torstai 31. joulukuuta 2015

Kirjablogin vuosi 2015





Blogivuosi 2015 vetää viimeisiään, ja on aika hieman tehdä yhteenvetoa. Vielä edellisenä vuonna pidin tapana tehdä osavuosikatsaukset kvartaaleittain, mutta niistä luovuin. Minusta on mukavaa lukea toisten blogeista esimerkiksi kuukausiraportteja, mutta itse en vain saa niitä aikaiseksi. Mikään liian sitova ja kaavamainen ei saa rasittaa blogiani tai siis oikeammin minua tämän harrastuksen parissa.

Kulunut vuosi oli järjestyksessään viides blogivuoteni. Kirsin kirjanurkka täytti kaikessa hiljaisuudessa viisi vuotta marraskuussa. Juhlallisuuksia ei ollut suunnitelmissakaan, ja niin merkkipäivä muistui itsellenikin mieleen vasta sen jo mentyä. Onnea nyt kuitenkin blogilleni, joka voi vallan mainiosti.

Tammikuu alkoi mukavan nostalgisissa merkeissä, kun kirjabloggaajat juhlistivat Anni Polvan 100-vuotispäivää teemapostauksilla. Itse luin ja kirjoitin iki-ihanasta nuortenkirjaklassikosta Tiina. Luin vielä sen samaisen kappaleen, jonka olin saanut isoäidiltäni lahjaksi 1970-luvun alussa.


Helmikuun blogitempauksena oli lukea juuri Runeberg-palkittu Joni Skiftesvikin Valkoinen Toyota vei vaimoni. Tempausinto ei ollut kehuttava, mutta kirja sen sijaan oli todella positiivinen lukukokemus. Helmikuussa luin useita hyviä kirjoja, mutta nostettakoon tähän käännöskirjoista Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta. Imelästä nimestään huolimatta romaani ei ollut liian romanttinen makuuni.



Maaliskuu oli myös oikein hedelmällinen lukukuukausi ja luettavaksi osui monta helmeä. Vuoden kirjoihin ehdottomasti kuuluva J. P. Koskisen upea Kuinka sydän pysäytetään salpasi miltei hengen. Samaan aikaan jännittävä, viihdyttävä, arvoituksellinen, koskettava ja vaikka mitä. Suosittelen ehdottomasti! Tästä muuten toivon kovasti myös äänikirjaversiota, kuten maaliskuuni toisesta huippukirjasta eli Maria Turtschaninoffin Anachésta. Kirjan maailmaan sukeltaminen oli seikkailu, jollaisen kokee, kun kaikki kirjan ja lukijan välillä loksahtaa kohdalleen. Vieläkin muistan tunteen. Tähän kirjaan on ilo vielä joskus palata. Vielä on mainittava Audrey Mageen Sopimus, toinen kuukauden sotakirjoista. Kuvittelin jo kaiken toisesta maailmansodasta lukeneeni, mutta niin vain taas silmäni avattiin.


Huhtikuussa alkoi vuoden 2015 lukemisia sittemmin leimannut urakka Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkintoraatilaisena. Pestiin kuului, etten kirjoittanut kilpailuun lähetetyistä dekkareista blogiini. Jutut ovat tulossa helmikuusta 2016 eteenpäin, kunhan voittaja on julkistettu. Luku-urakkakin on vielä ihan pikkuisen vaiheessa, sillä kolme teosta odottaa vielä tarkempaa tutustumista. Kilpailuun lähetettiin vuoden aikana yli 70 teosta. Raatilaisuus oli hieno tilaisuus, joka tarjoutui ainakin osittain juuri kirjablogini ansiosta.


Huhtikuu oli muutenkin jonkinlainen käännekohta blogissani. Aloitin nimittäin silloin yhteistyön Turun kaupunginteatterin kanssa. Ensimmäinen sitä kautta syntynyt juttu oli näytelmästä Breaking the Waves, ja seuraava tulee olemaan tammikuun 2016 lopulla ensi-iltaan tulevasta Neljäntienristeyksestä. Muutenkin teatterit tuntuivat heräävän tämän vuoden mittaan blogiyhteistyökuvioihin. Määrätietoisimmin työtä tekevät WSOY, Tammi ja Kansallisteatteri Bloggariklubin merkeissä. Itse pääsin mukaan aloituskertaan toukokuussa, mutta syksyn kutsuihin olen valitettavasti joutunut vastaamaan kieltävästi.



Toukokuussa luin lehtiarviota varten paljon kohutun John Williamsin romaanin Stoner. Kirja on kaiken kohun väärtti, todellinen keski-ikäisen kirjaihmisen toivekirja. Juttua en ole saanut muokattua blogikuntoon, mutta jos päätän osallistua kirjabloggaajien Globalia-kisaan, on sekin vielä tehtävä. Vuoden lukuhuippuja, ihan ehdottomasti.

Kesäkuussa vietettiin kirjablogeissakin dekkariviikkoa, jonka kunniaksi pyyhin pölyt muutamasta vuosia vanhasta lehtiarviosta. Muutaman itselleni uudenkin dekkarin esittelin, ja niistä vetävin taisi olla J. P. Koskisen Eilispäivän sankarit. Koskisen kirjoitustyylissä on jotain, joka vetoaa minuun. Tätäkin dekkarihelmeä suosittelen lämpimästi lajityypin ystäville!



Kesäkuussa alkoi vähitellen myös kesäloma. Lomapuuhiin kuului kulttuuripäivä Tuusulassa ja Järvenpäässä Sibeliuksen merkeissä. Kirjamatkailua oli ainakin osittain myös oma synttärilahjani eli Oxfordin-matka. Ikimuistoinen reissu! Aivan upea kaupunki. 




Heinäkuussa luin vinon pinon kotimaisia uutuusdekkareita, kävin teatterissa Tampereella ja Turussa sekä nautiskelin äänikirjoista sieni- ja mustikkametsässä.

Elokuussa alkoivat jälleen autoilevan työläisen ajomatkat, joita sulostutin äänikirjoilla. Haruki Murakami ei vieläkään näyttänyt parasta puoltaan Värittömän miehen vaellusvuosissa, vaikka hyvä kirja toki oli. Riemastuttavin taisi olla elokuussa Puluboin ja Ponin kirja, jonka innostamana kuuntelin kaikki äänikirjana ilmestyneet Puluboit.
Elokuun kohokohtiin kuului ehdottomasti myös työpajan vetäminen Äidinkielen opetuksen foorumissa. Tuijata-blogin Tuija Takala ja Kirjakaapin kummitus -blogin Jonna olivat pajatiimin kantavat voimat, ja kunnialla selvisimme jännittävästä urakasta. Ideana oli kertoa ja havainnollistaa, miten kirjablogeja voi hyödyntää opetuksessa. Kokoamamme materiaali on kaikkien käytössä blogissamme Kirjablogit opetuksessa.


Syyskuun kohokohtia olivat teatterielämykset. Tampereelle pääsin katsomaan Pauliina Rauhalan upeasta romaanista tehtyä näytelmää Taivaslaulu. Koskettava ja vaikuttava esitys on mielessä vieläkin. Turussa kävin äitini kanssa katsomassa musiikkinäytelmän Tamara, joka sai meidät kummatkin vahvasti lumoihinsa. Myös Helsingissä nähty Billy Elliot oli upea.

Lokakuun kirjahuipuiksi nousevat Antti Holman Kauheimmat runot ja Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki. Kirjat ovat oikeastaan niin kaukana toisistaan kuin olla saattaa, mutta yhtä kaikki mainioita molemmat. Kuukauden luetuin ja eniten keskustelua herättänyt postaukseni oli Unelmieni kirjallisuuslehti. Vieläkin mieltä lämmittää aiheesta virinnyt keskustelu. Kuukauden jymy-yllätys tuli sitten ihan puskista: Kirsin kirjanurkka oli noteerattu Cisionin listalla!



Lokakuu oli tänäkin vuonna ladattu täyteen kirja-aiheisia menoja. Syksyn kuumimpia kirja-alan tapahtumia ovat Turun ja Helsingin kirjamessut. Alkukuusta olin vielä niin voimissani, että kirjoitin Turun messuista peräti kaksi raporttia (tämän ja tämän). Messuviikonloppu oli todella antoisa, kiitos siitä vielä järjestäjille! Helsingin messutkin olivat erittäin onnistuneet, mutta en enää saanut itsestäni irti varsinaista raporttia. Sen sijaan aktiivisesti kyllä twiittailin messuilta kahtena päivänä. Lämmin kiitos myös Helsingin messujärjestäjille! Lokakuu huipentui omalta osaltani Celia-kirjaston järjestämään Ääni kirjalle! -äänikirjaseminaariin, johon Amman lukuhetki -blogin Aino-Maria Savolainen ja minut oli kutsuttu kertomaan käyttäjien kokemuksia äänikirjoista.




Marraskuussa dekkaripinot huojuivat uhkaavina, mutta niin vain nipistin itselleni muutaman hetken lukeakseni kovasti odottamani Kaj Korkea-ahon Pahan kirjan. Aivan mainio! Jossain mainittiin, että Korkea-aho on tällä kirjallaan noussut merkittävien suomenruotsalaisten kirjailijoiden joukkoon. Aika laimeasti sanottu. Minusta Korkea-aho on ylipäätään mielenkiintoinen ja taitava tekijä. Ihan koko suomalaisen kentän mittakaavassa. Voisi kelvata ulkomaillekin. Bloggaajan marraskuun kruunasi kutsu Finlandia-palkintojen jakotilaisuuteen!




Joulukuussa kosketti eniten Marja Björkin Poika. Mielenkiintoisin oli Petri Hiltusen toimittama sarjakuva-albumi Eino Leinon Helkavirsiä. Joululahjoiksi annoin lähes pelkästään kirjoja, joten ei ihme, että kirjakaupat kertoivat joulun alla myynnin pitkästä aikaa rullaavan.


Kirjan vuosi 2015 oli siis ainakin minun kohdallani todellinen kirjan vuosi. Kaikkiaan luettujen teosten listaan kirjattiin 165 kirjaa. Teatteri- ja muita rientoja en edes taida uskaltaa laskea! Ensi vuodeksi ajattelin lisätä tuonne yläpalkkiin kulttuurikalenteri-sivun ihan vain omaksi ilokseni.

Kiitos kaikille vuoden mittaan mukana olleille! Toivottavasti yhteinen matkamme jatkuu kirjallisissa merkeissä myös vuonna 2016.


Onnellista ja kirjaisaa vuotta 2016 kaikille!



maanantai 21. joulukuuta 2015

Lars Kepler: Hypnotisoija



Ruotsalaisilla on taito kirjoittaa maailmanmenestystä kahmivia toimintatrillerisarjoja. Megamenestys on ollut myös Lars Keplerin nimellä kirjoitettu suomalaistaustaisesta tukholmalaispoliisista Joona Linnasta kertova sarja. Keplerin nimen takaa löytyy aviopari Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril.

Menestyssarja on edennyt jo viisiosaiseksi, ja kaikki kirjat on suomennettu nopeasti ilmestymisensä jälkeen. Ensimmäisestä osasta eli nyt kuuntelemastani Hypnotisoijasta on tehty elokuva, jonka pääosassa on suomalainen Tobias Zilliacus. Elokuvaa en ole nähnyt, mutta mielikuvani Joona Linnasta ei ole kovinkaan paljon Zilliacuksen kaltainen. Tyypillistä.

Lukuruuhkaa on ollut sen verran (ja tiettyä kyllääntymistä ruotsalaisiin menestysdekkareihin), että Keplerin sarja on jäänyt itseltäni sivuun odottelemaan. Paljon jännitystä ja dekkareita lukeva ystäväni suositteli sarjaa vahvasti ja toi kirjat lainaankin, mutta silti aloittaminen vain lykkääntyi. Viiden kirjan pino on massiivinen, sillä jokainen osa painii tiiliskivisarjassa. Lisäksi mieluiten luen sarjat järjestyksessä, joten edes vahvasti markkinoitu Vainooja ei päässyt kiilaamaan lukujonossa. Mutta sitten Elisa Kirja tarjosi aloitusosaa edullisesti äänikirjana ja päätin kokeilla.

Äänikirjana Hypnotisoija toimiikin oikein hyvin. Juoni on vetävä ja karmeudessaan oudon koukuttava. Toni Kamulan lukutyyli on sopivan neutraali. Kirja täyttää myös toiveeni kestosta, sillä Hypnotisoija kestää äänikirjana lähes yhdeksäntoista tuntia.

Kuuntelukokemus siis meni plussan puolelle, ja olen jo tähyillyt jatko-osien hankintaa. Mutta itse kirja herätti monenlaisia tuntemuksia ja ajatuksia. Tarina on hyvin väkivaltainen ja paikoin raaka, vaikkei ihan kaikkia väkivallantekoja kuvaillakaan kuin vasta jälkikäteen. Mielikuvitustaan sai paikoin tietoisesti hillitä, jottei olisi mennyt liian rankaksi. Jälleen tuli mieleen, kuinka paljon jo kirjoitusvaiheessa on tietoisesti mietitty tarinan siirtämistä elokuvamuotoon. Leikkaukset ovat tiukkatahtisia, luvut lyhyitä ja näkökulmia vaihdellaan tiuhaan suosien cliffhangereita.

Jollei olisi paremmin tiennyt, olisi kuvitellut Erik Maria Barkin sarjan päähenkilöksi. Erik on kymmenen vuotta sitten tapahtuneiden asioiden takia julkisesti vannonut ja luvannut itselleen, ettei enää koskaan hypnotisoi ketään. Lupaus oli vaikea antaa, koska Erik oli alansa huippuja koko maailmassa ja sai hienoja tuloksia aikaan hoitomuodollaan. Mutta sitten jokin meni pieleen. Mikä, se selviää tarinan edetessä lukijallekin, vaikka aika pitkään asiasta vain kiusallisesti vihjaillaan.

Rikoskomisario Joona Linna nimittäin soittaa Erikille eräänä yönä. Tukholman lähiössä on raa’asti tapettu ja silvottu kokonainen perhe: isä, äiti ja pieni tyttö sekä murrosikäinen poika, joka kaikkien yllätykseksi on edelleen hengissä mutta kärsii vakavasta traumasta eikä muista mitään. Poliisi pelkää, että tappaja jahtaa parhaillaan perheen aikuista tytärtä, joka on vetäytynyt tätinsä mökille opiskelemaan. Poika on saatava kertomaan, kuka tappaja oli tai ainakin, miltä hän näytti. Erikin on taivuttava hypnotisoimaan vielä kerran. Seuraukset ovat kohtalokkaat.

Mutta ei siinä vielä kaikki, että Erik saa peräänsä verenhimoisen murhaajan. Tietenkään. Erikillä on pahemmanlaatuinen särkylääkeriippuvuus, ja avioliittokin on taannoisen uskottomuuden jäljiltä heikoissa kantimissa. Vaimo on menettänyt luottamuksensa aviomieheensä. Pariskunnan murrosikäinen poika Benjamin sairastaa parantumatonta verenvuototautia ja tarvitsee pistoksen kerran viikossa pysyäkseen hengissä. Benjamin on tyttöystävänsä kanssa sotkeutunut johonkin vaaralliseen kuvioon, joka salataan erityisesti vanhemmilta. Kun Erikin uran ikävää käännekohtaa aletaan perata, paljastuu toinen toistaan kauheampia ihmishirviöitä, jotka ovat tehneet pahaa kaikille mahdollisille kohtaamilleen ihmisille ja ovat kostonhimoisia Erikille. Kun Erik ja hänen perheensä saavat murhaajan kannoilleen, on syyllisiä tyrkyllä kasapäin.

Juonenkuljettelussa Kepler on kyllä taitava. Koska rikoksia ja rikollisia on useita päällekkäin ja samaan aikaan menossa tarinassa, lukija paikoin hengästyy vaarallisten tilanteiden, täpärien pelastumisten, vesiperien ja haarautuvien tutkintalinjojen tuoksinassa. Moneen otteeseen vaikuttaa jo siltä, että kaikki on ihan kohta selvää, mutta mitä vielä! Jälleen kiepautetaan koko kuvio ylösalaisin. Loppuun on vielä riittänyt virtaa melkoisiin rytinöihin, ja ruumispino on lopulta mittava.

Sarjan päähenkilö on siis kuitenkin suomalaistaustainen Joona Linna, tarkkavaistoinen ja lujatahtoinen rikostutkija. Suomalaisuutta muistetaan aina välillä mainostaa mainitsemalla Joonan surumieliseltä kuulostavasta aksentista tai vaikka kertomalla, että tämä kuuntelee autossa Saija Varjusta (josta ei tosin enää pidä). Joona jää tämän ensimmäisen kirjan perusteella vielä varsin värittömäksi hahmoksi. Vaikka kirja viihdytti työmatkalaista mainiosti, harmitti silti paikoin samojen kohtausten kelaaminen uudemman kerran vain näkökulmaa vaihtaen. Mutta jos pitää saada kuusisataa sivua täyteen, käy se näinkin.

Lars Kepler: Hypnotisoija (Hypnotisören)
Suom. Saara Villa. Tammi 2009. Äänikirjan lukija Toni Kamula, kesto 18 h 44 min.


Ostettu.

torstai 17. joulukuuta 2015

Milla Ollikainen: Vesiraukka



Toiset tulevat tähän maailmaan kantajiksi, toiset kannettaviksi.

Jouduin hieman pettymään Milla Ollikaisen esikoisdekkariin Veripailakat. Luvattua lähihistoriaa tai kansanperinteestä ammentamista en kirjasta löytänyt, eikä juonikaan oikein vakuuttanut. En myöskään osannut aavistaa, että Ollikainen oli suunnitellut hieman hajanaisen henkilökaartinsa ympärille trilogian.

Sarjan kakkososa Vesiraukka sai seistä nököttää hyllyssäni luvattoman pitkään. Onneksi päätin sen kuitenkin lukea saadakseni trilogiasta kokonaiskuvan. Lähes kaksi vuotta on kulunut Veripailakoitten tapahtumista, ja taas ollaan Ylläksellä, tällä kertaa loppukesällä ja lähes autiossa mökkikylässä. Krisse on palannut Äkäslompolojärven rantaan pienen Kaapo-poikansa ja tämän kummitädin, iltapäivälehden toimittajan Eerikan kanssa. Krisse koettaa koota rohkeutta kertoakseen nuorelle K-kaupan myyjälle Jannelle, että Kaapo on heidän taannoisen humalasekoilunsa tulos.

Huonosti nukkuva Krisse kuulee yöllä sumuiselta järveltä outoja ääniä. Seuraavana päivänä kylässä etsitään kadonnutta teinityttöä. Poliisit Vuontisjärvi ja Kukkola saavat pian vihiä, että paikkakunnan tytöillä on ollut meneillään vallan jotain muuta kuin mitä vanhemmat ovat kuvitelleet. Myös Jannella tuntuu olevan jotain tekemistä kadonneen Nellin kanssa. Kun Nellin ruumis sitten löytyy, syöksyy Janne suin päin selvittämään, mitä tekemistä paikkakunnan hämärämiehellä on ollut tytön kanssa.

Tarinan lomaan on punottu menneisyyden lankoja perheestä, jossa on painavia salaisuuksia. Sukulaisuussuhteet ovat tarkoituksellisesti hieman epäselvät, ja jonkin verran jouduin arpomaan, kuka kukin on ja miten henkilöt liittyvät nykyhetken kuvioihin. Kun löytyy toinenkin, odottamaton ruumis, alkavat kierrokset nousta ja menneisyys kohota pintaan. Kaikki selviää sievästi lopussa, tosin loppuratkaisuja on kaksi: virallinen ja epävirallinen.

Pidin Vesiraukasta joltisenkin verran enemmän kuin Veripailakoista. Ollikaisen luistava ja napakka kerronta on tallessa ja kenties vielä hioutuneempinakin. Mukava veto oli myös saamelaisten karun menneisyyden tuominen mukaan tarinan liepeille. Samasta aiheesta olen lukenut ennenkin, ja se kiinnostaa ja järkyttää yhä uudelleen. Paikallisväri vaikuttaa ainakin näin etelästä katsottuna aidolta. Omaa maustettaan kieleen tuo dialogissa runsaasti viljelty murre, josta pidin jälleen. Sen ’oikeellisuuteen’ en osaa ottaa mitään kantaa, sen hoitakoot ne, jotka murretta taitavat.

Vesiraukka on ainakin muistikuvieni perusteella selkeästi enemmän poliisiromaani kuin Veripailakat. Saatan olla väärässäkin, mutta minusta Vuontisjärvi on kirjan päähenkilö. Vanheneva paikallinen poliisimies ei osaa oikein uskoa, että vanhat tutut ja ystävät saattaisivat tehdä jotain rikollista, saati tappaa toisiaan. Niin väittää junantuoma nuori työpari Kukkola, jolla selvästi on enemmän kunnianhimoa työnsä suhteen kuin Vuontisjärvellä. Kumpikin tekee murhatutkinnassa virheitä, tottumattomia kun ovat. Miehet, Vuontisjärvi erityisesti, ovat sympaattisia hahmoja, joista oppii nopeasti pitämään. Poliisityötä Ollikainen kuvaa uskottavasti.

Moniongelmainen Krisse on osaltaan keskeisessä roolissa rikoksen ratkaisemisessa, vaikka tarkemmin mietittynä totuus taisi Vuontisjärvelle seljetä ilman Krisseäkin. Joka tapauksessa Krisse onnistuu jälleen päätymään hengenvaaraan ennen kuin tekijä napataan.

Pidän Ollikaisen napakasta kirjoitustyylistä, kuten jo sanoin. On mainiota, että kaksi ja puolisataa sivua riittävät täysipainoiseen dekkariin.

Ja mikä se vesiraukka on? Sekin selviää.

Milla Ollikainen: Vesiraukka
Like 2014. 254 s.


Ostettu.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Petri Hiltunen (toim.): Eino Leinon Helkavirsiä (sarjakuva)



Kylläpä olen iloinen, että joku ystävällinen sielu Helsingin kirjamessuilla vinkkasi minulle, että Eino Leinon Helkavirsistä on tehty sarjakuvaversio ja että sitä on messuilla myynnissä. Kaikeksi onneksi tulin vielä viime hetkessä ryysineeksi Arktisen Banaanin messuosastolle ja hankkineeksi aarteen itselleni. Kiitos sinulle vielä vinkistä, kuka olitkin!

Aarre hautautui sitten messujen jälkeen luettavien pinoihin, mutta eilen hieman työpöytääni joulusiivousajatuksella pöyhiessäni se osui käteeni. Ajatella, minulla on tällainen kirja! Vaikuttaapa mielenkiintoiselta! (Tästä huomaa, mitä etua on kuormittuneesta muistista…)
Eino Leino kirjoitti runoteokset Helkavirsiä vuonna 1903 ja Helkavirsiä II 1916. Runot ovat kirjailijan itsensä keksimiä myyttejä ja balladeja, jotka on sovitettu kalevalaiseen runomittaan. Sitäkin Leino paranteli tarkoituksiinsa ja aikaan sopivaksi.

Nämä kuumeiset riimit kumpuavat syvältä suomalaisesta sielunmaisemasta, ja ammentavat vahvasti kalevalaisista myyteistämme. Niissä sekoittuu pakanuus ja kristinusko, hyvyys ja pahuus, rumuus ja kauneus, itä ja länsi. Leinon tarinat eivät ole nationalistista paatosta, vaan päinvastoin ne luotsaavat sielun synkkiä, tummia vesiä. Nuoremman sukupolvenkin on aika löytää Leino.”  Näin esitellään 
kustantamon nettikaupassa  Petri Hiltusen toimittaman sarjakuva-albumin Eino Leinon Helkavirsiä  alkuperäistekstejä.

Hiltunen on koonnut yhteen monipuolisen ja kiinnostavan tekijäjoukon, johon kuuluvat hänen itsensä lisäksi Kristian Huitula, Katariina Katla, Katja Louhio, Tuomas Myllylä, Eetu Pellonpää, Lauri Pitkänen, Sari Sariola, Antti Tiainen ja Vesa Vitikainen. Itselleen Hiltunen kertoo etukäteen varanneensa vain lempirunonsa Tumman, muuten muilla oli vapaat kädet. Kukin tekijöistä on tehnyt albumiin yhdestä kolmeen sarjakuvaa, ja Sari Sariola on tehnyt ainoastaan albumin kannen.

Taiteilijat ovat saaneet vapaat kädet myös toteutuksen suhteen, ja tuloksena onkin monipuolinen kokoelma kiehtovia tulkintoja. Jotkut ovat tekijöidensä itsensäkin mukaan lähinnä kuvituksia Leinon tekstiin, joka on otettu mukaan sellaisenaan, sanasta sanaan. Tällaisesta ovat hyviä esimerkkejä jo mainittukin Hiltusen Tumma, joka aloittaa albumin, sekä nuoren Lauri Pitkäsen Ylermi.

Petri Hiltunen: Tumma.

Aivan toisenlaiseen, hyvin rohkeaan ja henkilökohtaiseen tulkintaan on päätynyt Katariina Katla runon Kevät sarjakuvallistuksessa. Leinon tekstin rinnalla kulkee Katlan oma teksti, tulkinta Leinon runosta. Seepiansävyiset, maalausmaiset kuvat ovat tehokkaita. Harmillista kyllä Katlan tulkintaosuuksissa on käytetty masentavan pientä käsialaa, josta oli lähes mahdotonta saada selvää. Sama ongelma on Äijön virressä, jonka on tehnyt Eetu Pellonpää.

Katariina Katla: Kevät.

Muutamissa tulkinnoissa on rohkeasti modernisoitu tarina. Leinon teksti on joko ainoa sanallinen muoto tai sitä on rikastettu muutamalla repliikillä ja kontrastina kuvitus kulkee aivan omaa polkuaan. Petri Hiltusen Räikkö räähkä on rohkeasti tuotu nykypäivän konflikteihin ja siirretty suomalais-ugrilaisista ympyröistäkin toisaalle. 
Vesa Vitikka ja Karja Louhio taas ovat muuttaneet Ukrin motoristijengin räyhäkkääksi pomoksi. Hienosti toimivat!

Petri Hiltunen: Räikkö räähkä.


Katja Louhio ja Vesa Vitikka: Ukri.

On vaikea valita suosikkia hienojen töiden joukosta. Leinon teksti toimii yllättävän hyvin nykypäivänäkin, ja tarinat ovat hurjia ja huikeita. On aivan mahtava idea tehdä niistä sarjakuvaversiot. Runot avautuvat sellaisellekin lukijalle, joka ei tavallisesti niin runoista välitä tai ole niihin tullut tutustuneeksi. Alkuperäiskokoelmista olen pitänyt aina hurjasta Ylermistä, mutta Kimmon kostokin on hieno. Samoin Leinon versio Pyhästä Yrjänästä on suorastaan anarkistinen!

Petri Hiltunen: Pyhä Yrjänä.
Tuomas Myllylä: Kimmon kosto.


Kaikkia alkuperäistekstejä ei siis ole albumiin mahdutettu, vaan mukana ovat runot:
Tumma
Ukri
Pimeän peikko
Pyhä Yrjänä
Äijön virsi
Kevät
Merenkylpijäneidot
Kimmon kosto
Räikkö räähkä
Ukon lintu ja virvaliekki
Ylermi
Tuuri

Lauri Pitkänen: Pimeän peikko.


Kiitosta on annettava myös hyvästä esipuheesta sekä lopusta löytyvästä tekstistä, joka avaa albumin syntyvaiheita lukijalle. Erittäin hienoa on, että mukana on kunkin tekijän esittely. Jokainen tekijä myös lyhyesti esittelee kunkin mukana olevan työnsä itse. Tämä avaa sarjakuvat vielä uudella tavalla. Kurkistelin tavan takaa, mitä tekijät teoksistaan kertoivat. Oli kaivettava alkuperäistekstitkin hyllystä. Siellä majailee yhteisnide, joka on painettu vuonna 1994 (Otava). Herkullisesti kuvat tuovat uutta ulottuvuutta klassikkoon.

Petri Hiltunen (toim.): Eino Leinon Helkavirsiä

Arktinen Banaani 2015. 96 s.

Eino Leinon Helkavirsiä on 20 vuotta täyttävän Arktinen Banaani -kustantamon juhlateos, josta näyttää olevan hieno tarjouskin parhaillaan (13.12.2015) kustantamon verkkokaupassa.

Ostettu.

perjantai 4. joulukuuta 2015

Marja Björk: Poika



Miltä tuntuisi olla mies ja elää vankina naisen ruumiissa? Miten taistella tiensä ulos, kun tietoa ja vertaisia ei tunnu olevan koko universumissa? Miten selviytyä ja kasvaa ehjäksi ihmiseksi tällaisissa ristipaineissa?

Näin raastaviin kysymyksiin voi saada vastauksia Marja Björkin romaanista Poika. Marion tietää jo pienenä olevansa oikeasti poika, vaikka onkin tyttö. Alakoulun alimmilla luokilla hänen hartain toiveensa on, että hänelle alkaisi kasvaa pippeli. Kun aikanaan Marionin rinnat alkavat kasvaa, hän haluaisi mieluiten kuolla. Miten peittää tissit? Idealsiteet ja jeesusteippi auttavat, mutta eivät tarjoa lopullista ratkaisua.

Missä voi käydä vessassa, kun on mies naisen ruumiissa? Kun ulkoinen olemus on vahvan maskuliininen, ei voi mennä naistenhuoneeseen aiheuttamatta hämminkiä. Miestenhuoneessa taas voi muuten joutua kiusalliseen tilanteeseen. On siis viisainta pidätellä? Entä missä pukuhuoneessa voi vaihtaa ylleen työhaalarit ammattikoulussa, kun papereiden mukaan on tyttö mutta muuten on kuin muutkin jätkät?

Pienenä oli vaikea käsittää, miksei voinut lähettää kaverinsa kanssa rakkauskirjeitä luokan tytöille. Paljon pahempaa kuitenkin oli, ettei uskaltanut paljastaa rakastetulleen olevansa ruumiiltaan nainen, kun suhde oli jo jatkunut liian kauan. Onko naisen ruumiissa elävä mies lesbo, kun hän rakastaa naista?

Marionilla on muitakin ongelmia kuin oman identiteetin rakentamisen mahdottomuus. Perhe on ollut kovilla kauan. Äiti on paennut menneisyyttä kahden lapsensa kanssa Rovaniemeltä pääkaupunkiseudulle, kun isä on jättänyt perheelleen vain velat ja häpeän. Yksinhuoltajalla ei ole helppoa, mutta Marionin ja Aaronin äidissä on särmää. Tiikeriemon raivolla hän taistelee lapsensa puolesta, vaikkei aina tätä ymmärräkään. Ei ole helppoa hyväksyä, ettei oma lapsi sovi mihinkään tunnettuun muottiin.

Poika on koskettava ja ravistelevakin kirja tärkeästä aiheesta. Sukupuoli ei tosiaankaan ole mustavalkoinen joko-tai-kysymys, vaan paljon monisyisempi. Marionin tarina on vaikeuksista ja mustista kausista huolimatta valoisa ja toiveikas: tällaisenkin kokoisen asian kanssa voi selviytyä ja päästä kokonaiseksi. Helppoa ei ole, ja rohkeutta tarvitaan. Marion on myös onnekas, koska hän kohtaa lapsuutensa ja nuoruutensa aikana kuitenkin pääasiassa fiksuja ja hyviä ihmisiä. Voi vain kuvitella, millainen tarina voisi olla, jos Marion olisi elänyt toisenlaisessa ympäristössä tai ajassa. Erityisen koskettavaksi romaanin tekee tieto, että romaani pohjautuu Björkin oman pojan tarinaan.

Pidin kovasti Björkin Pojassa käyttämästä kielestä ja tyylistä. Kummatkin ovat juuri sopivalla tavalla suoraviivaisia ja rosoisia. Mitään ei kaunistella, muttei myöskään turhia mässäillä ikävillä tai rumilla asioilla. Kertomus etenee kronologisesti, ja koko ajan lukija voi olla turvallisin mielin lopun suhteen. Kaikki kääntyy kuitenkin lopulta paremmaksi.

Marja Björk: Poika
Like 2013. 215 s.
Äänikirjan lukija Ville-Veikko Niemelä, kesto 4 h 24 min.

Painettu kirja saatu kustantajalta, äänikirja ostettu itse.