Melkein vuosi on jo ehtinyt
hujahtaa Robert Galbraithin
esikoisdekkarin Käen kutsu kuuntelemisesta. Pidin perinteisestä ja hitaahkosta
salapoliisiromaanista kovasti, ja nautin kirjan kuuntelusta myös loistavan
lukijan eli Eero Saarisen ansiosta. Niinpä oli itsestään selvää, että tulisin
myös seuraavan osan nautiskelemaan muodossa tai toisessa sen suomennoksen
ilmestyttyä.
Iloni olikin suuri, kun
huomasin, että kakkososan eli Silkkiäistoukan
äänikirjaversio putkahti nopeasti suomennoksen ilmestyttyä myös Elisa Kirjan äänikirjavalikoimiin.
Lukijana oli jälleen Eero Saarinen! Oli kuin olisi vanhan ystävänsä tavannut,
kun laittoi napit korviin ja antoi Saarisen äänen tulvia päähänsä. Myös
Cormoran Strike ja Robin tuntuivat vanhoilta, kotoisilta tuttavilta, ja oli
ihanaa saada tietää, mitä heille kuului.
Kohtalaista tuntuu kuuluvan.
Robin valmistelee häitään inhan Markin kanssa, mutta yllättäviä esteitä
suunnitelmille ilmaantuu. Pariskunnan välejä kiristävät Robinin työ ja ennen
kaikkea pomo. Cormoran taas saa odottamattomia tietoja entisen morsiamensa
nykyvaiheista. Etsivätoimistolla menee aavistuksen paremmin kuin edellisellä
tapaamiskerralla, mutta mitään rahatulvaa ei vieläkään ole näkyvissä. Robin
haluaisi kiihkeästi opiskella salapoliisiksi, mutta Strikella tuntuu olevan
toisenlainen käsitys firmansa tulevaisuudesta.
Ratkottava rikos on tällä
kertaa erityisesti kirjaihmistä kiinnostava. Silkkiäistoukassa sukelletaan kustannusmaailman syövereihin ja
paljastetaan sen raadollisuus pohjamutia myöden. Parhaiten tämä puoli varmasti
aukeaa englantilaista kustannusmaailmaa sisältä päin tunteville, mutta
kiintoisaa luettavaa se oli täydelliselle maallikollekin. Kirjailijoista
annetaan vähemmän mairitteleva kuva. Miltei mitä tahansa ollaan valmiita
tekemään, jotta saadaan oma teksti painettua. Myöskään julkisuuden saamiseksi
ei keinoja kaihdeta.
Strike saa toimeksiannon
kirjailija Owen Quinen vaimoilta. Kirjailija on kadonnut parisen viikkoa sitten
omille teilleen, ja vaimo alkaa huolestua. Asetelma ei vaikuta Striken mielestä
kovin miellyttävältä. Quinen kirjallinen ura ei ole ollut hääppöinen ja on
ollut pitkään laskusuunnassa. Yksityiselämässään kirjailija tuntuu sikailevan
ja pitävän väritöntä vaimoaan jonkinlaisena kotiorjana, joka pyyteettömästi hoitaa
pariskunnan aikuista kehitysvammaista tytärtä ja siinä ohessa miestään.
Kirjailija itse tapaa häipyä aika ajoin omille teilleen ’kirjoittamaan’, ja
perhe odottelee kiltisti kotona. Nyt mies on ollut kuitenkin tavallista
kauemmin poissa eikä kustantamokaan tunnu tietävän tai ainakaan haluavan
kertoa, mihin mies on kadonnut.
Nopeasti selviää, että Quine
on juuri saanut valmiiksi romaaninsa käsikirjoituksen, joka tuntuu olevan
poikkeuksellisen kuumaa kamaa. Quine on tunnettu epämiellyttävän groteskista
tyylistä, mutta tällä kertaa hän on ylittänyt itsensä. Bombyx mori -niminen
vertauskuvallinen romaani paljastaa inhottavia salaisuuksia kaikista Quinen
lähipiirin ihmisistä. Lakimiehet ovat jo yrittäneet estää romaanin julkaisun,
vaikka käsikirjoituksen sisällön pitäisi olla vain harvojen tiedossa. Onko
kirjassa jotain niin tulenarkaa, että Quine on päättänyt kadota sen takia? Vai
onko hänelle tapahtunut jotain muuta?
Takakannessa
jo paljastetaan, että kirjailija löytyy pian raa’asti murhattuna. Murhatapa
liittyy kummallisella tavalla Quinen romaaniin, eikä Strike malta jättää juttua
tähän poliisin ankarista kehotuksista huolimatta tai oikeastaan niiden takia.
Jokin kirjailijan vaimon tilanteessa vetoaa Striken pehmeään puoleen. Lisäksi
joku tuntuu jälleen vainoavan Strikea itseäänkin.
Rakenteeltaan Silkkiäistoukka noudattelee Käen kutsun kaavaa aika tarkoin. Juttu
tuntuu täysin mahdottomalta ratkaista, mutta sitkeä ihmisten jututus ja
tarinoiden seulonta tuottaa lopulta tulosta. Lopuksi pitää vain vielä saada
syyllinen nalkkiin ja mieluiten tunnustamaan tekonsa. Nytkin tekijä on mukana
tarinassa melkein alkusivuilta lähtien, joten mistään puskista ei ratkaisua
tempaista, vaikka kieltämättä lukijalle on jälleen varattu yllätys.
Naurahdin ääneen
yksityiskohdalle, jonka Galbraith oli tarinaansa ujuttanut. Quinen kirjat
kuvataan synkiksi, groteskeiksi ja epämiellyttäviksi. Yllättäen ne ovat olleet
myyntimenestyksiä – Suomessa! Millainen kuva meistä oikein onkaan maailmalla?
Galbraithin dekkarit ovat
jakaneet lukijakuntansa, kuten arvata saattaa, mutta minä viihdyn näiden
hitaahkojen, perinteisten ja hyvin brittiläisten arvoitusdekkareitten parissa
vallan mainiosti. Seuraavaa odotellessa!
Robert Galbraith: Silkkiäistoukka (The Silkworm)
Suom. Ilkka Rekiaro. Äänikirjan lukija Eero Saarinen,
kesto 17 h 25 min.
Ostettu tiedostona Elisa
Kirjasta.
On helppo uskoa, että nämä toimivat hyvin myös äänikirjoina.
VastaaPoistaMinä olen lukenut paperiversiot ja viihtynyt todella hyvin, seuraavaa osaa odotan luottaen siihen, että taso pysyisi ainakin samana :)
Varmasti luen taas seuraavan, ja jos äänikirjan tekevät, se on hankittava :D
PoistaKäen kutsua en ole lukenut, tämän Silkkiäistoukan kuuntelin. Hyvä kuuntelukokemus oli, Eero Saarinen tosiaan sopii hommaansa mainiosti.
VastaaPoistaSuosittelen Käen kutsua myös, ainakin, jos tästä pidit. Ekassa osassa Striken ja Robinin taustoja avataan paremmin, mutta varmasti ilmankin pärjäsi toisessa osassa.
PoistaLuin hyvin varovasti kirjoituksesi sieltä täältä, sillä minulla on kuuntelu vielä kesken. Saarinen on kyllä loistava lukija. Minusta tarina on vähän turhan hidas (mikähän malttamattomuus minua nyt vaivaa??), mutta tykkään Striken hahmosta.
VastaaPoistaJokin hätähousuilu nyt on sinne iskenyt, kun kunnon brittidekkarit tökkivät :D
PoistaKuuntelin vasta _nyt_ nämä kaksi ensimmäistä Strikea! Etenkin Käen kutsu olisi ehkä saattanut jäädä kesken kirjana, mutta kuten toteat, Eero Saarinen on loistava lukija :) Seuraavaksi Pahan polun kuunteluun!
VastaaPoista