Porissa kuohuu. Solumare Oy on saanut luvat ryhtyä imemään
Porin edustalta merenpohjasta hiekkaa. Ympäristöaktivistit ovat raivoissaan,
eivätkä elinkeinonsa lopullista kuoliniskua pelkäävät kalastajatkaan aivan
rauhallisia ole. Kolmenkymmen vuoden takaiset tapahtumat nousevat ihmisten
mieliin. Silloin verkkoihin alkoi tarttua silmättömiä silakoita. Nousevatko
pohjaan sedimentoituneet myrkyt nyt uudelleen pintaan ja ympäristötuho uusiutuu?
Reposaaren koululla pidettävä tiedotustilaisuus saa
pelottavan päätöksen, kun pihalle pysäköity Solumare Oy:n toimitusjohtaja Jan
Toivosen auto räjähtää. Epäilyt suuntautuvat oitis Flora & Fauna -nimisen aktivistiryhmittymän
suuntaan, mutta todisteiden puutteessa poliisi ei pääse tutkimuksissaan puusta
pitkään.
Flora & Faunan maailmankuulu perustajajäsen ja
Greenpeace-aktivisti Venla Jokinen palaa samoihin aikoihin kotiin Poriin
vietettyään kahdeksan kuukautta venäläisessä vankilassa. Paikallinen
aktivistiryhmä ottaa Venlan avosylin vastaan, mutta johtajan paikan Venlan
vankila-aikana ottanut Santeri Marila ei ole pelkästään iloinen Venlan
paluusta. Venlakin on vankilassa muuttunut.
Sitten merenrannasta löytyy miehen ruumis, jolta puuttuvat
silmät. Miten ruumis on joutunut mereen? Miksi sillä on pelastusliivit mutta ei
kenkiä ja sukkia? Ja ennen kaikkea, kuka kuollut on ja miksi häneltä on
kaivettu silmät päästä? Liittyykö murha jotenkin hiekanottoon ja taannoiseen
pommi-iskuun? Kun paljastuu, että kyseessä on tunnettu paikallispoliitikko,
päättää poliisi turvautua eläköityneen Janne Rautakorven apuun.
Kustantaja Myllylahti toteaa Arttu Tuomisen kolmannen Labyrintti-trillerin Silmitön takakannessa, että sarja haastaa kotimaisen jännityksen
konkarit. Jokseenkin vaatimattomasti sanottu. Silmitön viimeistään todistaa, että Tuominen on kotimaista dekkarikärkeämme, ja sarja on myös kansainvälisen
vertailun loistavasti kestävää tasoa. Silmitön
on ihan huipputrilleri, jota ei voi enää aloitettuaan jättää kesken tai
edes odottelemaan. Se on ahmittava.
Porin poliisin kuviot ovat koko maan kattavan
organisaatiouudistuksen kourissa, mutta töistä selvitään ainakin jotenkuten.
Onneksi uudet säännöt sallivat konsulttiavun ostamisen, ja siihen päällikkö
Ilari Strandkin turvautuu palkatessaan rikostutkijoidensa avuksi Rautakorven. Rautakorpi
taas värvää palkattomaksi asiantuntija-avukseen itsensä Venla Jokisen ja tämän
uskollisen ystävän Tommi Kankaanpään, kaksikolla kun on poikkeuksellisen hyvät
tiedot paikallisista ympäristöasioista toisin kuin poliisilla.
Liisa Sarasoja, Porin poliisin ehkä tunnetuin konstaapeli,
on saanut sijoituslapsen, mikä on muuttanut hänen elämänsä tyystin. Asiat Juhan
kanssa ovat kuitenkin selvittämättä, eikä yksinhuoltajuus ole mitenkään
helppoa. Mulperi on palannut sairauslomalta töihin, mutta on kaikkea muuta kuin
kunnossa. KRP:ltä lainattu Tero Vähäsavo ahertaa edelleen törkeän
raiskaussarjan parissa, vaikka tuloksia ei näytä syntyvän. Lukija tietää
kuitenkin pelottavia asioita kyseisestä rikossarjasta.
Lukija tietää muutenkin koko ajan kosolti enemmän kuin
juttua ratkovat poliisit, kuten sen, miksi Santeri Marila toimii kuten toimii, eli
epärationaalisesti ja sadistisen väkivaltaisesti. Mutta sitä, kuka murhasi
kaupunginvaltuutetun ja miksi, ei lukijakaan tiedä ennen kuin poliisikaan. Soppaa hämmentää useampi kuin yksi rikollinen, mikä tekee tarinasta
monipolvisen ja lopun lähestyessä piinaavan jännittävän.
Tuomisen vahvuuksia ovat jo aiemmissa sarjan osissa olleet henkilökuvaus
ja toimintakohtaukset. Ne ovat loistavassa iskussa myös Silmittömässä. Mielenkiintoisimmaksi henkilöksi nousi nuori
aktivisti Venla Jokinen, jonka motiiveja ja henkistä muutosta Tuominen kuvaa
oivaltavasti. Vankilajakson kuvaus on hyytävä.
Sekä Muistilabyrintissa että Murtumispisteessä
loppuhuipennus on ollut lähes apokalyptista rymistelyä, jossa
mielikuvitusta ei ole säästelty eikä realismin annettu turhaan jarruttaa menoa.
Pettyä ei lukijan tarvitse tälläkään kertaa. Jo hyvissä ajoin alkavat lopun
merkit olla ilmassa ja lukija alkaa aavistella, mihin suuntaan ollaan menossa.
Mikään ei voi estää edessä häämöttävää tuhoa. Kunnon toimintarymistelyn
kirjoittaminen ei ole helppoa, sen ovat valitettavasti todistaneet monet
nimekkäätkin tekijät. Mutta Tuomisen näppäimistö ei hyydy! Meno on niin hiuksia
nostattavaa, ettei lukiessaan uhraa ajatustakaan uskottavuudelle. Aivan
mainiota!
Tällä kertaa Tuominen jättää myös ilmaan langanpäitä, tai
pikemminkin väkäpäisiä tarinakoukkuja, virittämään lukijaa jo seuraavan
Labyrintti-sarjan trillerin odotukseen. Asetelmat ovat jo valmiiksi kihelmöivät
ainakin parilla eri taholla. Tuskin maltan odottaa!
Arttu Tuominen: Silmitön
Myllylahti 2017. 424 s.
Arvostelukappale.
Arttu Tuomisen Labyrintti-sarja on alusta asti jakanut lukijat. Tämän kolmannen osan vastaanotto on mielenkiintoinen.
Amman lukuhetki -blogissaan Amma kirjoittaa positiivisessa jutussaan myös muun muassa näin: "Kehopositiivisuuden aikakaudella silmään pisti myös naiskehojen kuvaus. Olkoonkin, että kyse oli nimenomaan fiktiivisten henkilöiden ajatusvirrasta, vartaloita kuvattiin lähinnä lihomisen, selluliitin ja pyylevyyden kautta tai väkivallan kohteena." Kommenteissa juuri tämä kohta Amman jutussa kirvoittaa eniten keskustelua.
Annika huokailee vaikuttuneena Rakkaudesta kirjoihin -blogissaan: "Kirjailija Arttu Tuomisen uutuusromaani on kaiken kuumeisen odotuksen arvoinen. Se menee vielä syvemmälle kuin edelliset osat, nyt hiukan rauhallisemmalla tyylillä. Voisiko sanoa Silmittömän olevan kirjailijan kunnianhimoisin teos?" Samoilla linjoilla ollaan Luetut.net-blogissa: "Mikäli et ole vielä lukenut yhtään Tuomisen dekkaria, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan. Nämä ovat häkellyttävän hyviä!"
Mutta taina j Kaksi sivullista -blogissa on aivan päinvastaista mieltä: "Kaikin puolin oli pettymys tämä Silmitön."
Tykkään Tuomisen tavasta kirjoittaa älykkäitä, mutta toiminnallisen viihdyttäviä dekkareita. Kyllä minustakin hän kuuluu itsestään selvästi kotimaisten dekkaristien kärkeen!
VastaaPoistaMinua puhutteli tässä myös vahva ympäristöteema.
PoistaTuominen toi (ja on mielestäni tuonut myös edeltävissä osissa) ympäristöteeman oivaltavasti esille. Se pohdinta oli tosiaan kirjan parhainta antia.
PoistaMinusta Tuominen on aika tyypillinen dekkaristi ja siten siis hienoisesti tylsä. Tällä tyylillä on kolmetoista tusinassa. Lisäksi hänen naiskuvauksensa saa välillä nikottelemaan. Ideat ovat kyllä hyviä.
VastaaPoistaAivan mahtavaa, miten eri tavoin kirjat meihin lukijoihin kolahtavat tai antikolahtavat :D Minulle ei tullut tippaakaan tylsää Silmittömän parissa. Eikä nikotuttanutkaan.
PoistaTaidan olla allergisoitunut tälle miehiselle tyylille katsoa maailmaa ja käsitellä niiden juttuja. Siis jo kauan ennen metoo-kamppanjaa. :-) Mutta kuten sanoin, hyvä aihe.
Poista