirjailijan urasta, ja hänellä onkin työn alla ’Kiskojen kreivi’ -niminen romaanikäsikirjoitus, jossa hän itse on ylivertaisen sankarin roolissa. Häneltä jää tarinaan käsikirjoituksen lisäksi kultakuorinen taskukello, johon on kaiverrettu nimikirjaimet MM. Amandan tulkinnan mukaan se tarkoittaa Maailman Murenemista, hänen lapsenlapsenlapsensa tulkitsee kirjainten merkitsevän Maailmanmestaria.

Paremman väen vierailut ratatyömaalla näyttävät karmealla tavalla kontrastin hyvä- ja huono-osaisten välillä. Mattson haluaa antaa hätäaputöissä raataville mahdollisuuden sivistää itseään ja tuottaa paikalle kärryllisen vanhoja sanomalehtiä. Työläiset osaavat toki lahjan hyödyntää…

Toisessa osuudessa minäkertoja on Amandan tyttärentytär, joka on värväytynyt punaisten puolen armeijaan ja päätynyt panssarijuna kakkosen kuularuiskuampujaksi. Panssarijuna kakkosen kotipaikka on Kouvolan asema, ja siellä oltaessa Amanda asuu isoäitinsä ja kolmivuotiaan Voitto-poikansa kanssa pienessä mökissä. Samassa junassa sanitäärinä työskentelee Tekla, jonka kanssa Amanda ystävystyy kevätkuukausien aikana. Naisten välillä tuntuisi väreilevän vähän vakavampiakin tunteita, mutta suhde ei sodan melskeissä ehdi kunnolla kehittyä. Panssarijunan katolta konekivääriampujan silmin katsottuna sota näyttää sekasortoiselta ja absurdilta tapahtumasarjalta, joka ei ole kenenkään hallinnassa.

Teklan ja Amandan tiet eroavat Kotkassa ratapihalla, kun punaisten armeija ja pakolaiset saarretaan kaikista suunnista.

Kolmannessa osassa tavataan Amandan poika Voitto jatkosodan viimeisenä kesänä 1944 jokseenkin omituisessa paikassa. Voitto on saanut talvisodassa polveensa kranaatinsirpaleen, eikä jalka enää toimi entiseen tapaan. Sotavamma on vienyt mennessään unelman urheilu-urasta, mutta nyt miehellä on uusi tavoite. Hän haluaa menestyskirjailijaksi. Sillä uralla alkuun saa luvan auttaa eräs tietty keskeneräinen käsikirjoitus.  

Sotavammoistaan huolimatta Voitto kutsutaan palvelukseen myös jatkosodan aikana. Hän päätyy erinäisten vaiheiden jälkeen Muurmanninradan seisakevahdiksi Aunukseen. Alkuun hän on metsän keskellä sijaitsevalla seisakkeella yksin, sitten sinne komennetaan hänen avukseen eksentrinen Hesekiel, joka alkaa kunnostaa tallissa paikoilleen lahonnutta vanhaa höyryveturia eikä juurikaan piittaa niistä tehtävistä, joita Voitto hänelle yrittää määrätä.

Tunnelma erämaassa junaradan kupeessa on aavemainen ja käy yhä painostavammaksi kesän edetessä. Ohikulkevat junat eivät juurikaan helpota tilannetta. Kesä 1944 on helteinen, ja kaukaisuudesta kuuluu jylinää, josta ei ota selvää, onko se ukkosta vai tykistöammuntaa. Kenties molempia. Lopulta seisakkeelta kuitenkin tulee lähtö, eikä suinkaan sellaisella tavalla, jota Voitto on ajatellut.

Kirjan lopussa on vielä kirjailijan usean sivun mittaiset jälkisanat, joissa hän kertoo romaanin synnystä. Osa ideoista on muhinut kirjailijan mielessä vuosikymmeniä, varhaisimmat kysymykset ja ihmettelyt aivan lapsuudesta asti. Kun tietoa on ajan mittaan kertynyt eri lähteistä, ei ole enää mieltä yrittää laatia kattavaa lähdeluetteloa. Sen sijaan Järvelä mainitsee muutaman tuoreehkon tietoteoksen, joita hän on lukenut antaumuksella. Tarinat olennaisimpien ideoiden taustoista ovat yhtä kiehtovia kuin itse romaanin tarinatkin. Kiitos siis tästäkin teoksen osuudesta!

On vaikea sanoa, mikä osa romaanista on vaikuttavin. Kaikki ovat omalla tavallaan koskettavia ja raastavia. Mutta jos olisi pakko valita, on vuoden 1868 osuus julmuudessaan pahin ja toisaalta myös kiinnostavin. Julmuutta korostaa lasten osuus tapahtumissa. Kiinnostava jakso on, koska sain siitä valtavasti uutta tietoa tai ainakin lisätietoa.

Olen totta kai tiennyt, että valtio rakensi rautatietä Helsingin ja Pietarin välille juuri 1860-luvun lopulla eli samaan aikaan, kun Suomessa vallitsi ankara nälänhätä. Aika näkyy Suomen väestönkehityskäyrässäkin poikkeuksellisena kuoppana. Mutta Raiteet-romaanissa kuvattu valtava työmaa ei ole mikään hyväntekeväisyysprojekti vaan käytännössä pakkotyöleiri, jossa teetettiin raskasta ruumiillista työtä kaikkein heikoimmassa asemassa olevilla ihmisillä käsittämättömän alkeellisissa oloissa. Vartijat ja aidat puuttuivat, mutta käytännössä ihmisillä ei ollut vaihtoehtoa. Jos työmaalta lähti, ei ollut paikkaa, minne mennä tai mistä saisi ruokaa.

Nälkävuosiin en ole kovinkaan usein suomalaisessa kirjallisuudessa törmännyt. Aki Ollikaisen Nälkävuosi kertoo nimensä mukaisesti karun tarinan nälkävuosien ajalta, mutta muuten se on jäänyt vähäisehkölle huomiolle traagisuudestaan huolimatta. Mutta vuonna 2025 Raiteet on jo kolmas uutuusteos, jossa siitä kirjoitetaan. Nälkävuodet ovat mukana Maria Piponiuksesta ja Elias Lönnrotista kertovassa Laura Lähteenmäen Marian kirja -romaanissa, samoin Antti Heikkisen Rautavaara-romaanissa (tosin ilmestynyt v. 2024), jossa nälkävuodet kurittavat kovalla kädellä juuri syntymässä olevaa kuntaa ja sen asukkaita.

Kansalaissodan ajan kauheuksista olen sen sijaan lukenut mielestäni paljonkin, mutta panssarijunista ja niiden käytöstä en muista ennen lukeneeni. Kansalaissodan naissotilaat kiinnostavat myös, vaikka heistä on viime aikoina kirjoitettukin. Samoin jatkosodasta Järvelä on rautatieaiheen avulla löytänyt jälleen uutta näkökulmaa. Sota on monikasvoinen hirviö, joka muuntuu yhä uusiin ilmenemismuotoihin.

Olen kiitollinen, että Jari Järvelä kirjoitti tämän teoksen ja että sain sen lukea. Raiteet luettuaan todellakin katsoo Suomen valtasuonistoa eli rataverkkoa uusin silmin. On hyvä välillä pysähtyä miettimään, millaisin uhrauksin ja millä hinnalla hyvinvointimme on aikanaan rakennettu. Radan kolke saa korvissa uudenlaisen kaiun.

Jari Järvelä: Raiteet
Tammi 2025. 479 s.

Arvostelukappale.