torstai 15. maaliskuuta 2012

Kaari Utrion epookkikomediat


Somerolla vuosikymmeniä asunut filosofian maisteri ja kirjailija Kaari Utrio (s. 1942) on ehtinyt kirjoittaa suosittuja historiallisia romaaneja jo yli neljäkymmentä vuotta. Ensimmäinen teos, Kartanonherra ja kaunis Kirstin, ilmestyi vuonna 1968. Siitä lähtien Utriolta ilmestyi pitkään romaani vuodessa, kaksi parhaassa. 1970-luvun romanttisissa historiallisissa romaaneissaan Utrio kuvaa usein itsenäisyyttä kaipaavia räiskyviä naisia, jotka lopulta asettuvat yhteiskunnan heille osoittamiin rooleihin vaimoiksi ja naisiksi.

Vuonna 1984 ilmestyi laaja historiaa kansantajuisesti valottava tietoteos, Eevan tyttäret. Se herätti aikanaan keskustelua, koska se korostaa naisen alistettua asemaa kautta historian. Eevan tyttäret on käännetty useille kielille, mm. saksaksi ja  koreaksi. Muussakin tietokirjatuotannossaan Utrio keskittyy heikompien aseman käsittelyyn. Suurteos Familia, eurooppalaisen perheen historia I – IV (1995 – 1997), käy läpi naisten ja lasten vähän tutkittua historiaa. Täydellinen teosluettelo löytyy mm. kirjailijan kotisivuilta.

Utrio tunnustautuu feministiksi. Hän korostaa, että feminismi ei ole samanlaisuuden vaan tasa-arvoisuuden vaatimista miehen ja naisen välille. Tätä teemaa hän on käsitellyt niin kaikissa romaaneissaan kuin tietoteoksissaankin. Romaanien sankarittaret pyristelevät miehisen maailman asettamia sääntöjä ja rajoituksia vastaan. Aina ei ulospääsyä ole, mutta sopeutumisen tekee helpommaksi eroottisestikin tyydyttävä rakkaus. Utrio on suonut menneisyyden naisellekin oikeuden nauttia seksuaalisuudestaan. Hän korostaa teoksissaan myös naisen merkitystä yhteiskuntaa koossapitävänä voimana.

Kunnioitettavan tuottelias Utrio on ehtinyt kirjoitta myös mm. TV- ja radiokäsikirjoituksia, lehtiartikkeleja, novelleja ja jatkoromaaneja. Hän on toiminut mm. Iltalehden kolumnistina.

Utrio on tuotannossaan yhdistänyt historioitsijan ammattitaitonsa iskevään tarinankerrontaan, ja hänen romanttisten romaaniensa suosio on ollut taattu. Hän on paitsi suosittu myös palkittu kirjailija. Hänelle on mm. myönnetty Suomen Tietokirjallisuuden Varelius-palkinto 1999 ja Valtion tiedonjulkistamispalkinto elämäntyöstä vuonna 2002. Jo 1970-luvulla Utrion tuotantoa arvostivat lukijat, mutta vähitellen tunnustusta on alkanut tulla myös kriitikoilta ja tutkijoilta.

Itse olen aikoinani, teininä, lukenut Utrion kirjoja äidin kirjahyllystä ja myöhemmin kirjastostakin. Sitten lukeminen ja tuotannon seuraaminen jostain syystä jäi. Paksuista tiiliskiviromaaneista olen lukenut jonkun, ainakin muistaakseni. 2000-luvulla Utrio alkoi julkaista 1830-luvulle sijoittuvia epookkiromaaneja keskiaikaan sijoittuvien paksujen teosten sijaan. Näistä olen neljä arvioinut lehteen, mutta yksi, Saippuaprinsessa, oli jostakin syystä jäänyt lukematta. Kuuntelin sen nyt äänikirjana ja päätin koota kaikista viidestä kirjasta yhteisesittelyn tänne. Lainaan vapaasti aiemmin lehdessä julkaistuja tekstejäni ja yhdistelen niitä. Tämä selvennykseksi sellaiselle lukijalle, joka kenties tunnistaa jotakin tuttua. Alkuun kirjoittamani esittely on myös tällainen aiemmin lehdessä ilmestynyt teksti, vaikka hieman sitä tähän nyt päivitinkin.

Vuonna 2002 ilmestynyt romaani Ruma kreivitär ei petä Utrion uskollisten lukijoiden odotuksia. Jälleen kerran on tarjolla taitavasti punottu romanttinen ja jännittävä juoni huolellisesti kuvatussa historiallisessa ympäristössä. Sankaritar ja sankari saavat toisensa, mutta matkassa on monta mutkaa ja juonenkäännettä ennen häitä.

Tapahtumat on sijoitettu 1830-luvun lopun pääkaupunkiseudulle. Keskipisteinä ovat Espoon takametsien aateliskartanot ja perheiden kaupunkitalot Helsingissä. Eletään aikaa, jolloin Suomessakin oli jo nähtävissä elinkeinorakenteen ja vanhan säätyjärjestelmän muutos, vaikka monet halusivat vielä pitää kiinni vanhasta kynsin hampain.

Vanhan järjestelmän mukaan aristokratia ei saanut ansaita rahaa, vain tuhlata sitä. Niinpä monet aatelissuvut olivat vajonneet velkojen suohon. Pahimmassa pulassa ovat ylhäistäkin ylhäisimmän suvun viimeiset vesat, pikkukreivittäret Julia ja Dorotea Gyllenfalk af Bössa. Isä on toivoton peluri ja juoppo, joka on tuhlannut suvun kaiken omaisuuden ränsistyneen kartanon tauluja ja porraskaiteita myöden. Paraatipihan pyöreässä kukkapenkissä Julia-neiti, ruma kreivitär itse, kasvattaa perunoita.

Anton Wendel on tuulahdus toisenlaisesta, terveemmästä maailmasta. Hän edustaa aateliston silmissä rahvasta, koska hän on tupakkatehtailija, mällimaakari, ja koska hän siis rikastuu omalla työllään. Wendel on täydellinen sankari: oikeamielinen, menestyvä ja viisas sekä miehekkäällä tavalla komea.

Jo ensimmäiseltä sivulta alkaen on selvää, että Wendel ja ruma mutta älykäs vanhapiika Julia Gyllenfalk on tarkoitettu toisilleen. Jännitettäväksi jääkin, milloin päähenkilöt tunnustavat rakkautensa ensin itselleen ja lopulta toisilleen. Esteitä matkalle kertyy kiitettävästi, sillä esimerkiksi Wendel kihlautuu porvariskaunottaren kanssa, eikä herrasmies voi purkaa kihlausta. Sen jälkeen taas kunniallinen nainen ei voisi hyväksyä pettäjän kosintaa!

Ajan monimutkaiset käyttäytymis- ja sopivaisuussäännöt saavat nykyihmisen vääntelehtimään. Kaksinaismoraali ja tekopyhyys kukoistivat. Erityisesti naiset olivat sääntöjen vankeja. Köyhtyneet neidot olivat rikkaampien sukulaisten armoilla joutuen palvelusväkeäkin huonompaan asemaan: piika saattoi lähteä, vanhapiika ei. Rikkaimmankin aatelisneidon elämä oli pilalla, jos hän ei pystynyt pyydystämään itselleen miestä ennen kuin oli täyttänyt 25. Naisen osaa feministi Utrio kuvaa henkilöidensä kohtaloiden kautta antaumuksella.

1970-luvulla Utrion romaaneissa kuvattiin varsin rohkeasti lihallisia intohimoja ja seksuaalista raakuutta. Rumassa kreivittäressä ei tätä puolta ole, vaan pääparin rakkaus on kahden kypsän aikuisen välinen lähinnä turvaa tuova tunne, lisämauste muutenkin edullisessa avioliitossa.

Rumassa kreivittäressä on myös aimo annos komediaa. Anton Wendel on päättänyt kostaa setänsä aikanaan kokeman vääryyden paroni Adelheimille. Myös muita armottomien juonien punojia on liikkeellä, eikä ennen loppuselvittelyjä ole varmaa tietoa siitä, kuka lopulta on ollut ovelin. Paha saa monella tavalla palkkansa, mutta kuka onkaan pahin?

Kirjan Helsinki näyttäytyy täysin erilaisena kuin nykyinen pääkaupunki, vaikka aikaa onkin kulunut vain 175 vuotta. Engelin suunnittelema suureellinen keskusta oli jyrkässä ristiriidassa surkeassa kunnossa olevien katujen kanssa. Katuvaloja ei ollut, ja talojen pihoilla oli talleja ja navettoja eläimille. Hienotkin talot olivat jäätävän kylmiä ja vetoisia. Pahimpia olivat kirkot ja hautausmaat. Ruumiita ei ollut enää lupa haudata kirkon lattian alle, mutta hajuongelma oli vain siirtynyt kirkon ulkopuolelle, koska hautausmaat olivat liian täynnä ja haudat liian matalia.

Kaiken tämän ja monia muita menneen elämäntavan yksityiskohtia historioitsija Utrio on saanut kirjaansa ujutettua ilman, että se tuntuisi opettavaiselta tai hetkeäkään pitkäveteiseltä. Ruman kreivittären seurassa on helppo viihtyä.

Seuraava epookkikomedia Saippuaprinsessa ilmestyi vuonna 2004. Tällä kertaa vanhanpiikuuden uhka leijuu mykistävän kauniin 23-vuotiaan orvon Ulrika Rutenfeltin yllä. Isä on ollut kyllä hyvästä suvusta, mutta omituinen, koska on harrastanut kansanrunojen keräämistä rahvaan keskuudesta. Kaikkien kauhuksi hän on kuljettanut tytärtäänkin erämaaretkillään. Ulrikan äiti taas on ollut upporikasta mutta valitettavan porvarillista sukujuurta. Äidinisä on ansainnut omaisuuden teurasjätteistä keitetyllä saippualla, tai niin ainakin pahat kielet tietävät kertoa.

Kirja alkaa Kemiön Kiiholman kartanosta, jossa Ulrika viettää suruaikaa isän hukkumiskuoleman jälkeen etäisten sukulaistensa hoivissa. Kiiholma on oikea mallitila, vaikka kartanonisäntä Axel Rutenfelt on vähintäänkin omituinen muinaisjäänne, joka edelleen pukeutuu Kustaa III:n ajan muodin mukaan ja noudattaa kodissaan ankaran muodollisia tapoja. Kiiholma lienee keksitty kartano, mutta sillä on olemassa selvä esikuva todellisuudessa. Sitä nimittäin kuvataan näin:

Kello löi. Kuusi ovea aukeni samalla hetkellä paljastaen kartanon enfiladin. Talon koko pituuden läpi saattoi nähdä ikkunasta ikkunaan. --- Huoneita näkyi jonossa kaikkiaan seitsemän: rouvan makuuhuone, budoaari ja klaveesisalonki, rakennuksen toisessa päässä isännän kolme huonetta sekä keskellä suuri Klongsporin salonki, harmaan, hopean ja valkoisen sinfonia, arkiaamunakin sädehtivällä kynttiläkruunulla valaistu.

Valitettavasti vain muistini on niin huono, etten kuolemaksenikaan muista, mistä kartanosta on kyse. Muistan kuitenkin selvästi, että paikallislehdessä on taannoin esitelty kemiöläistä kartanoa, jonka erikoisuus on juuri tuo, että koko rakennuksen läpi voi nähdä, kun ovet avataan. Kuka tunnistaa?

Ulrika lähetetään Helsinkiin oppimaan seurapiirielämää. Tarkoituksena on pyydystää aviomies, kuten sukulaisnaiset ihan suoraan sanovat. Hänet sijoitetaan pahasti velkaantuneeseen Ekestolpen perheeseen, jossa nuori paroni Maritz haaveilee isänsä velkojen maksamisesta ja sokerijuurikkaan viljelyn aloittamisesta Vihdin maakartanossaan. Vain rahaa puuttuu. Mauritz on melkein kihloissa mykistävän kauniin mutta ilkeän ja kopean Viktoria von Sperlingin kanssa. Viktorian veljen Hermanin pitäisi aikanaan periä Kiiholman kartano ja mielellään naida Ulrika ja tämän perintö. Kuviota sotkee vielä se, että Ulrika ei ensin tiedä omasta perinnöstään mitään.

Utrio viihdyttää lukijaa paitsi pitämällä tämän jännityksessä sen suhteen, miten Ulrika ja Maurtiz saadaan yhteen, myös lempeästi pilkkaamalla ajan kaksinaismoralistisilla seurustelusäännöillä. Samat kuviot kuin Rumassa kreivittäressäkin toistuvat. Minua kiinnostivat tässä kirjassa eniten alun jaksot, joissa kuvattiin Kemiötä, Strömman kanavaa ja Perniön pappilaa. Äänikirja oli mukavaa vaihtelua dekkariputken perään, vaikka alkuun hieman ärsyynnyin Susanna Haaviston paikoin liian nopeasta lukutahdista.

Vuonna 2007 ilmestyneessä Ilkeissä sisarpuolissa eletään 1820-luvun loppuvuosia. Mamselli Emilia Dalman saa Ruotsista yllättävän kirjeen, jossa äiti kertoo solmineensa uuden avioliiton rikkaan kauppiaan kanssa. Uutinen herättää Emiliassa ristiriitaisia tunteita. Rutiköyhänä, palkattomana kotiopettajattarena ja sihteerinä sukulaisperheen armollisessa huomassa tulevaisuus ei näyttänyt kovin valoisalta. Nyt on ehkä mahdollisuus saada myötäjäiset isäpuolelta, mutta toisaalta Emilia pelkää, että suvun kaavailema sulhasehdokaskin kuulee uutisen. Avioliitto ei Emiliaa houkuta, ei ainakaan kyseisen miehen kanssa.

Keskiluokkaisen mutta vähävaraisen naisen asema oli 1800-luvun Suomessa ja Euroopassa viheliäinen. Kunniallisia tapoja elättää itsensä ei juuri ollut. Ainoana säädyllisenä keinona kunnon elatuksen hankkimiseen pidettiin soveliasta avioliittoa. Hyvän ja varakkaan aviomiehen nappaaminen taas oli vaivalloista ja hankalaa, jos omia varoja ei ollut. Aatelisnimestä saattoi olla etua, jos mies halusi yletä piireissä.

Naista, joka uhmasi ympäristön odotuksia ja tapoja, pidettiin kummajaisena. Emilian sisko Matilda Dalman on juuri tällainen kummajainen: lumoavan kaunis mutta liian omapäinen ja älykäs alistuakseen avioliittoon. Sinnikkäästi Matilda taistelee voidakseen toteuttaa haaveensa omasta tyttökoulusta. Naisen asema ei hänen mielestään kohene ilman koulutusmahdollisuuksia.

Utrio viittaa useampaankin otteeseen Jane Austenin aikalaisromaaneihin, eikä suotta. Austen kirjoittaa aivan samoista teemoista mm. Ylpeys ja ennakkoluulo -teoksessaan. Ilkeät sisarpuolet kestää vertailun mainiosti. Etikettisäännöt ja kaksinaismoraali kukkivat suuriruhtinaanmaassa aivan samoin kuin Britanniassakin. Raha ja rakkaus kamppailevat, ja monesti Amor jää nuolemaan näppejään Utrionkin henkilöiden kohtaloista päätettäessä.

Utrio todistaa jälleen olevansa ennen kaikkea tarinankertoja. Juoni on paikoin hyvin ennakoitavissa, mutta taitavana juonenpunojana kirjailija onnistuu pilke silmäkulmassaan monesti jallittamaan lukijan. Myös ajankuva on jälleen vakuuttavaa. Puvut, asunnot, ruuat, ajopelit ja jopa maisteri Winterin painokone on kuvattu yksityiskohtaisesti. Paikoin kaikki pitsit ja nauhat alkavat jo tuntua tukahduttavilta.

Toisaalta Turun palon kuvaus on varmasti vaikuttavin koskaan aiheesta lukemani. Katastrofi kaikessa laajuudessaan on vangittu kirjan sivuille. Näkökulmia osuvasti vaihdellen Utrio onnistuu välittämään niin epäuskon, pakokauhun kuin toivon heräämisenkin tunteet lukijalle.

Vuonna 2009 ilmestynyty Vaitelias perillinen on aikakauttaan pikkutarkasti kuvaava teos, joka on erityisesti salonseutulaisia lukijoita hellivä, sillä tapahtumat sijoittuvat pääosin lähiseuduillemme.

Jo alkusivuilla kuohuu, kun sankaritar, paronin leski Claudia Bravert sanamukaisesti huuhtoutuu Dragsfjärdin rantaan isänsä, pikkupoikansa ja palvelijattarensa kanssa. Seuruetta kuljettanut alus teki haaksirikon kesämyrskyssä. Pennitön Claudia on epätoivoinen, mutta matkustaa sitkeästi Uskelan Salon kautta poikansa perintökartanoon Nummijärvelle.

Samaan aikaan naapurikartanoon saapuu myös odottamatta perillinen, kapteeni ja paroni Robert Bravert. Sukulaisuus- ja perimyssuhteet ovat kiemuraiset, ja romaanin alkupuoliskolla lukija saakin pinnistellä pysyäkseen henkilögallerian sokkeloissa lainkaan kärryillä. Armeliaasti Utrio on jälleen liittänyt teoksen alkulehdille seikkaperäisen luettelon henkilöistään.

Romanttinen juoni on selvillä varsin pian. Rehti ja kunnollinen paroni rakastuu oikopäätä ylpeään ja kauniiseen Claudiaan. Avioliiton sataman yllä on kuitenkin synkkiä pilviä. Robert joutuu huomaamaan, että kartanon lasiruukkia on hoidettu häpeällisen huonosti. Nuiva äiti hylkii nuorempaa poikaansa ja haikailee kuolleen esikoisensa perään. Robertin tekemiset aiheuttavat vain vastusta, varsinkin kun hän on kovin kömpelökäytöksinen säätyläismittapuun mukaan.

Claudialla on omat murheensa. Bravertin suku suhtautuu Königsbergistä tupsahtaneisiin yllätysperijöihin epäluuloisesti, ja selvästi Claudialla onkin koko joukko salattavaa menneisyydessään. Juonittelut, testamentit, avioliittosopimukset ja myötäjäisillä pelaaminen ovat kartanoiden ylhäisön arkipäivää.

Puvut, huonekalut, tapetit ja ateriat ovat lukijan tarkasteltavissa täydellisinä yhä uudelleen, ja kirkon ovetkin aukeavat oikeaan suuntaan. Lasin valmistus ruukin lasihytissä on myös selostettu viimeistä piirtoa myöten. Historioitsija ei malta paikoin olla luennoimatta. Säätyläisten elämän jyrkkä vastakohta on helsinkiläinen slummi, jossa Claudia joutuu piipahtamaan.

Jälleen kerran taitavasti sommitellut juonittelut tempaavat lukijan pyörteisiinsä. Loppuun päästyään vain hämmästelee, kuinka hyvältä tuntuu, kun ilkeät ihmiset saavat ansionsa mukaan ja rakastavaiset vaipuvat toistensa käsivarsille.

Oppinut neiti vuodelta 2011 on jo Utrion viides tapakomedia, jossa kirjoittaja lempeästi mutta samalla tarkkanäköisesti naurahtelee ajan säätyläisten kiemuraisille käyttäytymissäännöille ja jäykän sovinnaisille tavoille. Kuvattu ajankohta on mainiosti valittu, sillä sitä on kirjallisuudessa kuvattu vähänlaisesti.

Suomen suuriruhtinaskunnan olot olivat alkaneet vähitellen vakiintua uuden isäntämaan kainalossa. Elettiin vakaata rauhanaikaa. Talouspuolella vallitsi vielä hitaasti kehittyvä esiteollinen aikakausi. Tässä suvantovaiheessa kuitenkin elettiin, juoniteltiin ja rakastettiin, ainakin Utrion kirjojen maailmassa.

Tällä kertaa Utrio kuljettaa tarinansa päähenkilöitä Pietarista Uudellemaalle ja sieltä Lapin Porojärven kautta Helsinkiin. Neiti Sofia Malm toimii Pietarissa seuraneitinä, kun hän kirjaimellisesti törmää etäiseen sukulaiseensa, rikkaaseen paroni Christian Hackfeltiin. Mies on kylmän etäinen ja välinpitämätön, ja hän tuskin huomaa vaatimatonta neitiä.

Sofia Malm on kuitenkin arvostetun sotasankarin orpotytär, joka on arvokkaiden suosijoittensa ansioista opiskellut kunnioitetussa Smolnan tyttökoulussa. Realistina Sofia ei hätkähdä herrojen ylenkatsetta, vaan toimii aina järkevästi olosuhteitten vaatimalla tavalla. 24-vuotiaalla varattomalla säätyläisneidillä ei ole valinnanvaraa.

Vähänkin kokenut lukija tietää jo ensi sivulta, että nämä kaksi vaipuvat lopussa ihanaan suuteloon, mutta ensin on koettava koko joukko vaikeuksia. Niitä onkin luvassa oikein roppakaupalla. Christian Hackfelt on kyllästynyt sisällöttömään elämäänsä, ja kaikkein vähiten häntä innostaa ajatus perintökartanon isännöinnistä ja perheen perustamisesta.

Mies pelastuu ikävystyttävältä seurapiiritohinalta lähtemällä vuodeksi matkalle Suomen Lappiin vanhan setänsä kanssa. Kuinka ollakaan myös Sofia on joutunut samoille seuduille. Ankarat olosuhteet ovat koitua kokemattomien matkamiesten kohtaloksi, mutta onneksi sattuma heittää heidät Sofia Malmin pätevään huostaan.

Henkilögalleria on jälleen hengästyttävän laaja, ja ennen kuin tarina pääsee kunnolla käyntiin, on alkusivujen huolellisella henkilöluettelolla käyttöä. Aateliskartanoiden ja saamelaisasumusten jyrkkä ristiriita luo tarinaan oman jännitteensä. Pukujen ja sisustuksien yksityiskohtien huolellinen kuvailu on paikoin rasittavaakin, kun lukija haluaisi jo päästä vapauttavaan loppuhuipennukseen, jossa kaikki ilkeät ihmiset saavat ansionsa mukaan ja rakastavaiset toisensa.


Lähteet:
http://www.amanita.fi/ (Kaari Utrion kotisivut)
Ritva Aarnio ja Ismo Loivamaa (toim.): Kotimaisia Naisviihteen taitajia
(Kaari Utrion artikkeli Liisi Huhtala) BTJ Kirjastopalvelu 1999.

Kaari Utrio: Ruma kreivitär
Tammi 2002. 362 s.

Kaari Utrio: Saippuaprinsessa
Tammi 2004. 391 s. Äänikirja 8 cd:tä, lukija Susanna Haavisto.

Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet
Tammi 2007. 374 s.

Kaari Utrio: Vaitelias perillinen
Tammi 2009. 342 s.

Kaari Utrio: Oppinut neiti
Amanita 2011. 431 s.

10 kommenttia:

  1. Kirsi! Loistava postaus Utriosta, hieno Kaari!

    Olen lukenut vain Uhritulet, ja lukukokemus muutti käsitykseni kirjailijasta, parempaan :)

    Aiemman käsitykseni olin saanut julkisuudesta, eli yksi Utrio varmasti kannattaa ainakin lukea!

    VastaaPoista
  2. Kiitos hienosta epookkikoosteesta! Kaikista näistä olen pitänyt... Utrion kanssa viihtyy aina, ja olen oppinut pitämään näiden tuoreempien komedioiden jonkinlaisesta kepeydestä. :-)

    VastaaPoista
  3. Hieno yhteenveto! Olen viihtynyt näiden uusien Utrioiden parissa, kuten moni muukin.

    VastaaPoista
  4. Hieno postaus Utriosta! Sait kokemattoman innostumaan (lukuun ottamatta Eevan tyttäriä). :) Onneksi omasta hyllystä löytyy juuri tuo Ilkeät sisarpuolet ensihätään.

    VastaaPoista
  5. Hieno postaus! Nämä uusimmat Utriot ovat minulta lukematta... Olen vähän arkaillut niiden kanssa, nimittäin Ilkeät sisarpuolet oli minulle pettymys. Minusta siinä ei ollut mitään hauskaa? Odotin vähän huumoria, mutta ei. Hyllystä kuitenkin noita löytyy, joten pitänee rohkaistua taas...

    VastaaPoista
  6. Kiitos Kirsi! Hieno juttu Kaari Utriosta ja kooste epookkiromaaneista! Pidin kovasti Oppineesta neidistä ja nyt innostaisi lukea esittelysi jälkeeen Ilkeät sisarpuolet.

    VastaaPoista
  7. Olen Utriota lukenut satunnaisesti sieltä täältä, näistä tuo Ruma kreivitär on luettu. Ja juu, kun Austenista pidän niin kyllähän tämäkin viihdytti mutta silti tuli vähän sellainen olo että oli liikaa henkilöitä joille ei mahtunut tapahtumaan tarpeeksi kehitystä ja juonenkäänteitä, niistä kirjoista joissa keskitytään pariin henkilöön (yleensä niihin kahteen jotka ovat se tuleva pari siellä lopussa) olen pitänyt enemmän mutta Rumassa kreivittäressä oli, mitä, kolme vai neljä naimakauppoja suunnittelevaa naista ja miehet päälle?

    VastaaPoista
  8. Hieno juttu Utriosta. Utrio kuuluu minun suosikkikirjailijoihini. Olen itsekkin viihtynyt mainiosti näiden uusien Utrioiden parissa. Olen lukenut nyt Saippuaprinsessan ja Ilkeän sisarpuolen, vielä on Oppinut neiti, Ruma kreivitär ja Vaitelias perillinen lukulistalla. Ne ovat aina kirjastossa menossa. :)

    VastaaPoista
  9. Kiva että olet kirjoittanut Utriosta. Vaikka lopputulema on aina ennalta-arvattavissa, jokin näissä minuakin viehättää. Olen juuri samaa mieltä Oppineesta neidistä siltä kannalta, että se jotenkin käynnistyy hitaasti henkilömäärän vuoksi. Nuorempana luin kaikki Utriot moneen kertaan, kun pidän historiallisista romaaneista jo ihan aikakauden kuvauksen takia.

    VastaaPoista
  10. Kommentti tulee myöhässä- kuin posti ennen aikaan :) - mutta summa summarum: kirjoitat mainiosti. Olen tykännyt Kaari Utriosta jo 80-luvulta asti, silloin ainoa epookki taisi olla Rakas Henrietta. Luin kaikki muutkin Utrion kirjat, jotka mummin kirjahyllystä löysin. Eivät ehkä kaikilta osin ymmärrettyjä päälle kymmenvuotiaana, onneksi ;) , mutta edelleen odotan uusia kirjoja Kaarilta, näin 40-v :D . Kiitos sinulle (ja KU.lle tietysti)

    VastaaPoista