Vaikka lukemattomien
kirjojen pinot alkavat olla jo vaarallisen korkeita, en malttanut jättää
kirjaston uutuustelineessä seireeninkutsuja huokunutta dekkaria Kuolema ei ole lasten leikkiä
lainaamatta. Ihastuin Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjan aloitusosaan Piiraan maku makea, jonka luin alle kaksi kuukautta sitten, enkä pettynyt tähän
kakkososaankaan. Kirjat voi mainiosti lukea epäjärjestyksessä ja itsenäisinä teoksina,
mutta parhaiten henkilöiden taustoista pääsee kärryille lukemalla sarjan alusta
alkaen. Ainakin minä suosittelen tätä menetelmää.
Yksitoistavuotias puoliorpo
Flavia on varmasti monen mielestä ärsyttävä näsäviisas ja pikkuvanha ipana,
mutta minusta hän on varsin hellyttävä hahmo. Mieleen tuli tämän kakkososan
äärellä moneen kertaan, että Flavialla ja Rillit
huurussa -sarjan Sheldonilla on paljon samanlaisia ominaisuuksia. Kumpikin
on huomattavasti keskivertoa älykkäämpi ja kumpikin tietää sen mainiosti, mikä
saa heidät tuntemaan tiettyä ylemmyydentunnetta, jota taas ei vaivauduta
juurikaan kätkemään. Sosiaaliset taidot ovat molemmilta jääneet oppimatta.
Siksi he ajautuvat välistä kiusallisiin tilanteisiin ja jopa vaaraan. Sheldon
on tv-hahmosuosikkejani, miksei siis myös Flavia.
Kuolema ei ole lasten leikkiä alkaa verkkaisemmin kuin sarjan aloitusosa. Ruumis
saadaan aikaan vasta kirjan puolenvälin paikkeilla, mutta silloin se
rysähtääkin todella yllättäen ja dramaattisesti tarinaan. Henkilöt kuitenkin
marssitetaan näyttämölle ripeään tahtiin. Flavia kohtaa kirkkomaan laidalla
oudon parivaljakon eli nukketeatteria televisiossa esittävän kuuluisuuden
Rupert Porsonin, polion rampauttaman mutta karismaattisen miehen, sekä tämän
kauniin avustajattaren Niallan. Kaksikon pakettiauto on epäkunnossa, ja
kirkkoherra majoittaa heidät läheisen maatilan niitylle.
Käy ilmi, että maatilaa
asuttaa pariskunta, jota on kuusi vuotta aiemmin, heti toisen maailmansodan
jälkeen kohdannut tragedia. Heidän viisivuotias poikansa Robin löytyi Gibbettin
metsästä hirttäytyneenä tai hirtettynä. Asia on jäänyt aikanaan ratkaisematta,
ja pariskunta elelee tilallaan eristäytyneenä ja synkkänä. Kun murha sitten
lopulta tapahtuu, tuntuu motiivi olevan aika monella ihmisellä, kuten
kuuluukin. Flavia alkaa nopeasti aavistella, että vanha ja uusi murhenäytelmä
liittyvät sittenkin yhteen. Todisteiden löytäminen syyllisen nappaamiseksi vain
ei olekaan ihan helppoa.
Kiinnostavin hahmo
tämänkertaisessa kirjassa on saksalainen sotavanki Dieter, joka työskentelee
jostain syystä edelleen Inglebyiden maatilalla ja oli paikalla myös Robinin
kuollessa. Anglofiiliksi romantikoksi paljastuvan Dieterin tarina on mainio!
Flavia de Luce -sarja on
mukavan leppoisaa ja viihdyttävää luettavaa. Lähes nelisataasivuisen romaanin
lukaisi nopeana ja helposti sulavana välipalana muutamassa illassa.
Alan Bradley: Kuolema ei ole
lasten leikkiä
(The Weed that Strings the
Hangman’s Bag)
Suom. Laura Beck. Bazar 2014.
389 s.
Lainattu kirjastosta.
Piiraan maku makea (The Sweetness at the Bottom of the Pie), Bazar 2014
Kuolema ei ole lasten leikkiä (The Weed That Strings the Hangman's Bag), Bazar 2014
A Red Herring without Mustard
I Am Half-Sick of Shadows
Speaking from Among the Bones
The Dead in Their Vaulted Arches
Tosi hellyttävä pieni Flavia-neiti, suloinen myrkynkeittäjä ja murhamysteerien ratkaisija. Suosittelen :)
VastaaPoistaOlisin halunnut tästä kolmannen osa jouluksi. Sen kanssa olisi ollut ihana vetäytyä omaan rauhaan. Tykkään lukea tuolloin yön pintaan dekkarin. Viihdyn Flavian seurassa..
VastaaPoistaTotta, tämä on leppoisaa luettavaa. Ihanan vanhanaikainen dekkari ja kirjailijan kanadalaisuudesta huolimatta niin peribrittiläinen. Flaviakin on aika mainio!
VastaaPoistaEn ole lukenut, nyt aloin kiinnostumaan ja upea kansi!
VastaaPoistaMinäkin pidin kovin! :) Dieter oli mainio hahmo, ja unohdin iloisesti mainita omassa tekstissäni tuon ihastuttavan taustatarinan! Voi mörkö. :D
VastaaPoistaSheldon!
VastaaPoistaYritin kerran kuunnella ykkösosaa englanninkielisenä äänikirjana, mutten sitten ehtinyt ja lainausaika meni ja.. Jos tämä löytyisi e-kirjana niin veikkaisin tämän ja ykkösosan toimivan oivina "puhelinkirjoina", Flavian hahmo ainakin kuulostaa mahtavalta ja tyylilaji oivalliselta. Kiitos Kirsi, otan tämän uudestaan agendalle!